Lapsi tulossa - miten tukea miestä, jolla on narsistisia taipumuksia?

annat nyt loppupuolella erilaista kuvaa kuin alkupuolella. Jos loppupuoli on enemmän todenmukainen, niin tilanne on se, että olette kaksi normaalia ihmistä virheineen ja jostakin tietystä/tietyistä kriiseistä johtuen olet etäännyttänyt itseni tähän terapia suhteeseen.



Ne, jotka ovat oikeasti esim. terapeutteja ja huomaavat omassa elämässään milloin on vaarana ajautua tällaiseen tilanteeseen ja he pistävät siihen stopin hyvissä ajoin.



Toki on tarpeen, että molemmat aviopuolisot auttavat toisiaan tulemaan paremmiksi ihmisiksi, mutta tuntuu, että olet normaalista parisuhteesta tehnyt projektin, ulkoistanut koko parisuhteen itsestäsi ja todellisuudestasi. Kuulostaa siltä, että toisin kuin alussa annoit ymmärtää teillä on ollut ihan normaaleja kahden ihmisen kommunikaatioeroavaisuuksia ja tunneilmaisun eroja, joissa olet päässyt sanomaan ja opettamaan miehellesi mikä mielestäsi on oikea tapa hoitaa asiat. Ongelmana tällöin on, että sinä määrität mikä on se oikea ja hyvä ja mies mukautuu sinun määritelmiisi, vaikka todellisuudessa hänen tapansa voisivat olla ihan yhtä hyviä.



Teitkö itse myös nämä narsistisuuden piirteiden testit? Minne sijoituit suhteessa mieheesI?

eli puhun omasta kokemuksestani. olen ollut narsistin kanssa ja mulla lapsia hänen kanssaan. Tietenkään kaikki narkut eivät ole ihan yks yhteen, mutta piirteitä on hyvinkin samantyyppisiä. Mä pääsin melkein hengestäni, uskoin "muuttavani" hänet..hahah, just joo. Ei ketään muuteta. Nyt olen aviossa ihan terveen rehdin ihmisen kanssa, lapseni ovat terveitä isästä huolimatta, vaan kyllä se jäljet jätti. Tuo mitä kerroit, ainoa neuvoni, jätä ja lähde...sori, mut liian paljon sellaista, jota ei kannata jäädä katteleen.

annat nyt loppupuolella erilaista kuvaa kuin alkupuolella. Jos loppupuoli on enemmän todenmukainen, niin tilanne on se, että olette kaksi normaalia ihmistä virheineen ja jostakin tietystä/tietyistä kriiseistä johtuen olet etäännyttänyt itseni tähän terapia suhteeseen.

Ne, jotka ovat oikeasti esim. terapeutteja ja huomaavat omassa elämässään milloin on vaarana ajautua tällaiseen tilanteeseen ja he pistävät siihen stopin hyvissä ajoin.

Toki on tarpeen, että molemmat aviopuolisot auttavat toisiaan tulemaan paremmiksi ihmisiksi, mutta tuntuu, että olet normaalista parisuhteesta tehnyt projektin, ulkoistanut koko parisuhteen itsestäsi ja todellisuudestasi. Kuulostaa siltä, että toisin kuin alussa annoit ymmärtää teillä on ollut ihan normaaleja kahden ihmisen kommunikaatioeroavaisuuksia ja tunneilmaisun eroja, joissa olet päässyt sanomaan ja opettamaan miehellesi mikä mielestäsi on oikea tapa hoitaa asiat. Ongelmana tällöin on, että sinä määrität mikä on se oikea ja hyvä ja mies mukautuu sinun määritelmiisi, vaikka todellisuudessa hänen tapansa voisivat olla ihan yhtä hyviä.

Missään tapauksessa ei voi olla niin, että nämä miehen tavat joihin olen viitannut, olisivat olleet ihan yhtä hyviä kuin omani. Jouduin olemaan koko ajan varpaillani, koska mies mm. suuttui todella arvaamattomissa tilanteissa ihan yhtäkkiä, ilman mitään syytä, ja jälkikäteen syyllisti tapahtumista minua (itse tiedän aivan varmasti, että en aiheuttanut näitä tilanteita, enkä ole kenenkään kanssa aiemmin joutunut vastaaviin tilanteisiin - miehen edellinen suhde puolestaan päättyi siihen, että kumppanin itsetunto oli murentunut ja tämä sairastui pahaan masennukseen). Minulla on päiväkirjamerkintöjä riidoista, ja osa riitelystä on tapahtunut sähköpostilla, joten voin luottaa siihen etteivät asiat ole vääristyneet mielessäni jälkikäteen.

