Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapsi tulossa - miten tukea miestä, jolla on narsistisia taipumuksia?
20.04.2012 |
Tänään HS-raadin perhesurmia koskevassa jutussa Claes Andersson kertoi, että narsistiset persoonallisuushäiriöt ja "siihen liittyen addiktio-ongelmat" ovat lisääntyneet potilailla, jotka tulevat psykiatrin vastaanotolle. Pidän itsekin todennäköisenä, että nämä kaksi ilmiötä liittyvät jotenkin toisiinsa.
Olen itse onnellisessa parisuhteessa miehen kanssa, jolla on selvästi narsistisia taipumuksia ja addiktiotaipumusta. Narsistisen häiriön diagnoosiin asti en usko hänen tilansa yltävän, mutta taipumukset ovat sen verran selviä että heti suhteen alussa hälytyskelloni soivat useaan otteeseen. Lisäksi varsinkin suhteen alussa miehen oli äärimmäisen vaikea sietää pieniäkään pettymyksiä tai myöntää epäonnistumisia.
Suhteen alku olikin hyvin kivikkoinen, ja harkitsin monta kertaa pitäisikö se panna poikki alkuunsa. Päätin kuitenkin katsoa, josko mies oppisi paremmille tavoille tiukassa opastuksessa. Panin kovan kovaa vastaan, enkä antanut periksi. Seurasi vuorokausien mittaisia intensiivisiä riitoja/keskusteluja, kaikkeen vaadittiin vedepitävät perustelut, mutta pystyin ne yleensä miehelle antamaan. Ja kun pystyin siihen, mies lopulta alkoi ymmärtää asioita uudella tavalla.
Hankalan alun jälkeen suhde on ollut pääosin onnellinen ja mies on onnistunut hämmästyttävänkin paljon muuttamaan käytöstään rakastavammaksi ja huomioon ottavammaksi. Ainoa, missä hänellä on vieläkin pahoja vaikeuksia, on kannustaminen ja henkinen tuki heikkoina hetkinäni. Lannistamisen hän kyllä osaa (näkee tosin myös kovasti vaivaa rajoittaakseen sitä mahdollisimman paljon). Uskon kuitenkin, että vielä hän tuonkin asian oppii, kun jaksan neuvoa ja opastaa miestä. Monella muulla tavalla hän on erittäin hyvä mies, oikea kultakimpale.
Nyt olen raskaana, ja tuleva vauva-arki mietityttää jonkin verran. Mies halusi meillä lapsia minua enemmän, ja vaikka itse olisin vielä voinut odottaa perheen perustamisen kanssa, suostuin lopulta miehen kärsimättömyyden edessä siihen, että ehkäisy jätetään pois. Ikääkin on jo 34, joten siksikään ei ollut enäää järkevää odotella.
Mietin, miten oikein voisin parhaiten tukea miestäni, että hän selviytyisi vanhemmuudesta ja lapsiperheen arjesta ilman liian suureksi paisuvaa riittämättömyyden tunnetta. Tai siis se riittämättömyyden tunne varmaankin kaikille tulee, joten miten miestä voisi opettaa sietämään sitä? Terapiaan hän ei haluaisi mennä (varmaan koska pitää sitä merkkinä heikkoudesta), mikä on minusta lievästi huolestuttavaa.
Raskaus on nyt 9. viikolla ja mies ei toistaiseksi ole osoittanut merkkejä siitä, että hän olisi selvillä tai edes selvittämässä itselleen, mitä kaikkea lapsen syntyminen perheelle merkitsee. Itse koin heti raskauden ilmettyä tarpeelliseksi alkaa opetella esim. uudenlaista vuorokausirytmiä (olen ollut todella pahasti aamutorkku, mutta vauvan tultua se tuskin voi jatkua), kodin siistinä pitämiseen liittyviä rutiineja (olemme kumpikin varsinaisia boheemeja sottapyttyjä), ja ruuanlaittoa (kumpikaan ei ole siinäkään oikein kunnostautunut). Pelkään, että jos mies ei etukäteen valmistaudu mitenkään, kaikki vaadittavat muutokset käyvät liian raskaiksi kun ne tulevat eteen yhtä aikaa yövalvomisen jne. kanssa.
