Olen jaksamisen äärirajoilla ja kaikkialla sanotaan vaan, että kyllä se siitä!

Viimeisin raskauteni sai alkunsa pillereistä huolimatta. Ilmeisesti sairastamani vatsatauti heikensi pillerien tehoa ja raskaus sai alkunsa.

Enää ei ole pelkoa, että meille tulisi lisää lapsia, koska mies on steriloitu ja myös minä aion mennä sterilisaatioon, kun sinne joskus saan ajan.

ap

Olen niin uupunut tähän kaikkeen, etten vaan enää jaksaisi. Meillä on viisi lasta (14v, 11v, 2,5v kaksoset ja 4kk) ja ensimmäiset olivat suunniteltuja ja toivottuja, mutta viimeisin raskauteni oli "yllätys", jonka sitten kuitenkin päätimme pitää. Nyt on tullut kyllä välillä toivottua, että olisi jäänyt viimeisin vauva tulematta ja sitten kadun hetken päästä ajatuksiani.

Esikoisella on ilmeisesti alkamassa teini-ikä, koska koettelee rajojaan paljon jne. Se on todella rasittavaa. Sen lisäksi toisiks vanhimmalla epäillään vakavaa sairautta ja tämä epätietoisuus raastaa, sitten vauva valvottaa ja pienellä on allergioita ja kenties jotain muutakin, koska edelleen vauva itkee paljon, vaikkei enää ihan yhtä paljon kun alussa.

Mieheni oli osallistuva isä neljän ensimmäisen lapsen kanssa, siis ihan vauvasta saakka. Toki hoitaa tätä nuorimmaistakin, mutta yöt saan minä lähestulkoon aina valvoa, mies sitä harvemmin tekee, vaikka aiempien lasten kanssa valvoi montakin yötä.

Viimeisimmän raskauteni myötä meidän elämämme on alkanut mennä aina vaan huonommin. Riitelemme miehen kanssa paljon, se varmasti johtuu nyt kyllä osin väsymyksestä, mutta näitä riitoja oli jo ennen viimeisintä raskauttani. Epäilen vahvasti, että miehellä on toinen, vaikkei hän sitä myönnä. Arkemme sujuu tietyn kaavan mukaan ja aika ajoin mies on taas todella huomioiva minua kohtaan ja tekee paljon lastensa kanssa, mutta sitten on taas aikoja, kun hän keskittyy vain itseensä ja harrastuksiinsa ym. ja minä saan koittaa parhaani mukaan pärjätä yksin.

Henkisesti alan olla täysin loppu, koska en ole aikoihin nähnyt kavereitani ja jos miehelle edes ehdotan, että haluaisin mennä kaveriani tapaamaan ilman lapsia niin se ei yleensä onnistu. Ja jos sitten otan lastenhoitajan, jotta pääsen joskus johonkin itse, niin sekin on mieheni mielestä pahasta. Suhteemme alussa mies oli lähes täydellinen ja sitä kesti todella pitkään, ainoa miinus oli, ettei hän juuri tullut toimeen kenenkään ystävieni kanssa ja siksi yhteydenpito heihin on ollut vähäistä, osaan en ole enää vuosiin ollut missään yhteyksissä.

Olen jopa miettinyt avioeroa, mutta sekin tuntuu niin vaikealta, koska en tiedä pärjäisinkö taloudellisesti ja miten jaksaisin enää mitään eroa kaiken muun lisäksi ja pelkään, että mies voisi tehdä kaikkensa, jotta saisi kiusakseni lapset itselleen. Miehelle olen siis puhunut, että jos tilanne ei muutu, niin minun on vakavasti harkittava eroa, sillä en enää kauaa jaksa tällaista elämää. Miehen vastaus on ollut tähän, että voin kyllä erota, mutta lapsiani en taisteluitta saa itselleni ja että hän tulee tekemään elämästäni helv....tiä eron jälkeen.

Tuntuu kuin mies olisi täysin muuttunut siitä, jollainen hän oli kun aloimme seurustella. Kyllä edelleen välillä mies käyttäytyy aika samalla tavalla kun ennen tätä huonoa kauttamme, mutta yleensä hän haluaa sillon jotain...

