Perhenarsismin uhri - terapiasta tietävät

Olen perhenarsismin uhri, eli isosiskoni täyttää kaikki narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän henkilön tunnusmerkit, vieläpä erittäin voimakkaina. Uhrina on ollut koko perhe, mutta kaikkein pahiten minä pikkusiskona. Koko lapsuuteni koostui henkisestä ja fyyseisestä väkivallasta, hän hallitsi minun koko elämää, minuuttani, tuhosi minut, murensi itsetuntoni, saanut minut jopa itsemurhan partaalle. Ja mitä heikommaksi hän aina minut sai, niin sitä onnellisemmalta hän vaikutti.



Voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan, jos nyt alkaisin luettelemaan, mitä kaikkea äärimmäisen pahaa hän on minua kohtaan tehnyt.



Pahinta tässä on nyt se, että pahimmat teot ovat palautuneet vasta nyt aikuisiällä minun mieleeni, ja ne ovat alkaneet taas nakertamaan minua erittäin pahasti.



Vanhemmilleni ole puhunut muistoista, mutta he eivät usko niitä. Eiväthän he tienneet lapsuudessakaan koko totuutta, tiesi vain että siskoni on erittäin hallitseva persoona, ja saa tahtonsa läpi keinolla millä hyvänsä, ja että hän oli minulle ilkeä. Mutta totuutta he eivät tienneet silloin (en uskaltanut lapsena kertoa), ja nyt kun pahimmat teot ovat palautuneet mieleeni, niin he eivät usko niitä. Yrittävät vain vähätellä ja siloitella niitä, puolustella ja selitelä, ettei ne asiat ehkä ihan niin menneet...



Siskoni kanssa en tietenkään voi asioista puhua, sillä luonnollisestikaan välimme eivät ole kovinkaan lämpimät. Emme siis ole missään tekemisissä, sillä vielä aikuisiällä kun vielä olimme ns. väkisin tekemisissä perheen vuoksi, niin hän jatkoi elämäni hallitsemista kieroilulla, tuhosi sitä järjestelmällisesti valheillaan, rikkoi ihmissuhteita ympäriltäni ja jopa sai tuhottua yhden työpaikankin. Tuolloin siis kun olimme "väleissä" ja yritin ottaa asiat esiin, etenkin lapsuuden, niin hän vain kielsi kaiken, ettei mitään sellaista ollut tapahtunut, ja itse asiassa hän on ollut alusta asti uhri, ja hänellä on ollut se vaikea lapsuus. (Tosin kukaan ei vieläkää oikein ymmärrä millä tavoin hänen lapsuutensa oli vaikea, kun hän se oli joka teki kaikkien elämästä vaikeaa.)



Nyt olen moneen otteeseen yrittänyt ottaa asian esille äitini kanssa, niin hän sanoi minulle nyt, että olisiko minun aika mennä asian suhteen terapiaan.



Ehkä!



Mutta, mitä se terapia auttaa, jos omat vanhemmat, ei edes oma äiti usko minua. Pitääkö minun siis siksi mennä terapiaa, kun oma äitini ei halua auttaa minua, eikä uskoa, ja jotta saisinkin ongelmani kuitenkin ratkottua jonkun kanssa?



Kenelläkään kokemuksia, mitä terapeutti tässä kohtaa neuvoisi tekemään, kun oma äiti ei usko minua. Miten terapia voisi minua auttaa?