Oma suhtautumiseni erimielisyyksiin on aina ollut mahdollisimman rakentava ja molemmat kannat huomioiva, samoin kuin kaikilla aiemmilla kumppaneillani. Vasta tämän miehen kanssa koin ensimmäistä kertaa, millaista on tuhoava ja repivä riitely.

Kuten olen jo kuvaillut, mies ei myöskään kestänyt sitä ajatusta, että olisi tehnyt mitään asiaa epätäydellisesti. Hän yritti itselleen tyypilliseen analyyttiseen tyyliin perustella ja selittää tekemisiään parhain päin, vaikka virhe olisi ollut täysin ilmeinen (esim. tällainen minulle suuttuminen ilman mitään syytä). En myöskään hänen mielestään ihaillut häntä tarpeeksi. Listaa voisi jatkaa, mutta en viitsi, koska palstan narsistinlahtaajajaostohan tästä innostuu vielä kahta kauheammin syyttämään miestäni puhdasveriseksi narsistiksi, jota hän kuitenkaan ei ole (vaikka ei siis ole normaalikaan).

Nyt nuo pahimmat ajat ovat olleet jo pitkään takana päin, mutta täysin normaaleista mielipide-eroista niissä ei kyllä voinut olla kysymys. Sen sijaan muissa asioissa olen itse enemmän tai vähemmän kuutamolla ja niistä olen oppinut mieheltäni valtavasti. Esimerkiksi ammatillisissa yhteyksissä en osannut aluksi toimia ihmisten kanssa kovin hyvin - mies on neuvonut ja opastanut minua siinä. Olen myös oppinut parisuhteessa sanomaan selvästi, jos jokin asia harmittaa ja pitämään puoliani. Aiemmin minussa oli sitä vikaa, että oletin miehen pystyvän lukemaan ajatukseni. Kyseessä siis ei ole yksipuoliseen saneluun perustuva suhde, vaan kumpikin meistä opettaa toista.

Teitkö itse myös nämä narsistisuuden piirteiden testit? Minne sijoituit suhteessa mieheesI?

En tehnyt. Vaikka ihmissuhteissa ja elämässä odotustasoni onkin kovin korkealla (olen tosin sitä opetellut ja jo oppinutkin hölläämään), arvelen olevani hieman siihen toiseen, uhrautuvaan, suuntaan vinksahtanut. Etsin mm. aina ensimmäisenä syytä itsestäni, jos kohtaan vastoinkäymisiä tai ristiriitoja, ja ajattelen että kukaan ihminen ei voi oikeastaan koskaan eikä missään tilanteessa toimia täydellisesti. En pidä lainkaan ihmisten manipuloimisesta ja hyväksikäyttämisestä (en myöskään eläinten), ja ihailun kohteeksi joutuminen aiheuttaa minussa vaivaantuneisuutta.

Mieheni ja minun välinen suuri ero näissä piirteissä on varmasti yksi ristiriitoja pahentava/vaikeuttava tekijä. Samalla juuri nämä vaikeudet ovat edesauttaneet sitä, että kumpikin on joutunut opettelemaan "normaalimpaa" asennetta ja käytöstä, jotta suhteemme voisi jatkua tasapainoisena ja onnellisena.

ap

Mutta kuka tukee sinua?Kun tulet vertavuotavana ja väsyneenä hormonipöllyssä kotiin,niin saatko silloin apua?Entä kun vauva valvottaa ja huutaa öisin?Nouseeko mies hyssyttämään vai saako hän raivarin,kun kakara huutaa?

Ei minulta ole se väärinkohtelu unohtunut. Päin vastoin, se on täyttänyt mittaani. Joka täyttyy lisää jos väärinkohtelu taas tulevaisuudessa alkaa. Kun mitta on täynnä, poistun. Mies tietää tämän. Jos ei siitä huolimatta pysty käyttäytymään kunnolla, niin kärsiköön seuraukset. Jos pystyy, niin ongelmaa ei ole

ja kuten on tässäkin ketjussa tuhannesti todettu, narsistit ja lapset on kuin öljy ja vesi. Se et ole sinä, joka tulee kärsimään.