Olen puhunut niin neuvolassa kuin lääkärilläkin, että olen todella uupunut ja haluaisin vaan saada nukkua, mutta ovat vaan todenneet, että tuo nyt on sitä vauva-arkea ja että kyllä se siitä ajan kanssa helpottaa. Joo, ehkä, mutta miten jaksan tämän ajan siihen saakka, kun nytkin univelan takia teen ihan outoja asioita enkä enää osaa ajatella selkeästi jne.

aikuinen ihminen? etkä osannut ehkäisystä huolehtia? NIIN MAKAA KUIN PETAA. TÄSSÄ TAPAUKSESSASI, NIIN MAKAA, KUIN OLET MAANNUT JALAT LEVÄLLÄÄN.

kyllähän tuo nyt on ihan sulaa hulluutta tehdä lisää lapsia.

Uupumus ja väsymys, äärirajoilla oleminen enemmän tai vähemmän on varmasti jollain lailla tuttua aika monelle. Miksi ihmeessä emme voisi jotenkin yhdistää voimiamme ja auttaa pulassa olevaa kanssa sisarta?!!



Harvoin vain tieto avun tarpeesta kulkee, mutta jollain lailla pitäisi saada äiti rinki koottua auttamaan toista äitiä pulassa. Jokainen voisi tehdä vähän jotain oman perheen lisäksi, että pääsisi pahimman yli. Tällaisessa tilanteessa on paha vain se, että kun uupuu aivan liikaa myös toipuminen kestää.



Ap ainakin vois mennä yksityiselle psykiatrille ja vaatia lähetettä esim. avohoito osastolle lepäämään. Kertoa painokkaasti tilanteesta että menee perille. Nykypäivänä apua ei tahdota antaa kun tarvitsijoita on paljon, ja resurssit kiven sisällä. Mutta kun läpi onnistuu pääsemään niin apua voi löytyä. Tee vaikka se lastensuojeluilmoitus, ainakin joutuvat tutkimaan asian ja tulee kirjattua kansiin koko tilanne.



Ja nyt tärkein: HETI EHKÄISY KUNTOON, MIELUUMMIN PIUHAT POIKKI!

muuta osaa sanoa. Vai etkö ymmärrä, että ap:lla on vaikeaa ilman sinun idioottimaisia kommenttejasikin!

abortin olisit voinut tehdä. kyllähän tuo nyt on ihan sulaa hulluutta tehdä lisää lapsia.

muuta osaa sanoa. Vai etkö ymmärrä, että ap:lla on vaikeaa ilman sinun idioottimaisia kommenttejasikin!

abortin olisit voinut tehdä. kyllähän tuo nyt on ihan sulaa hulluutta tehdä lisää lapsia.

teksteistä olen ymmärtänyt, että isä on neljän lapsen kanssa auttanut paljon. Selvänäkijäkö ap:n sinusta pitäisi olla???

Ja osasitko lukea, että ap on palkannut lastenhoitajan helpottaakseen tilannettaan, mutta miehensä ei sitä hyväksy.

muuta osaa sanoa. Vai etkö ymmärrä, että ap:lla on vaikeaa ilman sinun idioottimaisia kommenttejasikin!

abortin olisit voinut tehdä. kyllähän tuo nyt on ihan sulaa hulluutta tehdä lisää lapsia.

Ihan ensimmäisenä sun pitäis saada nukuttua univelat, väsyneenä kaikki asiat näyttää ja tuntuu raskailta. Tää Suomi on kyllä ihme maa, ojan pohjalla pitää olla mutta kunhan on mtt-potilas tai alkkis niin kyllä alkaa apua virrata ovista ja ikkunoista. Seurakunnan diakonin juttusilla voisit käydä myös (ei tarvi kuulua edes kirkkoon), heiltä voi hyvinkin löytyä apua tai voivat järjestää esim. Dilan hoitjaopiskelijoita pari kappaletta hoitaaan vauvaa ja kaksosia, sehän kuulu jo opiskelijoiden opetukseen (työkokemus). Ajattelisin myös päiväkoti noille kaksosille, ovat nyt sen ikäiset että tekisi hyvää. Turvakotiinkin voisi ensialkuun päästä nukkumaan univelkoja ja siellä on muita ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa, lapsineen tai ilman. Teini tarvitsisi nyt jonkun "isoveljen/siskon" opastusta, kysyisin myös tätä seurakunnalta. Ja tukiperhe olisi yksi vaihtoehto, sellaisen saatte varmasti. Kerran kuussa lapset tai osa lapsista pois niin tilanne alkaa näyttää jo paljon valoisammalta. Uni on nyt se ykkösasia.

laita vaikka joku sähköpostiosoite tänne niin ihmiset, joilla on halua auttaa näin ensihätään, voivat ottaa suoraan yhteyttä. Miestäsi sinun ei todellakaan tarvitse tässä nyt hellitellä ja huomioida vaan keksity itseesi, siihen että sinä saat apua jotta jaksat hoitaa lapset. Jos miehesi kieltää avun niin mene turvakotiin tai vaikka psykologille puhumaan niin että asia menee eteenpäin.

