Säälittää kaveripariskunta joka menee naimisiin ensi viikonloppuna

että joko kokisivat jotain omaakin elämää välillä tai sitten eivät keskenään menisi naimisiin.

Ymmärrän ap sun ajatuksen. Olen nähnyt sen 30kriisin erobuumin ja sen jälkeen tulevan 40v pettämiskriisit ja toisen erobuumin.

No ei mulla ole mitään heitä vastaan, jotenkin kaikkialta koko ajan kuulee kuinka ihmiset eroavat. Toivonhan että heidän suhdekin kestää, mutta en katsele vaaleanpunaisten lasien läpi maailmaa.

ap

Tunnen yhden parin, jotka on olleet yhdessä 14-vuotiaista asti. Kyllä siinä jotain menettää jos on vain yhdessä parisuhteessa.

Monenko kanssa pitää olla, ettei menetä mitään?

Eh, eikö se ole jo kestänyt kauemmin mitä monen kokeneen suhde koskaan? Itse olen alkanut seurustelemaan kahden vuoden kirjeenvaihdon ja sähköpostittelun jälkeen 19-vuotiaana, olen nyt 32 v. Joitain muitakin poikia oli tätä ennen, mutta voin sanoa että niistä kokemuksista ei ole ollut kyllä mitään hyöytyä tämän suhteen/avioliiton kannalta. Jos siksi ei sitten lasketa sitä, että niihin vertaamalla tiedän että oma mieheni on varsinainen kultakimpale, mutta jotkut kai voi olla niinkin fiksuja että huomaavat tuollaisen ilmankin että täytyy käydä kokeilemassa montaa surkeaa suhdetta ensin.

Outoa.

Jos löytää yhden hyvän. niin mitä sitä vaihtamaan, voipi saada vaikka huonomman.



Kymmenen vuoden jälkeen pari tuskin katselee toistaan vain vaaleanpunaisten lasein läpi. Onnea tälle parille. Ja yritä sinä päästä vihreydestäsoi, saa vaikka sitä vaaleanpunaistaväriä, se tekee terveemmäksi.

Tosi kumma ajatusmaailma, että pitää käydä vähän naiskentelemassa ympäriinsä että ymmärtää ihmissuhteita. Yksi hyvä ihmissuhdekokemus riittää aivan mainiosti yhdelle elämälle ja on parempi, kuin 20 huonoa!



Tiedättekö, itse olen kateellinen niille jotka ovat olleet vain yhden kanssa, kaunis elämäntarina tulee siitä.

Monesti olen myös miettinyt, että on ehkä jollain tavalla helpompaa mennä nuorena yhteen jonkun kanssa ja kasvaa yhdessä aikuiseksi, kuin että kaksi aikuista yrittää sovittaa elämänsä yhteen. Aikuisena on jo niin vahvat mielipiteet siitä miten kaiken tulee elämässä olla, omat rutiinit ja tavat, että on ehkä vaikeampaa kasvaa sillä tavalla yhteen, kuin nuorelle parille käy ihan itsestään. Tokikaan aina tuostakaan ei hyvää seuraa, jos toinen kasvaa vaikka alistumaan ja toinen alistamaan, mutta usein onnistuukin.



Itsestä tuntuisi todella vaikealta nyt päälle kolmikymppisenä aloittaa uusi suhde, tutustua ja alkaa opettelemaan niitä toisen tapoja ja yrittää samalla myös saada mies ymmärtämään mistä asioista itse voin joustaa ja mistä en, ilman että se aiheuttaisi isoja vaikeuksia suhteeseen. Toivon ettei koskaan tarvitsisi enää aloittaa alusta kenenkään kanssa.



Vai mitä mieltä olette? Kertokaahan te, joilla on kokemuksia sekä nuorena aloitetusta parisuhteesta, että aikuisena. Onko ollut eroa siinä minkä ikäisenä on suhteeseen mennyt, että miten esimerkiksi yhteisasuminen on lähtenyt käyntiin?

kesti kymmenen vuotta. Naimisiin en olis ikinä menny kyseisen ihmisen kanssa.



Olishan aneemista olla koko elämä yhden miehen kanssa. Nyt oltas oltu jo 26 vuotta yhdessä. Hyi kauhistus :D



Oltas jo kuin joku mummu ja pappa pitkässä liitossa.

minunkin alkaa sääliä vanhempiani, jotka ovat olleet onnellisesti yhdessä yli 40 vuotta, koska he olivat toistensa ensimmäiset ja ainoat kumppanit. Tähän asti olen kyllä enempi kadehtinut ja vaihtaisin tämän oman osani jossa olen kokeillut vaikka kuinka monia löytämättä koskaan riittävän oikeaa, siihen koska tahansa.

Promiskuiteettihan se on tae kestävistä ihmissuhteista...

Minäkään en ymmärrä, miten "sekoiluvaihe" muka auttaisi kestävän parisuhteen löytämiseen. Eiköhän niitä avieroja ole ihan yhtä paljon niilläkin, jotka ovat kokeilleet sitä sun tätä ennen kuin menevät kolmekymppisinä parin vuoden seurustelun jälkeen naimisiin.