Meillä on takana raskas, vuoden kestänyt kodin remontti ja muutto, ja miehellä raskas työ (niin minullakin, mutta miehellä ehkä vielä raskaampi). Siksi haluan antaa hänelle mahdollisuuden edes vähällä vapaa-ajalla hieman hengähtää, enkä ole vielä ottanut näitä mietteitäni puheeksi (sekin on hänelle todella raskasta, kun keskustelemme jostakin hänen "puutteestaan"). Olin kuvitellut, sen perusteella kuinka paljon mies on ilmaissut lapsia haluavansa, että mies olisi luonnostaan innostunut vauvasta ja suhtautuisi siihen kuin hauskana vapaa-ajan harrastuksena - siis oma-aloitteisesti selvittelisi asioita ja suunnittelisi tulevaa isyyttä. Toistaiseksi näin ei olekaan käynyt.
Tulipa sekava ja pitkä viesti. Olen kiitollinen kaikista asiallisista kommenteista. Jos taas mielesi tekee vain sanoa että jätä miehesi tjsp., voit yhtä hyvin jättää kommentoimatta.
Kommentit (112)
osasi kuulostaa aika raskaalta. kannat vastuuta miehesi tuntemuksista ja sopeutumisesta. Ehkä vielä saat siitä jotain kiksejä, että olet taitava "terapeutti" ja olet saanut miehesi muuttumaan, mutta varsinkaan lapsen tulon myötä se ei voi enää jatkua. Et ole niin vahva kuin kuvittelet,. kyllä sinunkin rajasi tulee joskus vastaan. kuka esim. kantaa sinua sitten jos/kun sinä painiskelet synnytyksen jälkeisessä masennuksessa tai itket kilpaa koliikkivauvan kanssa?
Mies vastaa itse itsestään, sinä et ole hänen vartiansa. Ilmapiiri voi helposti lopulta lipsua siihen, että sekä sinä että lapset olette jatkuvasti varpaillanne kuulostelemassa miehen tuntemuksia ja ennakoimassa ukon käytöstä. jos mies kilahtaa, se on teidän syynne kun sanoitte väärän sanan tai ette lukeneet hänen ajatuksiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Salomaan mukaan ihmiset jakautuvat janalle, jonka toisessa päässä ihminen on sairastunut liialliseen kovuuteen (narstisti) ja toisessa päässä liialliseen lempeyteen (uhri). Janan keskivaiheilla on ns. terve narsismi. Eli myös sinä olet liukunut pois terveestä narsismista.
Minä itse aina sanon, että nepparilla on aina oltava vastapuoli. Se neppari osuu vain toiseen, vastakohtaan. MInun exäni oli naristinen (ei diagnoositapaus kuitenkaan) ja tuo kirja avasi silmäni, koska se ei käsitellyt narsimia sellaisena julmuutena, mitä muut käsittelevät.
Ymmärrän kyllä tämän kuvion hyvin, ja uskonkin siihen. En itse asiassa kuitenkaan koe olevani uhri tässä suhteessa, vaikka aiemmassa elämässäni minulla onkin ollut taipumusta uhriutumiseen.
Näen asian ennemmin niin, että tämän miehen kanssa seurustelu sai minussa päälle terveen itsepuolustusvietin, ja aloin vihdoin arvostaa itseäni ja oikeuksiani normaalisti (tai normaalimmin). Siis homman piti mennä riittävän pitkälle, että tajusin itsekin mahdollistavani omaa hyväksikäyttöäni. Aiemmat kumppanini ovat olleet hyvin kilttejä ja huomaavaisia, ja heidän kanssaan oma uhriutumiseni pysyi niin hyvin piilossa että en itsekään tajunnut minussa olevan tuollainen puoli.