Uskon, että saisit apua. Itse olisin ainakin valmis auttamaan (Kymenlaakso). Voimia paljon.

Miehes on hullu.



Miksi piditte lapsen kun sentään 4 jo ennestään.

Nämä on niin omia valintoja elämässä joista pitää sitten itse kantaa vastuu. Ikävää, mutta totta.

ja siksi hän vetäytyy velvollisuuksistaan. Olette ajautuneet aika pitkälle kun puhutte avioerosta ja mies uhkailee sinua. Kyllä kuulostaa rankalta tilanteelta. Jotkut asiat mitä kerrot miehestäsi, tuovat mieleen manipuloivan luonnehäiriöisen. Se että hän jättää sinut yksin, kertoo kylmyydestä ja kyvyttömyydestä uhrautua toisen puolesta.



Paras neuvo mitä mulle tulee mieleen on että hakeudutte pariterapiaan. Kirkon perheasiain neuvottelukeskus on ilmainen taho. Ulkopuolinen ammattilainen osaa yllättävän hyvin nähdä ongelmakohdat ja auttaa niiden ratkomisessa. Joskus ainoa ratkaisu on erota, mutta siinäkään koettelemuksessa ei tarvitse pärjätä yksin.

etta saisit vahan apua, nukuttua enemman ja kaytya vaikka tyttojen kanssa viihteella. todella rankka elamantilanne sulla juuri nyt.

Joo, onhan se niin, että kyllähän se siitä - kun on pakko.

Parisuhdeasiaan en osaa ottaa kantaa. Sitä kannattaa kai katsoa paremmin sitten, kun taas yöunta riittää ja ajatus luistaa.



Minua itseänikin on harmittanut tuo ammatti-ihmisten vähättelevä asenne. Omalla kohdallani jäin yksin kahden alle kolmevuotiaan pienen kanssa ja olin välillä niin väsynyt, etten uskaltanut ajaa edes autoa (=olisin nukahtanut rattiin ensimmäisessä kurvissa). Neuvolassa nukahdin kerran kesken vastaanoton (lääkäri ja täti kun juttelivat keskenään), mutta tämä kaikki oli heidän mielestään vain tosi hassua :)

Ja jos oikein yritti koota rohkeutensa ja sanoa neuvolassa, että nyt en selviä, niin tädilläpä oli heti takataskussa tarina siitä, kuinka hänen omat lapsensa valvoivat vuonna papu vielä paljon enemmän. (olivat myös paljon allergisempia jne.)

Lopulta lopetin vain siellä puhumisen, pääsin pienemmällä mielipahalla.



Ehdotan, että palkkaa itsellesi apua. Vaikka ihan vain viemään kaksoset välillä ulos. Etsit kerhoja ja perhekahviloita, joissa säännöllisesti juokset, vaikkei aina niin huvittaisikaan. Teet itsellesi kalenteriin menoja, niin saat päiviin ja viikkoihin rytmiä. Vietä aikaa myös isompien lasten kanssa, niin he "muuttuvat helpommiksi".

Ota yhteyttä vanhoihin kavereihin, vaikka se ensin tuntuisi väkinäiseltä. Eihän niiden tarvitse miestäsi tavata, tapaatte päivisin keskenään.

...kerron myös sinulle kokemuksen rintaäänellä että siihen ei saa MISTÄÄN APUA. Minulla tuli paha uupumus sairauden myötä, jouduin lääkitykselle, olin aivan sekaisin ja kärsin unettomuudesta ja sydänoireista. Olin aivan kyvytön hoitamaan lapsiani ja vaaraksi lapsilleni. Soitin joka paikkaan ja pyysin uupumuksen takia apua ja siksi että en kyennyt hoitamaan lapsia. Ei auttanut.