Ja tiedätkö mikä mua eniten vituttaa, sä puolustelet ja järkeilet ja pyörität asioita, mutta et voi tajuta millään sitä, että narsistit todella kokevat lapset uhkaksi, koska sinun narsistinen lähteesi tulee pienenemään.

Kaipa sinun pitää ensin havahtua lapsesi kaltoinkohteluun ennenkuin tajuat mitä olet tehnyt. Toivottavasti tajuat sen todella aikaisessa vaiheessa, etkä sitten kun on liian myöhäistä...

Tuija Välipakka toteaa kirjassaan Sata tapaa tappaa sielu, johon on haastateltu lukuisia narsismin uhreja, että toisen mitätöinti, aliarvioiminen, alentaminen ja häpäiseminen, huomiotta jättäminen ovat narsistin keinoja purkaa pahaa oloaan. Mutta lapsi ei tiedä, että pahaolo ei johdu hänestä. Hän voi kantaa syyllisyyttä ja häpeää harteillaan koko elämänsä.

- Älä pyydä mitään, älä ole tyytymätön, ala loukkaannu, älä näytä kiukkua, älä ole vaivaksi. Ole hyvä lapsi. Ole näkymätön lapsi, kiteyttää Välipakka narsistivanhemman lapsen elämän.



Nimim. entinen näkymätön lapsi, joka on ollut terapiassa 4 v



P.s. En jaksa edes puhua asiasta, koska jäljet on niin syvät...

ap, sun mies on pahemman luokan narsisti ja sinä uhri, joka tavoittelee täydellisyyttä.



Ok, voi toimia niin kauan kuin eletään kahdestaan, mutta muuttuu helvetiksi lapsen synnyttyä, koska toinen ei kasva aikuiseksi ja ota vastuuta.



Onneksi olkoon vain, pari kysymystä sinulle:



Mitä teet kun miehelläsi kilahtaa ja hänelle tulee esimerkiksi riita lapsen kanssa ja hän käy siihen esimerkiksi käsiksi? Hyvin nopeasti olet sinä lastensuojelun kanssa tekemisissä.



Entä jos teille tulee miehen narsismin vuoksi ero ja mies rupeaa riitelemään huoltajuudesta? Voit hyvin pian olla etä-äiti, koska sinulla ei ole mitään näyttöjä miehesi narsismista.

Lue kirja "Sata tapaa tappaa sielu: narsismin uhrit kertovat". Lue etenkin luku jossa kerrotaan millainen lapsuus on narsisti-isän tai -äidin lapsella.

syynä ei ole narsistin kyky sitoutua vastuuseen ja kärsivällisyys pienen ihmisen kasvatuksessa, vaan narsistin tarve sitoa kumppani lasten kautta itseen.



Narsisti pyrkiin AINA KONTROLLOIMAAN läheisimpiään (ja usein muitakin ihmisiä).

EN nähnyt yhtään käytännön esimerkkiä kirjoituksessasi.

työura sinulla on? Onko tuon miehen kanssa oleminen jotenkin korvannut jonkun haaveilemasi psykologin ammatin?

Touché.

edes yrittänyt olla ilkeä, mietin vain että onko miehen hoitaminen ja analysointi noin suuressa määrin vienyt jotain pois ap:n omasta elämästä, että palveleeko hankalan ihmisen kanssa oleminen jotain tarvetta mitä ap ei muussa elämässä saa toteutettua?

...ja kiinnostunut psykologiasta (monen muun asian ohella), joten eivät ne alun vaikeudet ihan pelkkää tuskaa minulle olleet. Oli erittäin palkitseva tunne, kun huomasin että pahimman yli oli päästy.

En silti olisi jäänyt tähän suhteeseen, jos siinä ei olisi sellaisia poikkeuksellisen hyviä asioita, joita en ole kenenkään toisen kanssa saanut. Olen elämässäni tottunut hyvään, enkä saa riittävästi suhteesta, joka on pelkkää jatkuvaa kurjuutta ja taistelua.