Nyt olen siis koko suhteen ajan pitänyt tiukasti puoliani, ja juuri siksihän mieheni on joutunut taipumaan eikä enää (/vielä?) käytä minua hyväkseen. Hän ei ole mitenkään läpikotaisin paha, vaan ymmärtää kyllä kantani asiaan. Häneen on ne tietyt käyttäytymismallit vain iskostuneet niin syvään, että käytännön toiminnan muuttaminen on vaikeaa. Etenkin silloin, kun kyse ei ole ainoastaan siitä, että pitäisi jättää tekemättä jotain (esim. haukkuminen/arvostelu), vaan oppia toimimaan ihan uudella tavalla, josta itsellä ei ole kokemusta eikä perheestä tullutta mallia (esim. kehuminen/kannustus). Mutta mies on tässä asiassa jotenkin.. lahjakas, ja luotan varsin paljon siihen, että hän oppii kunhan opettelu ei käy liian raskaaksi.
Se, että olen oppinut pitämään puoleni, näkyy nykyään muussakin elämässäni kuin parisuhteessa: työelämässä, lääkärillä käydessä, kaverisuhteissa jne. Siksi en näe miehen ominaisuuksia omalta kannaltani tuhoisina - paitsi tietenkin jos ne esim. lapsen synnyttyä jotenkin eskaloituvat toiseen potenssiin. Silloin asia täytyy harkita kokonaan uusiksi.
ap
Keskityin aloituksessa vain miehen puutteisiin ja siihen, miten olen auttanut häntä kehittämään itseään. Suhteessamme on kuitenkin myös toinen ulottuvuus, jossa mieheni auttaa minua kehittymään omissa puutteissani ja myös ottaa minun puolestani vastuuta asioista (mm tätä tarkoitin sanoessani miehen olevan hyvä mies ja kultakimpale). Kokonaisuus huomioon ottaen kyse ei siis ole siitä, että vain minä olisin suhteessa vastuullinen aikuinen. Tuemme toinen toisiamme.
Ainoa epätasapaino, joka hieman häiritsee, on siinä että mieheni (narsistiselle henkilölle tyypillisesti) ei taida olla kovin tietoinen minun avustani ja vaivannäöstäni. Hän saattaa kuvitella sen olevan ihan vain omaa ansiotaan, että hän on kehittynyt suhteemme aikana niin hyvään suuntaan - tai sitten hän ei enää edes muista/ymmärrä minkälainen k*pää oli suhteen alussa (tilanne oli sellainen, että suhde juuri kenenkään terveen ihmisen kanssa ei olisi ollut hänelle mahdollinen - itse jäin suhteeseen, koska olen poikkeuksellisen itsepintainen ja kiinnostunut ihmisen psykologian erikoisuuksista). Oman panostuksena ja vaivannäkönsä suhteeseemme hän kyllä muistaa, eikä siksi ehkä ole ihan samaa mieltä siitä, että suhteemme on tasapainoinen. Todennäköisesti hän ajattelee minun olevan suhteemme ainoa "huollettava".
Tuossa näen riskin pitkällä tähtäimellä, ja pohdin usein, miten asiaan voisi vaikuttaa. Olen kyllä useasti maininnut tästä hänelle, mutta en tiedä onko suoralla puheella juuri vaikutusta. Usein ihmisen oma kokemus asiasta on kuitenkin se, mikä merkitsee eniten.
ap
mitenkään. Etkä saa. Jokainen aikuinen on vastuussa omista tekemisistään.
Ja sinä viime kädessä lapsesta.
Varoitan. Sitä paitsi ei ole narsistia, ellei joku heittäydy uhriksi.
Hän tietää olevansa taipuvainen alkoholismiin ja on ulkoistanut kontrollin minulle (eli kysyy usein minulta lupaa ottaa oluen, varsinkin jos se ei ole ensimmäinen eikä edes toinen sillä viikolla).
