Epätoivoinen tilanne avioliitossa.

aikoinaan kumppanin kanssa vähän samanmoista. Ajattelin, et ei se siitä muutu. Erottiin ja meni 2 vuotta, kun löysin sellasen jonka kanssa on sujunut. Lapsiakin on tehty :)

niin mikä on tilanne sitten, kun töiden lisäksi kotona odottaa sotkuinen koti, väsynyt äiti, itkuinen vauva ja lisäksi tiukenunut talous sekä kaikkien yhteiset univelat. Mies ei kasva vastuulliseksi aikuiseksi yhdessä yössä. Jos on narsisti, niin ei ikinä.



Sinuna jättäisin miehen HETI. Olet vielä sen verran nuori, ettei vauvanteon kanssa ole hirveä kiire. On helpompaa olla yksin vauvan kanssa kuin yksin vauvan ja kärttyisen ja ilkeän miehen kanssa. Paras on, jos löytäisit hyvän miehen. Nykyinen miehesi ei siltä kuulosta, enkä etenkään isäksi häntä suosittelisi...

mieheni oli ehkä vähän tuollainen.. ei siis pelannut, mutta muuten roikkui netissä ja katsoi telkkua sen vähän vapaa-ajan, jota työltään ehti. Raskaus ei ollut suunniteltu, mutta päädyimme sitten kuitenkin pitämään lapsen. Mies ei ollut innostunut aluksi ja riitelimme aiheesta.. Kun raskaudessa tuli komplikaatioita muuttui miehen ääni kellossa.



Olin levossa ennenaikaisen synnytyksen uhan takia ja niin vaan mies kävi kaupassa, siivosi, järjesteli tavaroitansa uudelleen (lähinnä heitti menemään) jotta olisi tilaa lapsen tavaroille.



Luulen, että joillekkin (miehille) hypoteettisten tilanteiden ajattelu voi olla tosi vaikeaa. Eikä sitä ehkä osaa ajatella, miten paljon lasta rakastaa ja miten paljon on valmis tekemään asioita lapsen hyvinvoinnin takia.



Kunhan sinullakin on iso maha, niin tajuaa miehesikin ettet voi kauppakasseja raahata, tai imuroida ja kumarrella sänkyjen alle..

niin mikä on tilanne sitten, kun töiden lisäksi kotona odottaa sotkuinen koti, väsynyt äiti, itkuinen vauva ja lisäksi tiukenunut talous sekä kaikkien yhteiset univelat. Mies ei kasva vastuulliseksi aikuiseksi yhdessä yössä. Jos on narsisti, niin ei ikinä.

Mies ei ole aina tuollainen, pari viime kuukautta on ollu tälaista kun töissä on ollut raskaampi jakso.

Olin eilen pahana aamupäivän. Mies ei ensin reagoinut oikein mitenkään. Kun väänsin rautalangasta, miten pahasti oli mua loukannut, oli pahoillaan (juttelimme n. 20min jonka loppuvaiheessa sanoi olevansa pahoillaan).

Illalla sitten, kun olin puhunut muutaman lauseen normaalisti, mies oli niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sanoin (nalkutin), että tuntuu kurjalta että ei vaikuta olevan mitenkään pahoillaan. Mies alkoi jänkätä että "tyhjensin tikikoneen ja ripustin pyykit, miten niin en ole tehnyt mitään". Minä siis käytin koiran ulkona ja tein töitä loppupäivän iltaan asti, mies makasi sohvalla koko päivän lukuunottamatta noita 20min. kestäneitä kotihommia. Ihan kiva että teki, mutta en kyllä osaa ajatella, että tuo olisi jotain erityistä (minä olen siis tehnyt arkena lähes kaiken, ehkä n. 80%, kun miehellä on ollut tämä reissujakso töissä). Eikä tässä siis ollut mitenkään kyse, ja sen miehelle sanoinkin, kotitöistä vaan siitä että haluaisin että mies edes vaikuttaisi olevan hiukan pahoillaan. Mie oli ottanut muutaman lasillisen eikä pystynyt ollenkaan kommunikoimaan järkevästi. Sanoi ensin että älä viitsi ja kaikkihan on hyvin mutta kun en siitä tokeentunut, alkoi jänkätä ja tuntui että "perui" kaiken pahoillaan olon ja että ei ole mielestään käyttäytynytkään mitenkään väärin.