Tulee huomata, että en olisi tosiaankaan jäänyt suhteeseemme, jos mieheni ei olisi onnistunut ajoissa lopettamaan itsetuntoni tuhoamista. Olin hänet tavatessani itsetunnoltani vahva, mutta suhteen jatkuttua jonkin aikaa totesin tilanteen muuttuneen paljon huonompaan suuntaan (silloin ylipäänsä ensimmäistä kertaa ymmärsin, että vahvakaan itsetunto ei kestä loputtomiin, jos olosuhteet ovat huonot). Alettuani puolustaa itseäni riittävän aggressiivisesti, mies lopulta ymmärsi että vaihtoehtoja ei ole, vaan hänen on muututtava tai suhde päättyy.

Pidän lopputulosta kummankin kannalta hyvänä: mies oppi ymmärtämään käytöksensä vahingollisuutta ja käyttäytymään paremmin - minä taas opin pitämään puoleni. Tulevaisuudessa en tule alistumaan vastaavaan kaltoinkohteluun, enkä varsinkaan anna lapsiani altistaa sellaiselle.

Tähän ketjuun näyttää nyt tulleen aika paljon off topic -viestejä, joiden kirjoittajat eivät joko ole lukeneet viestejäni, tai eivät ole ymmärtäneet lukemaansa. Skippaan ne kommentoimatta.

ap

Sen verran vain kommentoin, että kun lapsi syntyy, sinulla ei ole yhtä paljon resursseja eikä energiaa terapoida miestäsi kuin nyt raskausaikana, varsinkaan jos paneudut lapsen kehitykseen ja hoitoon yhtä suurella antaumuksella kuin aikuisen miehen kotiterapiaan.

Ei millään pahalla, mutta se, joka tarvitsee tukea piakkoin olet kyllä SINÄ, ja normaalissa suhteessa on tapana, että MIES tukee vaimoaan ennen synnytystä, sen aikana ja sen jälkeen.

Ja sitten tulevaisuudessakin olisi tarkoitus yhdessä kantaa vastuu lapsista ja perheestä.

Olet päättänyt kouluttaa ja terapoida mieleiseksesi. Ei millään pahalla, mutta minulle viesteistäsi kuultaa hyvyyden ja terapoinnin kaapuun naamioitunut kontrollifriikki, joka yrittää muuttaa aikuista ihmistä haluamaansa suuntaan.

...vaan hänessä on narsistisia piirteitä. Mies on itsekin asiasta samaa mieltä (ja oli jo ennen kuin itse otin sen puheeksi), joten kyseessä tuskin on pelkkä oma kuvitelmani.

...missään tapauksessa et voi pyytää tai olettaa ystävien vahtivan millään tavalla teidän tilannetta. Ja jos jotain ystävillesi/ystävillenne sanot, niin kyllä siitä olisi hyvä keskustella sen miehen kanssa ensin, että hän on samaa mieltä asiasta.

En ole ihan varma, olenko ilmaissut itseäni ymmärrettävästi. Aion siis tukiverkoston avulla varmistaa että en joudu tilanteeseen, jossa mies saa itsekunnioitukseni tuhottua, jolloin olen puolustuskyvytön ja ansassa. Näin ei voi nykyoloissa käydä, mutta on se teoriassa mahdollista jos miehen tila sattuu kovasti pahenemaan lapsen myötä, ja jos vielä lisäksi minä satun syystä tai toisesta olemaan jonkin aikaa tilassa jossa en saa pidettyä ohjaksia käsissäni. Siis pitäisi olla todella huono tuuri, jos niin kävisi, mutta teoreettinen mahdollisuus on.

En siis tarkoita että ulkoistaisin vastuuta ystävilleni, vaan valtuuttaisin vain heidät kertomaan minulle selväsanaisesti, jos persoonallisuuteni selvästi muuttuu. Siis jos minusta tulee paljon arempi kuin ennen ja itsetuntoni alkaa vaikuttaa huonolta. Totta kai ystäviltä voi tällaista pyytää! Omilta ystäviltäni ainakin voi.

Ja tietenkin keskustelen kaikesta miehen kanssa. Yhdessä olemme tähänkin asti suunnitelleet, miten hänen persoonallisuuteensa suhtaudutaan ja miten asian suhteen toimitaan.

ap

Hei AP, et voi varmistella ja suunnitella elämää noin tarkkaan. Tai siis voit, mutta asioilla on tapana mennä vähän eri tavalla kun olet suunnitellut.