Peliaddiktio hänellä puolestaan näyttäisi olevan jonkin asteisena, ei tosin vielä kovin pahana. Mutta siitä asiasta on muutaman kerran riidelty. Viimeisimmän kerran jälkeen hän siirtyi pelaamaan peliä, jonka keskeyttämisessä ei mene hirveän kauan, ja jota ei ole pakko nousta pelaamaan juuri tietyllä kellonlyömällä vaikka keskellä yötä (edellinen peli oli tuollainen, ja olin tulla hulluksi!). Sen jälkeen asiasta ei ole tarvinnut riidellä, joten ajattelen tilanteen ainakin toistaiseksi olevan hallinnassa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mitenkään. Etkä saa. Jokainen aikuinen on vastuussa omista tekemisistään.
Ja sinä viime kädessä lapsesta.
Varoitan. Sitä paitsi ei ole narsistia, ellei joku heittäydy uhriksi.
Jos narsistia ei ole ilman uhria, niin silloinhan mahdollisella uhrilla on ihan täydet mahdollisuudet toimia niin, ettei narsismia esiinny.
ap
Tuhoon on tuomittu perhe siinä vaiheessa jo, kun perustitte parisuhteen terapeuttisuhteeksi. Sinä olet korvannut miehelle sitä, mikä jäi häneltä lapsuudessaan saamatta, korjaavia kokemuksia. Tätä perusdynamiikkaa ette voi enää perua ja purkaa.
Lapsen tullessa sinä ryhdyt äidiksi lapselle. Mieheltä lähtee terapeutti-äiti, jolta saa vielä seksiäkin ja aikuista kumppanuutta. Vaikka hän kasvaisi ihmisenä, niin teidän suhdetta ei voi enää muuttaa riittävästi, että kestäisitte kolmiosuhteen. Kolmiosuhde on elämän perusyksikkö ja vauva aktivoi uudestaan ne aiemmat ongelmat, alkuperäiset ongelmat.
Voi huokaus sun kanssasi ap. Mä olen itse rämpinyt tuossa suossa. En tiennyt, että lapsen tulo romuttaa kaiken tasapainon. Hae ap jo tässä vaiheessa itsellesi keskusteluapua, jotta voit ainakin monitoroida tilannetta.
Voi voi, ihan oikeasti surettaa puolestasi. Olet koonut elämääsi pommin.
Vielä kerran: ei ole toivoa, että mies voisi kasvaa. Hänen olisi pitänuyt jo aikoja sitten hakea ammattiapua. Persoonallisuushäiriöisen aikuisen terapiassa ei voida muuttaa enää rakenteita. Pitkässä, esim. 10-20 vuotta kestävässä oikeassa, tiiviissä psykoterapiassa voidaan auttaa joo jonkin verran, että ei ihan hirveitä tapahdu.
Addiktiotaipumukseen pitäisi ainakin saada apua. Voi että, mikä vyyhti! Pakkkaa laukkusi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
miehesi toimii stressaavissa tilanteissa?
Kannattaisi mieluummin kysyä neuvolasta tai käydä perheneuvolassa miehesi kanssa ennen lapsen syntymää.
Tarvitsette ammatti ettekä kyökkipsygologeja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
viesteistä. Olet selvästi erittäin pohtiva ja analyyttinen ihminen. Onko miehesi sitä myös? Nimittäin, ei se ihan tavallista ole että rv 9 ihmiset jo valmistautuisivat vauvan tulon vuorokausirytmiään muuttamalla yms.