Tiedän että on tosi lapsellista vaatia pahoillaan oloa ja sen osoittamista, mutta tuntuu vaan että olisi tosi tärkeää että mies osoittaisi olevansa pahoillaan. Tämä menee usein juuri näin, että mies loukkaa, minä pahoitan mieleni ja jos osoitan sen tarpeeksi radikaalisti, mies on hetken pahoillaan ja heti kohta käyttätyy niin kuin ei mitään (tämä on tietysti ok jos kyseessä on ollut joku pieni juttu tai riita, silloin anteeksi pitääkin saada ja antaa eikä jäää vatvomaan). Jotenkin ajattelen että jos on loukannut toista pahasti ja on pahoillaan, niin se näkyisi jotenkin käytöksessä/puheissa enemmän kuin hetken, edes yhden päivän.

Koen että minulla on "oikeus" olla loukkaantuntut; mies on ollut 2vko melkein kaikki arkipäivät poissa ja kun on ollut vkl kotona, on ollut kireä ja ilkeäkin, 2 viimeistä viikonloppua kun olen ollut kotona, on saanut minut itkemään. Heti jos tulee sanaharkkaa, kuten viimeksi siitä että pyysin ja parin kerran jälkeen sanoin kipakasti että laittaisi omat matkakamansa pois keskeltä lattiaa, sanoo tosi ilkeästi ja osuu tahallaan ns. pahaan paikkaan. Minäkin sanon ilkeitä riidoissa, normaalisti ehkä useammin kuin mies mutta se ei tunnu eikä ole koskaan tuntunutkaan miestä juuri heilauttavan. Minun mielestäni se on pahempaa että mies sanoo minulle niin että alan itkeä (enkä siis itke mitenkään herkästi vaan vain silloin kun tuntuu tosi pahalta, ennen siis aika harvoin). Olenko ihan väärässä? Nyt en siis sanonut mitään erityisen inhottavaa vaan mies hoiti sen puolen ja hyvin tehokkaasti.

Täällä monet ovat kehottaneet miettimään eroa. Ajatus tuntuu miltei mahdottomalta, olemme olleet yhdessä 13 vuotta. Haluaisin kuulla kokemuksia niiltä jotka eivät ole eronneet; onko arki sujunut niin että olette antaneet miehen olla rauhassa ja hoitaneet omaa elämäänne ja nauttineet sitten hyvistä hetkistä?

Sori taas pitkä vuodatus. Auttaa vaan kovasti kun saa reflektoida tilannetta ja omaaki suhtautumistaan. Ehkä olen ihan väärässä ja pitäsi vain unohtaa koko juttu.

AP

että siis tuo heikkohermoisuus on uutta (ollut toki ennekin ajoittain mutta ei siis jatkuvasti), muut ikävät asiat (huomiotta jättäminen, vastuun karttaminen ym.) on aina.

pleikkaria kuin hyvin harvakseen ja vähän. Se aika on jo menny, kun olivat peleistä kiinnostuneita :D



14 v ja 8v pelaavat jonkin verran. Mieheni ei meillä kyllä pelaa ikinä. Ihmettelen näitä 30-40 vuotiaita aikamiehiä jotka kaiket illat pelaa jollain pelikonsoleilla. Saattaavat pelata jopa 5-6 tuntia putkeen.



Itse en taitais tilanteessasi tehdä lasta, jos olis pienikin mahdollisuus löytää melko nopealla tahdilla parempi mies. On sulla kuitenkin vielä joku vuos aikaa vauvan teolle. Ainakin 40 v asti. Tosin parempihan se on mitä nuorempana.