Mieheni on masentunut. Miten olette omianne jaksaneet?

syö lääkkeensä (3. vaihtoehto kokeilussa), käy terapiassa, yrittää urheilla (hiihto, juoksu).

Syö terveellisesti. Repsahti (3 vuoden tauon jälkeen) tupakkaan kuukausi sitten, mutta on onneksi ollut nyt viikon polttamatta. Alkoholia juo n 2 kertaa/ kk (ei persareita).

Surkeeta vaan, kun ei innostu mistään, ei jaksa jutella, ei lähtee mihinkään, on sellainen "hiljainen hessu". Tunnen oloni niin avuttomaksi.

Lapset (2 kpl) alkaa olla täysin vieraantuneita hänestä.

No, mieheni työn luonne on sellainen, että en yhtään tiedä, miten mahtaa hommat sujua. "Käy töissä" voi tarkoittaa, että ei siellä sitten saa mitään aikaiseksi.

Lähinnä kaipaan vertaistukea sellaisilta, joiden miehet myös ovat (/olleet) masentuneita.

Jos jaksaa käydä töissä, tilanne ei ole onneksi vielä niin paha. Itsellä meni toimintakyky kun sairastuin vakavaan masennukseen.Ja nyt lähes vuoden ollut saikulla. Tilanne ei ole yhtään parantunut. Mitkään lääkkeet ja hoidot ei tepsi

mikä miehen noin muutti? uupuiko suorittiko, onko työ mieluista, onko omia juttuja mitä tykkää tehdä?

jos tää kroonistuu niin en kyllä jaksa!

Mullahan menee koko mun tämä yks elämä sitten tähän.

Eihän elämän kuulu olla tällaista?

ap

minulla on mies sairastanut eritasoista masennus viimeiset 10 vuotta. Sitä jaksaa koska tietää että sairaus tuon kaiken teettää ja mies yrittää silti kovasti, syö lääkkeensä ja yrittää pitää itseään kunnossa.

ap

mikä miehen noin muutti? uupuiko suorittiko, onko työ mieluista, onko omia juttuja mitä tykkää tehdä?

sairasutunut saattaisit olla sinä, uskotko että miehesi jaksaisi pyörittää arkea kun sinä nukkuisit?



Nyt tarvitaan sitä rakkautta ja tahtoa joka teidät yhteen vei. Riittääkö se?



Oletko nähnyt elokuva Kaunis mieli? Se on minulle hyvin terapeuttinen elokuva, se muistuttaa siitä mikä on tärkeintä. Minäkin haluan uskoa ihmeisiin ja nähdä ne pienet hyvät hetket, kun ne tulevat esiin.



t. se masentuneen miehen vaimo

mitä taavoitteli työnteolla, kokeeko nyt totaalista epäonnistumisen tunnetta?

Oletko ollut mukana miehen lääkärikäynnillä? (ilm käynyt kuitenkin psykiatrilla ja on siellä joskus kontrollissa kun lääkkeitäkin on vaihdettu?) Entäs terapiassa mukana? Jos et ole ollut niin mene ihmeessä! Mä olin mun miehen mukana (en toki joka kerta....) jotta lääkärit ja terapeutti sai kokonaiskuvan miehen tilasta ja ne osas hoitaa sitä paremmin. Mun mielestä aina näiden käyntien jälkeen jotakin muuttui ja nyt tilanne on pikkuhiljaa parantunut, vuosia tässä on kyllä mennytkin mutta nyt on voitu jo hieman lääkitystä purkaakin:) Mutta on tärkeää että miehesi suhde lapsiin saataisiin paremmaksi -sitä on tosi hankala korjata joten ota ihmeessä yhteys hoitavaan/hoitaviin tahoihin!!



t. masetuneen vaimo + kaksi lasta

Varmasti väsyttää ja kiukuttaakin tilanne, mutta hienoa että mies motivoitunut hoitamaan itseä! Ehkä pienemmistälin saavutuksista esim kivasta illasta voisi olla kiitollinen ja saada siitä voimia... Mitään aikaa kun ei parantumiselle kai voi ulkopuoleiset antaa. Masennus vaikutta kaikkiin perheessä, oletko hankkinut itsellesi juttukaveria, että saat purettua tunteitasi. Varmasti lapsistakin saa paljon iloa.