Yksi esimerkki:

Arvaa suunnittelinko saavani synnytyksen jälkeisen masennuksen (joka sitten äityi pitkäaikaista lääkitystä vaativaksi masennukseksi) toisen lapseni syntymän jälkeen? Oikein arvattu - suunnitelma oli alunperin ihan toisenlainen. Siinä vauvan kanssa kilpaa itkiessäni ja ihmetellessäni, miten tähän on jouduttu, olin kyllä kiitollinen siitä, että minulla on mies joka seisoo rinnallani, tukee ja kannustaa. Olin tosiaan tilanteessa, jossa "en jonkin aikaa (= n. 2 vuotta) saanut pidettyä ohjaksia käsissäni", kuten sinä asian ilmaiset.

Ei ole mikään teoreettinen mahdollisuus että elämässä tulee yllättäviä käänteitä, se on kuule just sitä elämää itteensä :)

että voit siis jättää lapsen keskenään isänsä kanssa vai pitääkö sinun olla aina paikalla ettei mitään satu? Ei kai tuota tiedä ennen kuin lapsi syntyy, että miten mies reagoi, taantuuko vai mitä, vaikka kuinka keskustelisitte ja suunnittelisitte niin jos miehellä ei ole ennestään lapsia niin kukaan ei voi tietää miten hän tulee reagoimaan. Mulla oli isä, joka myös mm. suuttui mitättömistä asioista ja välillä oli hyvin rakastava, pitkästä terapiasta huolimatta pelkään edelleen ihmisiä ja olen aina varma, että kaikki vihaavat minua ja alkavat yhtäkkiä huutaa, vaikka järjellä tiedän että näin tuskin on ja kykenen näyttelemään tilanteessa normaalia. Odotan myös aina vain seuraavaa katastrofia ja kaikenlainen perusturva puuttuu, kun lapsenakin väärään aikaan syöty suklaapatukka saattoi aiheuttaa raivarin. Ja isäni ei ole edes mikään narsisti ja on rauhoittunut normaaliksi, mutta eipä se nyt enää auta.

niin homma riistäytyy käsistä lapsen synnyttyä.

Omassa ex-liitossani riistäytyi jo kun tulin raskaaksi.



Sinä olet ap ainoa joka tiedät.



Minä ymmärsin liian myöhään.

EN nähnyt yhtään käytännön esimerkkiä kirjoituksessasi.

- auttaa yritystoimintani ongelmissa aina kun tarvitsen apua (silloin kun osaa auttaa),

- käy kaupassa, huoltaa auton, hoitaa juoksevia asioita tarpeen mukaan,

- lukee minulle iltaisin vuoteessa ääneen (pidän siitä kovasti),

- vie leffaan, ravintolaan syömään, ulkomaanmatkoille, mihin vain toivon,

- tällä hetkellä maksaa suurimman osan yhteisistä menoistamme,

- auttaa minua parantamaan välejäni vanhempiini, toimii välillämme eräänlaisena "siltana",

- hieroo hartioitani ja muilla tavoilla hoivaa,

- ei tuhlaa rahaa turhiin statussymboleihin, vaikka on sellaisessa ammatillisessa asemassa jossa tätä edellytetään (mm. ylpeänä ajaa surkealla pikkuautollamme firman talliin, joka on täynnä Audeja ja Mersuja),

- teki remontoimaamme uuteen asuntoon erään erittäin suuritöisen huonekalun, jonka tekemiseen meni suuri osa miehen kesälomasta, koska valmiina ei pystynyt hankkimaan sellaista, jota toivoin,

- tietää, että pidän hänen ystävistään, ja on järjestänyt minulle mahdollisuuden välillä osallistua heidän keskinäisiin "poikien iltoihinsa", jotta voisin viettää enemmän aikaa näiden ihmisten kanssa (olemme kaikki niin kiireisiä, että muuten kontakti jäisi vähäiseksi),

- pesee melkein aina pyykit ja imuroi minua useammin,

- viime aikoina on alkanut useammin laittaa minulle aamiaista, kun tietää että olen väsynyt ja minun pitäisi kuitenkin syödä terveellisesti.