Soitin kunnan (pyysin hoitopaikkoja), ei saatu. Soitin sossun, neuvolan, perhetyön, seurakunnan, diakoniatyön, mielenterveystoimiston. EI APUA. Lapsiperheet saavat kotiapua tässä kunnassa vain jos on lastensuojelutapaus. Pyysin sitäkin, että entä jos teen itsestäni ls-ilmon, kun en kykene lapsia hoitamaan. Sanottiin että ei auta, kun ei ole _väkivallan_ uhkaa lapsille.



Isovanhemmat molemmilla puolilla laiskoja paskoja, ikinä eivät ole auttaneet hetkeäkään eikä auttaneet nytkään, äärimmäinen hätä olisi ollut, vastasivat vaan että eivät viitsi ja jaksa. Muu suku asuu kaukana, eipä sieltäkään tullut ketään edes maksua vastaan.



Tarinan opetus: YKSIN OLET. Ja nyt kun tämän kantapään kautta totisesti tiedän, en enää koskaan, ikinä, päästä elämääni sellaiseen tilanteeseen jossa minulla ei olisi vähintään 5000 euron vararahastoa vastaavaan tilanteeseen. Niillä rahoilla saa hoitoapu ainakin pariksi kuukaudeksi.



Meillä tilanne johti pahaan taloukriisiin koska sairauteni takia mies joutui ottamaan monta kuukautta palkatonta, sai melkein potkut, ja talous meni kuralle yli puoleksi vuodeksi kun apua ei saatu mistään.



En siis väitä enkä vaadi että yhteiskunta osallistuisi perheen pyöritykseen, mutta olisi ollut kiva että äärimmäisessä akuutissa hädässä olisi apua annettu pyytävälle.



Tälläkin palstalla usein neuvotaan että pyydä rohkeasti apua. No oma kokemukseni on että pyytää voi mutta apua ei todellakaan anneta vaikka rukoilet ja itket.



Tätä se on, nykypäivän hyvinvointivaltio. Vielä 70-80 luvulla sai aina kodinhoitajan kotiin kun oli "vähän rankkaa" (ei tarvinnut edes perustella) ja jokaisella oli vara myös palkata kotiapulainen kun ei ollut järjettömiä työnantajamaksuja.



Tänä päivänä apulainen maksaa, 35e tunti + alv.

Onko teillä läheisiä lähimain, jotka voisivat auttaa?

Onko kunnassanne tarjolla tukea lapsiperheille?



Itse olen kokenut uupumisen ja välillä vieläkin on niin väsynyt olo. Lapsia vähemmän ja työssä käydään miehen kanssa. Eli arki eroaa nykyään sinun arjestasi, muistan kuitenkin tuon ajan hyvin.



Kannustan sinua nyt pitämään puolesi. Asiat muuttuvat vain niihin puuttumalla, ei niitä siloittelemalla ja löytämällä "korvaavia vaihtoehtoja".



Pyydä apua. Ihan oikeasti. Mitä varhemmassa vaiheessa rupeat pitämään huolta omasta jaksamisesta esim. lenkillä käymisen / jonkin harrastuksen = oma aika, sitä paremmin jaksat sinä ja perheesi. Pitkä univelka tekee huonoa, sen olen kokenut ja jotenkin läpi rämpinyt...ja jälkeen päin ajateltuna olisi-pitänyt-pyytää-apua että saa nukkua enemmän! Ja myös tuota omaa aikaa vaatia/ottaa (edelleen sama ongelma).



Ja velvoita miestäsi osallistumaan. Jos oppii siihen ettei vaadita eikä tarvitse, käyt tuota suota läpi myös jatkossa yksin.



Totta on, että tietyllä tavalla homma helpottaa lasten kasvaessa varsinkin omatoimisuuden lisääntyessä. Silloin vapautuu omat kädet ihan eri tavalla muihin hommiin.



Tsemppi hali, iso sellainen!

Onko teillä läheisiä lähimain, jotka voisivat auttaa?

Onko kunnassanne tarjolla tukea lapsiperheille?



Itse olen kokenut uupumisen ja välillä vieläkin on niin väsynyt olo. Lapsia vähemmän ja työssä käydään miehen kanssa. Eli arki eroaa nykyään sinun arjestasi, muistan kuitenkin tuon ajan hyvin.



Kannustan sinua nyt pitämään puolesi. Asiat muuttuvat vain niihin puuttumalla, ei niitä siloittelemalla ja löytämällä "korvaavia vaihtoehtoja".