Se on tavallisempaa käyttäytymistä ´naiselta, joka on raskaana ja tuntee jo sen vauvan olemassa olon. Mutta miehella asia on vielä abstraktimpi kun raskaus ei edes näy mitenkään. Ja typillisesti mies kyllä saattaa omassa mielessään henkisesti valmistautua isyyteen vaikka se ei mitenkään ulospäin näykään. Tuollaiset konkreettiset asiat kuten ruuanlaiton opetteleminen ym., ovat sellaisia juttuja joihin monet ihmiset suhtautuvat niin että asian kerkiää hoitaa sittenkin kun se on ajankohtaista.
ruuanlaittoa opetella? Mitäs jos nyt itse ottaisit ihan rauhallisesti? Ei noita tarvi silmänräpäyksessä oppia, ja sitäpaitsi aamutorkku pärjää ihan hyvin vauvan kanssa. Vauvat aika hyvin oppii myös aamutorkuiksi :)
Mies ei vielä varmaan edes kunnolla tajua raskautta eikä siksi ole vielä ehtinyt sitä kauheasti miettiä ja pohtia. Eiköhän se tajua kun mahasi alkaa kasvaa. Ja mä olen yleensäkin sitä mieltä, että vauvan tuloon voi aika huonosti valmistautua, kun ei sitä etukäteen tiedä mitä eteen tulee. Vauva voi olla tosi helppo tai sitten tosi vaikea tai kaikkea siltä väliltä.Ja tärkeintä lienee se korvien väli, ei ruuanlaitto tai unirytmi. Se miten mies siihen suhtautuu ettei ole enää sun ykkönen vaan vauva menee hänen edelleen. Jos mies sen kestää niin kestää se nuo muutkin.
Kiitos tästä. Taidan jättää pingottamisen vähemmälle tai ainakin myöhemmäksi! Jos ei ison mahankaan myötä mies ala innostua vauvasta, niin katson sitten tilannetta uusiksi.
Mutta kyllä minulla joku pointtikin tuossa jutussani oli. Kun ihminen joutuu raskaaseen ja stressaavaan tilanteeseen, hän selviytyy siitä kyllä paremmin, jos esim. arkirutiinit ovat kunnossa ja niihin ei mene ylimääräistä energiaa. Meillä on ollut asian kanssa ongelmaa aiemmin, kun kumpikin kokee ne rutiinit rasittavina, ja väsymme siksi enemmän/helpommin kuin ihmiset, joilta rutiinit luonnistuvat kuin itsestään. Sotkuisessa kodissa ja jääkaappi tyhjänä ei vain jaksa yhtä hyvin - ymmärtänet?
Mies haluaisi raskaan työn vuoksi elää kotona kuin pellossa, ja sama sopisi itsellenikin erinomaisesti. ;) Mutta yritän kuitenkin ennakoida, onko tämä viisasta, kun vauvan myötä se rutiinitouhujen määrä varmasti moninkertaistuu. Jos meille ovat jo normaalit kahden ihmisen perheen rutiinit raskaita, niin varmasti vauva-arki väsyttää. Ja väsyneenä ne persoonallisuuden ikävät piirteet toki korostuvat.
Jos vielä vauvan syntyminen on riskialtista aikaa muutenkin miehen narsismitaipumuksen johdosta, niin lienee ihan vain fiksua pyrkiä järjestämään etukäteen elämää sellaiseksi että sen muut elementit kuormittaisivat meitä mahdollisimman vähän.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
muuttunut paljon. Vaikka itse olet rämpinyt vastaavassa suossa, ei se tarkoita että muiden ihmisten suot olisivat yksi yhteen sinun kokemuksesi kanssa.
Vielä kerran: ei ole toivoa, että mies voisi kasvaa. Hänen olisi pitänuyt jo aikoja sitten hakea ammattiapua. Persoonallisuushäiriöisen aikuisen terapiassa ei voida muuttaa enää rakenteita. Pitkässä, esim. 10-20 vuotta kestävässä oikeassa, tiiviissä psykoterapiassa voidaan auttaa joo jonkin verran, että ei ihan hirveitä tapahdu.
kun sinun kirjoituksiasi luin tässä :(
Tätä et varmasti halua kuulla, mutta 99,9% varmuudella, teidän elämä ei tule yhdessä onnistumaan, eikä sen jälkeenkään mitenkään liian helposti.
