Lue keskustelun säännöt.
Olenko väärän miehen kanssa? Ahdistaa
06.04.2012 |
Olemme olleet yhdessä vuoden ja nyt suunnittelemme yhteenmuuttoa. Minulla on miehen kanssa kivaa, hän on kunnollinen ihminen, hyvännäköinen jne mutta. Ajatus loppuelämästä hänen kanssaan ahdistaa, olen ollut muutaman kerran tänä aikana ihastunut lyhytaikaisesti toisiin miehiin, tuntuu, että "jotain puuttuu", en koe rakastavani häntä (emmekä ole kumpikaan rakkaudesta puhuneetkaan) vaikka olenkin kiintynyt..olen miettinyt, että vaadinko liikaa, onko tämä vain alkuhuuman loppumista (vaikkei meillä nyt hirveän suurta sellaista ollut) ja onko tällaista sitten kuitenkin kaikilla.
Toisaalta taas, jos olen tämän miehen kanssa vaikka viisi vuotta ja hän sitten jättää minut toisen takia niin luultavasti olisin tosi katkera ja kokisin tuhlanneeni vain aikaani ihan kivan miehen kanssa, joka sitten kuitenkin jätti minut. Että en tiedä, kuinka suuri osa kiinnostuksestani on sitä, että hän on kiinnostunut minusta eikä sitä, että sopisimme niin hyvin yhteen. Mitä pitäisi tehdä?? Monet sanovat, että sen kyllä tietää, kun on "sen oikean" kanssa (uskon että niitä oikeita on useita mahdollisia), miltä se sitten tuntuu?
Minulla ei ole kumppanille mitään hirveän suuria vaatimuksia mielestäni, ei tarvitse olla rikas ja urheilullinen mallipoika, mutta kaipaan suhteelta enemmän jotakin, en vain tiedä, mitä se on, ja onko sellaista olemassakaan. No, molemminpuolinen rakkaus olisi tietysti varmaan kiva juttu mutta olen miettinyt että kykenemmekö kumpikaan edes sellaiseen..
Kommentit (9)
Siis jos nyt jo tuntuu tolta.. Eikä ole vain muutosta johtuvaa pientä panikointia :) Tuskin ne asiat paremmaksi muuttuu yhteisessä kodissa, alkaa vaan tulla pientä riitaa roskapussin viennistä tms.
Itse tuhlasin elämästäni 6 vuotta täysin väärään tyyppiin, tiesin suurinpiirtein ekana iltana ettei tää voi onnistua. Silti jostain syystä mentiin naimisiinkin, nyt eron jälkeen on niiiiin helpottunut olo!
Tsemppiä päätökseesi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jos sinua noin ahdistaa, niin usko itseäsi!!!
suhteessa vain on paljon hyviäkin asioita ja aina sanotaan, että naiset vaatii liikaa parisuhteelta ja kaikki suhteet muuttuvat enemmän tai vähemmän ankeiksi jossain vaiheessa..eikä tämä suhde minua siis sillä tavalla ahdista, viihdyn tosiaan miehen kanssa, se vain ahdistaa, että kun jollain tasolla tuntuu kuitenkin väärältä niin tuhlaamme vain aikaamme, kun saattaisimme molemmat löytää jotkut sopivammat. Kuitenkin ahdistaisi tulla jätetyksikin, en siis ole miehen suhteen välinpitämätön. Ja kun tiedän, että ei se hyvä parisuhde kuitenkaan autuaaksi tee ja kukaan mies ei ole täydellinen, niin mikä sitten olisi oikea ratkaisu..
samassa tilanteessa kuin ap sinä olet. Järjellä ajattelin, että mies on hyvä, ja siksi menin naimisiin. Mies jätti minut 20 vuoden jälkeen.
Tänä päivänä ajattelen, että suurin virheeni oli olla kuuntelematta itseäni.
samassa tilanteessa kuin ap sinä olet. Järjellä ajattelin, että mies on hyvä, ja siksi menin naimisiin. Mies jätti minut 20 vuoden jälkeen.
Tänä päivänä ajattelen, että suurin virheeni oli olla kuuntelematta itseäni.
juuri pelkään..että jos on kokenut viettäneensä ne 20 vuotta suuren rakkautensa kanssa, ja sitten tulee jätetyksi, niin olisiko se pettymisen tunne kuitenkin lievempi, kuin jos on "ihan kivan" kanssa ja sitten sekin jättää..tavallaan jotenkin osa suhteen viehätyksestä on se, että mies toistaiseksi on kuitenkin minusta kiinnostunut. Että miten sitten siedän ne ajat, kun hänellä on kaikkea muuta ajateltavaa ja suhteessa menee "oikeasti" huonommin, kun pohjalla ei ole sitä suurta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Monesti näen unta jostain toisesta miehestä ja hänen herättämästään tunteesta ja sellaista kaipaan sitten herättyänikin, mutta toisaalta taas eihän sitä voi pelkkien tunteiden perässäkään kai ravata, vai voiko..
samassa tilanteessa kuin ap sinä olet. Järjellä ajattelin, että mies on hyvä, ja siksi menin naimisiin. Mies jätti minut 20 vuoden jälkeen.
Tänä päivänä ajattelen, että suurin virheeni oli olla kuuntelematta itseäni.
Liitto kesti 6 vuotta ja saimme lapsenkin, joka kuitenkin on elämäni ihanin asia. Mies lähti mutta ihan syystä. Nyt hyvä, lapsi isällään puolet ajasta ja jaamme vanhemmuuden sopuisasti.