Tämä siis mieheltä, jolla on _erittäin_ vaativa työ. Hänen asemassaan olevilla ihmisillä on useimmiten kotona kotirouva, joka pyörittää taloutta miehen tehdessä uraa. Ainoa vakavampi puute siis on se, että mies ei osaa henkisesti kannustaa minua ja antaa tukea silloin, kun minulla on heikko hetki (siis mielessä joku epävarmuus omasta osaamisestani, tulevaisuudesta tms.). Käytännön tasolla hän tukee ja auttaa kyllä - ainoastaan henkisellä tasolla on tuo hankaluus. Joka tietenkin johtuu siitä, että hän ei ole koskaan kotonaan nähnyt vanhempien kannustavan toisiaan, eikä siis tiedä miten se tapahtuu.

ap

Hei AP, et voi varmistella ja suunnitella elämää noin tarkkaan. Tai siis voit, mutta asioilla on tapana mennä vähän eri tavalla kun olet suunnitellut.

Juuri siltä varalta tässä tilanteita ennakoinkin, että käy jotain sellaista mitä en itse pidä todennäköisenä.

ap

että voit siis jättää lapsen keskenään isänsä kanssa vai pitääkö sinun olla aina paikalla ettei mitään satu? Ei kai tuota tiedä ennen kuin lapsi syntyy, että miten mies reagoi, taantuuko vai mitä, vaikka kuinka keskustelisitte ja suunnittelisitte niin jos miehellä ei ole ennestään lapsia niin kukaan ei voi tietää miten hän tulee reagoimaan.

Mutta kuten itsekin sanot, ei sitä voi varmaksi tietää. Olen kuitenkin varma, että huomaan sen miehestä jos hänen tunteensa lasta kohtaan eivät olekaan normaaleja. Minun ei ole vaikea nähdä hänestä, milloin tunteet ovat vääristyneitä ja narsistisen vihan sävyttämiä, ja milloin tavanomaisia.

Jos havaitsen jotain outoa, en tietenkään jätä lasta yksin miehen kanssa vaan otan asian puheeksi ja vaadin terapian aloittamista (itse asiassa olemme jo aiemmin miehen kanssa sopineetkin, että jos meille lapsi syntyy ja jotain huolestuttavaa käytöstä tai tunnelmaa ilmenee, menemme terapiaan).

ap

EN nähnyt yhtään käytännön esimerkkiä kirjoituksessasi.

- auttaa yritystoimintani ongelmissa aina kun tarvitsen apua (silloin kun osaa auttaa),

- käy kaupassa, huoltaa auton, hoitaa juoksevia asioita tarpeen mukaan,

- lukee minulle iltaisin vuoteessa ääneen (pidän siitä kovasti),

- vie leffaan, ravintolaan syömään, ulkomaanmatkoille, mihin vain toivon,

- tällä hetkellä maksaa suurimman osan yhteisistä menoistamme,

- auttaa minua parantamaan välejäni vanhempiini, toimii välillämme eräänlaisena "siltana",

- hieroo hartioitani ja muilla tavoilla hoivaa,

- ei tuhlaa rahaa turhiin statussymboleihin, vaikka on sellaisessa ammatillisessa asemassa jossa tätä edellytetään (mm. ylpeänä ajaa surkealla pikkuautollamme firman talliin, joka on täynnä Audeja ja Mersuja),

- teki remontoimaamme uuteen asuntoon erään erittäin suuritöisen huonekalun, jonka tekemiseen meni suuri osa miehen kesälomasta, koska valmiina ei pystynyt hankkimaan sellaista, jota toivoin,

- tietää, että pidän hänen ystävistään, ja on järjestänyt minulle mahdollisuuden välillä osallistua heidän keskinäisiin "poikien iltoihinsa", jotta voisin viettää enemmän aikaa näiden ihmisten kanssa (olemme kaikki niin kiireisiä, että muuten kontakti jäisi vähäiseksi),

- pesee melkein aina pyykit ja imuroi minua useammin,

- viime aikoina on alkanut useammin laittaa minulle aamiaista, kun tietää että olen väsynyt ja minun pitäisi kuitenkin syödä terveellisesti.

Tämä siis mieheltä, jolla on _erittäin_ vaativa työ. Hänen asemassaan olevilla ihmisillä on useimmiten kotona kotirouva, joka pyörittää taloutta miehen tehdessä uraa. Ainoa vakavampi puute siis on se, että mies ei osaa henkisesti kannustaa minua ja antaa tukea silloin, kun minulla on heikko hetki (siis mielessä joku epävarmuus omasta osaamisestani, tulevaisuudesta tms.). Käytännön tasolla hän tukee ja auttaa kyllä - ainoastaan henkisellä tasolla on tuo hankaluus. Joka tietenkin johtuu siitä, että hän ei ole koskaan kotonaan nähnyt vanhempien kannustavan toisiaan, eikä siis tiedä miten se tapahtuu.

ap

Jokseenkin kiusallista.