Pyydä apua. Ihan oikeasti. Mitä varhemmassa vaiheessa rupeat pitämään huolta omasta jaksamisesta esim. lenkillä käymisen / jonkin harrastuksen = oma aika, sitä paremmin jaksat sinä ja perheesi. Pitkä univelka tekee huonoa, sen olen kokenut ja jotenkin läpi rämpinyt...ja jälkeen päin ajateltuna olisi-pitänyt-pyytää-apua että saa nukkua enemmän! Ja myös tuota omaa aikaa vaatia/ottaa (edelleen sama ongelma).



Ja velvoita miestäsi osallistumaan. Jos oppii siihen ettei vaadita eikä tarvitse, käyt tuota suota läpi myös jatkossa yksin.



Totta on, että tietyllä tavalla homma helpottaa lasten kasvaessa varsinkin omatoimisuuden lisääntyessä. Silloin vapautuu omat kädet ihan eri tavalla muihin hommiin.



Tsemppi hali, iso sellainen!

tai keskustelua voit soittaa tähän palveluun - HUOM. Älä "pelästy", vaikka puhelimen nimi on Sielunhoitopuhelin, sillä koko elämän kirjo on tervetullutta, ja puhelimen työntekijöiden asennoituminen on kokemukseni mukaan lämmin ja inhimillinen.

Helsingin Ev. Lut. Kansanlähetys

Sielunhoitopuhelin, 09 148 5432

Ma-pe 19-22

Ostakaa maksullista lastenhoitoapua jos ei sukulaisia ja ystäviä ole.

http://evl.fi/EVLfi.nsf/Documents/40D5B401E55B1785C225748000449ACD?Open…

Paras neuvo mitä mulle tulee mieleen on että hakeudutte pariterapiaan. Kirkon perheasiain neuvottelukeskus on ilmainen taho. Ulkopuolinen ammattilainen osaa yllättävän hyvin nähdä ongelmakohdat ja auttaa niiden ratkomisessa

Aina kannustetaan kertomaan uupuksesta ja neuvolassakin kysytään jaksamisesta useinkin mutta jos kertoo olevansa uupunut niin saakin vain tuollaisia kommentteja, joista ei oikeasti ole mitään apua. Teidän tilanne vaikuttaa vaikealta - sinun olisi kuitenkin saatava jotain apuja arkeen ja päästävä lepäämään. Vasta sitten voit(te) miettiä tulevaisuuden kannalta suurempia päätöksiä. Ei sinne pariterapiaankaan kannata liian väsyneenä lähteä - se vasta vaatiikin voimia ja on henkisesti uuvuttavaa. Voisitteko saada kotiin apua kunnalta/kaupungilta? Entä ovatko kaksoset nyt kotihoidossa? Jos ovat niin heille voisit hakea hoitopaikkaa vaikka 3 päiväksi viikossa. Paljolti tietysti riippuu siitä mitä itse koet avuksi - joillekin riittää yksi vapaailta viikossa ja toinen taas haluaa lapset päiviksi hoitoon.



Jos apua ei muuten saa, niin silloin ainoaksi keinoksi jää lastensuojeluilmoituksen tekeminen omista lapsista. Silloin perhe saa lastensuojelun tukipalveluita, joilla tuetaan tässä tapauksessa äidin jaksamista ja toipumista uupumuksesta. Kuulostaa aika äärimmäiseltä mutta näin toimii hyvinvointivaltio - apua ei saa ennen kuin tilanne on riittävän paha. Ja monesti apu tulee liian myöhään; vanhemmat ovat jo eronneet, lapsilla vakavia oireita, äiti mahd. psyykkisesti sairas jne. Tiedän valitettavan monta surullista kohtaloa.



Avoihuollon tukitoimiin kuuluva tukiperhe voisi myöskin olla teille yksi vaihtoehto - jos mies ei suostu palkkaamaan lastenvahtia niin lastensuojelun kautta myös tukiperhettä on mahdollista toivoa avuksi - he ottavat lapset (esim. 3 pienintä) yhdeksi viikonlopuksi kuukaudessa hoiviinsa.



Voimia sinulle! Et ole yksin vaan moni muukin äiti on voimiensa rajoilla elämäntilanteensa rankkuuden kanssa. Harva kuitenkaan yrittää edes saada apua, joten siinä suhteessa voit pitää itseäsi vastuullisena vanhempana, joka vielä uupuneenakin jaksaa huolehtia lasten hyvinvoinnista.