AP jos olisin, en muuttaisi yhteen vaan kuuntelisin sitä intuitiota joka yrittää kertoa että mies on väärä. Itse en kuunnellut sitä, jotenkin vaan totuin tilanteeseen ja ahdistus meni ohi jossain kohtaa. Mutta ei se miksikään rakkaudeksi koskaan muuttunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Liitto kesti 6 vuotta ja saimme lapsenkin, joka kuitenkin on elämäni ihanin asia. Mies lähti mutta ihan syystä. Nyt hyvä, lapsi isällään puolet ajasta ja jaamme vanhemmuuden sopuisasti.
AP jos olisin, en muuttaisi yhteen vaan kuuntelisin sitä intuitiota joka yrittää kertoa että mies on väärä. Itse en kuunnellut sitä, jotenkin vaan totuin tilanteeseen ja ahdistus meni ohi jossain kohtaa. Mutta ei se miksikään rakkaudeksi koskaan muuttunut.
mä olen sellainen että tottuisin olemaan vaikka betoniporsaan kanssa jos pakko olisi. Milloin sitten lopulta tunnistit, että mies tosiaan on väärä? Oletko sen jälkeen ollut oikeamman kanssa, tuntuuko se miten erilaiselta? Olenkin kyllä miettinyt, että täytyy ainakin tästä yhteenmuutosta puhua miehen kanssa, toisaalta ehkä se auttaisi tässä päätöksenteossa kun viettäisi arkea toisen kanssa.
Liitto kesti 6 vuotta ja saimme lapsenkin, joka kuitenkin on elämäni ihanin asia. Mies lähti mutta ihan syystä. Nyt hyvä, lapsi isällään puolet ajasta ja jaamme vanhemmuuden sopuisasti.
AP jos olisin, en muuttaisi yhteen vaan kuuntelisin sitä intuitiota joka yrittää kertoa että mies on väärä. Itse en kuunnellut sitä, jotenkin vaan totuin tilanteeseen ja ahdistus meni ohi jossain kohtaa. Mutta ei se miksikään rakkaudeksi koskaan muuttunut.
mä olen sellainen että tottuisin olemaan vaikka betoniporsaan kanssa jos pakko olisi. Milloin sitten lopulta tunnistit, että mies tosiaan on väärä? Oletko sen jälkeen ollut oikeamman kanssa, tuntuuko se miten erilaiselta? Olenkin kyllä miettinyt, että täytyy ainakin tästä yhteenmuutosta puhua miehen kanssa, toisaalta ehkä se auttaisi tässä päätöksenteossa kun viettäisi arkea toisen kanssa.
Minä vain tahdoin niin kovasti suhteen onnistuvan, koska mies oli niin hyvä. Luulin että rakkaus on tahdon asia :).
Uudessa suhteessa en ole, joten en voi verrata. Tällä hetkellä en kaipaa miestä elämääni ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tapasin parikymppisenä miehen, jonka kanssa kolahti heti henkisellä tasolla, ja jonka kanssa ystävyytemme on säilynyt tähän päivään saakka. Vuosia hänen kanssaan kokemani tunne oli mitta sille, miltä ajattelin unelmieni parisuhteessa tuntuvan. Jollain tavalla mies on sielunveli. Emme seurustelleet.
Tapasin miehen, jonka kanssa olin naimisissa 10 vuotta: mies oli tervehenkinen, arvot yhteensopivat, kiinnostuksenkohteet yhteensopivat, perhetaustat yhteensopivat, koulutustaustat yhteensopivat. Lisäksi mies on kiltti, hyvä kuuntelija, uskollinen ja fyysinen vetovoima oli molemminpuolista. Äitinikin tykkäsi ja hyväksyi (!) Mies halusi muuttaa yhteen, epäröin ja muutin, mies halusi naimisiin ja me menimme. Saimme lapsia koska minä halusin, mies oli hyvä isä. Ensimmäisestä vuodestamme muistan ajatuksen "tämä ei ole ihan sitä" ja sen vasta-ajatuksen "olet niin vaikea ja vaativa, ihminen ei voi saada kaikkea, ei sellaisia kolahduksia vain tapahdu elämässä montaa kertaa, rakkaus on tahdon asia"
Etäännyimme miehen kanssa toisistamme, hauras henkinen yhteys katkesi, minkä seurauksena fyysinen vetovoima katosi. Sitten tapasin miehen, josta vain tiesin - en ensimmäisestä hetkestä, mutta toisella kohtaamisella. Olemme nyt olleet yhdessä neljä vuotta, ja vaikkei kaikki olekaan ongelmatonta, on tässä se suurin elämäni rakkaus, kävi miten kävi.
Ja mikä on tarinan opetus; olisiko minun pitänyt kuunnella sisäistä ääntäni? Olen äärimmäisen onnellinen lapsistani, ja iloinen heidän olemassaolostaan. Alkaisin olla liian vanha saamaan lapsia, eikä mieskään halua - meillä on siis yksi ongelma vähemmän. Ideaalitapauksessa olisin perustanut perheen tällaisen suuren rakkauden kanssa, mutta en ehkä olisi ollut valmis henkisesti suhteeseen aiemmin - tarvitsin omaa tunneskaalaani tasapainottavaa miestä. En siis välttämättä olisi kohdannut suurta rakkauttani. Toisaalta, nyt minulla on takana kuluttava avioero ja syyllisyyden taakka siitä, että kolme lastani eivät saa elää rakastavassa ydinperheessä. Onneksi eksä on selvinnyt erosta hyvin, vaikka on todella epäreilua, että hän joutui kärsimään. Toisaalta suhde olisi voinut onnistua, jos olisimme kasvaneet yhdessä. En silti kadu. En siis kokemuksestakaan osaa sanoa, kannattaako sisäistä ääntään kuunnella :P
jos sinua noin ahdistaa, niin usko itseäsi!!!