EN nähnyt yhtään käytännön esimerkkiä kirjoituksessasi.

- auttaa yritystoimintani ongelmissa aina kun tarvitsen apua (silloin kun osaa auttaa),

- käy kaupassa, huoltaa auton, hoitaa juoksevia asioita tarpeen mukaan,

- lukee minulle iltaisin vuoteessa ääneen (pidän siitä kovasti),

- vie leffaan, ravintolaan syömään, ulkomaanmatkoille, mihin vain toivon,

- tällä hetkellä maksaa suurimman osan yhteisistä menoistamme,

- auttaa minua parantamaan välejäni vanhempiini, toimii välillämme eräänlaisena "siltana",

- hieroo hartioitani ja muilla tavoilla hoivaa,

- ei tuhlaa rahaa turhiin statussymboleihin, vaikka on sellaisessa ammatillisessa asemassa jossa tätä edellytetään (mm. ylpeänä ajaa surkealla pikkuautollamme firman talliin, joka on täynnä Audeja ja Mersuja),

- teki remontoimaamme uuteen asuntoon erään erittäin suuritöisen huonekalun, jonka tekemiseen meni suuri osa miehen kesälomasta, koska valmiina ei pystynyt hankkimaan sellaista, jota toivoin,

- tietää, että pidän hänen ystävistään, ja on järjestänyt minulle mahdollisuuden välillä osallistua heidän keskinäisiin "poikien iltoihinsa", jotta voisin viettää enemmän aikaa näiden ihmisten kanssa (olemme kaikki niin kiireisiä, että muuten kontakti jäisi vähäiseksi),

- pesee melkein aina pyykit ja imuroi minua useammin,

- viime aikoina on alkanut useammin laittaa minulle aamiaista, kun tietää että olen väsynyt ja minun pitäisi kuitenkin syödä terveellisesti.

Tämä siis mieheltä, jolla on _erittäin_ vaativa työ. Hänen asemassaan olevilla ihmisillä on useimmiten kotona kotirouva, joka pyörittää taloutta miehen tehdessä uraa. Ainoa vakavampi puute siis on se, että mies ei osaa henkisesti kannustaa minua ja antaa tukea silloin, kun minulla on heikko hetki (siis mielessä joku epävarmuus omasta osaamisestani, tulevaisuudesta tms.). Käytännön tasolla hän tukee ja auttaa kyllä - ainoastaan henkisellä tasolla on tuo hankaluus. Joka tietenkin johtuu siitä, että hän ei ole koskaan kotonaan nähnyt vanhempien kannustavan toisiaan, eikä siis tiedä miten se tapahtuu.

ap

Siis ap on naisena jäänyt viime vuosituhannelle ja vieläpä sen alkupuolelle.

Mutta kun olet niin taitava kotipsykologi ja ymmärrät miestäsi ohi oman minuutesi rakentamisen, niin toivottavasti ymmärrät, että meidän yhteiskuntamme kuitenkin elää esimerkiksi perheen vuorovaikutuksessa 2000-luvulla, koskee sekä vanhempien keskinäistä dynamiikkaa ja lapsen ja vanhempien vuorovaikutusta.

Eli suomeksi sanottuna, ole hyvä ja älä tule av:lle itkemään jos päiväkoti ja koulu puuttuu perhetilanteeseenne ja lastensuojelussa kehotetaan sinua ottamaan avioero.

Mehän sanoimme. Amen.

ei ole narsistinen, minusta ap on ylianalysoiva ja lähinnä olen huolissani siitä, että tulevan lapsen jokaista liikettä analysoidaan ja haetaan hänelle erilaisia diagnooseja eri ammattilaisilta.



Mutta minusta on hyväksi jo ennen raskautta miettiä sitä millainen isä lapsella tulee olemaan - tällä palstallahan on tyypillistä, se että "Matti on joka viikonloppu kavereiden kaa baarissa ja ryyppää lapsilisät" tulee äidille ihan puun takaa lapsen (useamman!!) syntymän jälkeen!