Vaikutat rauhalliselta ja järkevältä naiselta, joten toivon, että ymmärrät jo nyt haalia itsellesi kunnon turvaverkon tulevaa varten. Ja toivottavasti sulla on edes pari luottoystävää, jolle voit jo nyt kertoa elämästänne...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että mies vauvan synnyttyä osallistuu perhe-elämään? Vai oletko jo "lupautunut" hoitamaan lapsen kasvatuksen ja hoidon?
Mies ei tule kestämään sitä, että sinulla ei ole aikaa hänelle enää 24/7 kun lapsi on syntynyt.
nimim. narskun eksä
Koska tarvitset silloin tukea itsekin. Varsinkin jos sun synnytyksessä tai raskaudessa on mitään voimia erityisesti vievää tai lapsi sairas/keskonen/koliikkinen/allerginen.
Vetää kunnialla loppuun. Mutta unohdat sen, että hän on yksilö missä sinäkin ja hänellä on omat tavoitteensa. Ne eivät välttämättä ole kanssasi samanlaiset. Siis tavallaan ihmisellä on oikeus määritellä itse myös se, missä määrin hänen persoonallisuutensa piirteineen on ongelma ja millä lailla hänen itsensä tulee siihen suhtautua.
Sinun tehtäväksi jää rajata ja määritellä, millaiseen kohteluun itse suostut.
Onnellinen yhteiselo tarkoittaa usein joustoa ja kykyä kompromisseihin, muttei niihin voi pakottaa.
Lapsen tultua ette voi riidellä intensiivisesti päiväkausia lapsen siitä kärsimättä.
ei teidän suhteenne ole kahden tasapainoisen aikuisen ihmisen parisuhde: se on terapeuttisuhde, jossa sinä yrität ymmärtää ja tukea miestäsi ja tämän henkistä sairautta.
Ja pahemmaksi tulee asiat vielä muuttumaan, valitettavasti. Kun lapsi syntyy, kokee mies tulevansa tietyllä tavalla hylätyksi - eihän narsku tahdo jakaa "peiliään" kenenkään kanssa. Lapsi on hänen silmissään kilpailija, kaikissa asioissa.
Olen sivusta seurannut miten aikuinen narsistimies yrittää tuhota oman lapsensa elämää ja kilpailla vaimonsa/lastensa äidin huomiosta. Tosi vastenmielistä katsottavaa!
Vuodet tuovat vain uusia metodeja ja keinoja narskun työkalupakkiin: nyt lasten ollessa jo aikuisia narsisti on keksinyt poliisit ja asianajajat, joilla yrittää lapsia ja lasten äitiä erottaa toisistaan, lopullisesti.
Alue: Aihe vapaa
miesystävän exän elämää- eli naisnarsistin. Kun heille syntyi lapsi,kaikki muuttui. Sitä ennekin oli ollut kuulemma merkkejä narsismista, suunnatonta mustasukkaisuutta ja kontrolloinnin tarvetta, kaiken piti aina olla erityisen spesiaalia, matkat, juhlta jne. ja nainen oli arvatenkin omasta mielestään spesiaali, menestynyt, kaunis jne. No, sitten syntyy lapsi, ja nainen käpertyi omaan maailmaan lapsen kanssa- isä ei ollut tarpeeksi hyvä hoitamaan lasta. Suhdetta kesti noin 4 - vuotta, sitten se päättyi ja ero-prosessi on ollut yhtä hel....ä. Arvatenkin huoltajuustaistot menivät oikeuteen, ja nyt on tilanne se, että tuo ex ei voi kestää miehen uutta elämää yhtään, vaikka hänellä on uusi kumppani. Sama pyöritys on alkanut siellä päässä ja meidän kiusaaminen jatkuu täyttä häkää. Eli "ihanaa" on ollut saada tutustua narsistiseen persoonallisuushäiriöön ihan näin aitiopaikalta.