Itse teininä rakastuneena ja nyt saman rakkauden kohteen kanssa jo naimisissa olevana, voin kertoa, etten hetkeäkään nuoruudestani mieheni kanssa vaihtaisi mihinkään epämääräisiin suhteisiin väärien tyyppien kanssa.

Tunnen yhden parin, jotka on olleet yhdessä 14-vuotiaista asti. Kyllä siinä jotain menettää jos on vain yhdessä parisuhteessa.

että joko kokisivat jotain omaakin elämää välillä tai sitten eivät keskenään menisi naimisiin.

Ymmärrän ap sun ajatuksen. Olen nähnyt sen 30kriisin erobuumin ja sen jälkeen tulevan 40v pettämiskriisit ja toisen erobuumin.

No ei mulla ole mitään heitä vastaan, jotenkin kaikkialta koko ajan kuulee kuinka ihmiset eroavat. Toivonhan että heidän suhdekin kestää, mutta en katsele vaaleanpunaisten lasien läpi maailmaa.

ap

"Kokeilisivat omaa elämää välillä"

Sekö ei ole tarpeeksi elämää että seurustelee onnellisessa suhteessa?

Pitääkö oikeesti kokea ne mahdolliset pettämiset, hakkaamiset, paskat puolisot ennen "sen oikean" löytämistä?

Ja pitääkö tosiaan panna x määrää ihmistä että on "elänyt omaa elämää" ja valmis avioliittoon?

laskettuna 4 pariskuntaa jotka on olleet yhdessä lukiosta lähtien - nyt 40+ ja edelleen onnellisia. Eli on nuo kestäneet n 25-30 vuotta jo...

on yksi pariskunta joka on edelleen yhdessä ja loittivat 15-vuotiaina (uskovaisia), sitten löytyy ne kolme teininä aloittanutta pariskuntaa joista viimeisimmät erosivat nyt 35-vuotiaina.

Eikö sulla ollut suhteita ennen 16 ikävuotta? :D Kyllä mulla ainakin oli 13-vuotiaasta saakka seurustelin ja vakavin ennen nykyistä avoa oli suhde, joka kesti 14-18-vuotiaaksi.. Sitten paukautettiin 19-v. avioon ja yhteiseloa on kestänyt 16-vuotta eikä loppua näy.

Mutta ihan hyvä provonalku, uskottava. ;)

samassa suhteessa olen edelleen. Olisko mun sitten pitänyt erota vain sen vuoksi, että ei näin voi elämä mennä? mutta entäs jos ja kun mä olen edelleen onnellinen tässä suhteessa. mies on ihana ja ymmärretään toisiamme. mutta joo, ehkä se nyt vaan on parempi erota sitten. :)

ja tosta, että voi tulla hinku nuorempaan / toiseen urooseen tai neitoon avioliiton aikana. Ei mikään maailman suhde ole siltä turvassa. Jos niin käy niin käy, pohditaan ja surraan sitä sitten. Elämää kun ei voi ennustaa, voi käydä mitä vaan. Mitä sitä etukäteen ahdistumaan.

minunkin alkaa sääliä vanhempiani, jotka ovat olleet onnellisesti yhdessä yli 40 vuotta, koska he olivat toistensa ensimmäiset ja ainoat kumppanit. Tähän asti olen kyllä enempi kadehtinut ja vaihtaisin tämän oman osani jossa olen kokeillut vaikka kuinka monia löytämättä koskaan riittävän oikeaa, siihen koska tahansa.

Hei oikeesti, jos on ollut yhdessä noin pitkään niin se on mun mielestä ainoastaan ihailtavaa :)

Ainoat mitä mä säälin on just noita 30+ vuotiaita jotka siinä vaiheessa eroavat.

Eli jos tämä säälimäsi pariskunta jatkaisi edelleen seurusteluaan, sanotaan nyt vaikka hamaan hautaan asti, menemättä naimisiin, niin se olisi sinulle ok ilman, että miettisit kuinka suhde voi kestää? Mutta nyt kun he menevät naimisiin, niin ilmeisesti suhde on automaattisesti tuomittu epäonnistumaan?



Ja miten hyvät suhteet kestävät? Väittäisin, että melko pitkälle pääsee rakkaudella, intohimolla ja toisen kunnioittamisella.

Ei varsinkaan omat lapsensa, saatikka vaimo. Tekosyillä ne ne lähtee salavihkaa pois hyvästä suhteesta, unohtaen rakkaan vaimonsa. Nelikymppinen mies on ikuinen kakara, jolle ei riitä se ylellisyys, mikä hänellä on tässä ja nyt, täydellinen elämä! Naiselle se riittää, hän ei etsi muita suhteita, mutta mies on kuin unissa kävelijä, joka eksyy. Voisi sentään miehet vähän ajatella uskollista rakastavaa vaimoaan ja lapsiaankin. Kumma etä lapsetttomat naiset kiinnostaa ennemmin kuin oma vihitty vaimo.

älä sinä turhaan toisia sääli, tuskin he sääliäsi kaipaavat. =)

Eronneet on niin katkeria!

kokeilla monta huonoa jos löytää kerralla hyvän.