Oma kokemus että mies oireilee pettymysten ja väsymisen aikana masennuksella, 4v ajan jo. Mutta on nyt alkanut saada uutta virtaa elämään, josta kannustankin häntä. Tuo hiljainen Hessu kuvaa hyvin masennusta!

Tsemppiä, älä jää yksin asian kanssa!

Mullaon mies sairastanut vaikeastikin, selvisi vakavasta itsemurhayrityksestä ja lähti kannustuksellani terapiaan ja lääkityksiin. Luovutti terapian kanssa, kun selvisi pahimmasta, ei usko niihin.



Matkan varrella on jättänyt myös lääkkeet (Efexor) pois, ja se on ollut mielestäni oikea veto.



Hän sairastaa ilmeisesti jotakin bipon tyylistä ja ajanjaksot vaihtelevat. Kestän niiden hyvien jaksojen voimalla ja sillä, että hän oppii itsestään koko ajan lisää. Opimme molemmat. Hän kuuntelee minua, kun sanon ulkopuolelta milloin alkaa "huono heilua" tai menee liian kovaa. Osaa mukautua aika hyvin sen mukaan miten ohjaan.



Mutta se ei muuta sitä asetelmaa, että minä olen viime kädessä aina vastuussa kaikesta ja olen valvova silmä. Pidän viime kädessä huolta siitä, että rahatalous ei kaadu eikä hän ratkea käytöksessään kohtuuttomuuteen esim. lasten kanssa.



Olen ajatellut tämän niin, että en aio erota ellei oma tai lasteni elämä ole jo liian uhrautuvaa. Rakastan häntä Ihmisenä ja ymmärrän, että hän ei ole tahtonut sairautta itselleen. Jaksan myös siksi, että mies yrittää parhaansa koko ajan eikä vain heittäydy uhriksi.

tämän upean maailman ja mahtavien ihmisten kohtaamista, sukulaisten kanssa olemista, arjen pienien ilojen jakamista. Ei makaamista.

Toisena asiana mua pelottaa ihan helevetisti, miten tää vaikuttaa meidän lapsiin. 5-vuotiaalle olen ajatellut pyyttää jotain arviota neuvolan kautta, koska mun mielestä reagoi jo.

Tänään pakotin hänet 9 päivän makaamisen jälkeen ylös sängystä ja puistoon meidän kanssa (jaksoi tulla ja ollakin nuoremman kanssa vähän aikaa, hiljainen oli. Ei kuitenkaan kuollu tähän kokemukseeen, vaikka oli vihainen pakottamisesta). Tämä pakottaminen oli ensimmäinen kerta. Sitten lounaan jälkeen sai nukkua 3 tuntia. Illalla menikin jo klo: 20.30 nukkumaan.

Äsken nuorimmainen itkien heräsi samassa huoneessa, mieheni ei herännyt tähänkään, odottelin hetken aikaa.

Miten olette selvinneet tällaisesta?

sairasutunut saattaisit olla sinä, uskotko että miehesi jaksaisi pyörittää arkea kun sinä nukkuisit?

Nyt tarvitaan sitä rakkautta ja tahtoa joka teidät yhteen vei. Riittääkö se?

Oletko nähnyt elokuva Kaunis mieli? Se on minulle hyvin terapeuttinen elokuva, se muistuttaa siitä mikä on tärkeintä. Minäkin haluan uskoa ihmeisiin ja nähdä ne pienet hyvät hetket, kun ne tulevat esiin.

t. se masentuneen miehen vaimo

Minusta tuo ei ole lapsille sopivaa katsottavaa, että mies ei välitä ja on kuin zombi ja kaikki pitäisi hyväksyä. Millaisen parisuhteenmallinkaan siitä saa?



Olin yksin 5 vuotta lapsen kanssa ja nyt asumme mieheni kanssa, joka rakastaa lastani.



Eksäni ei näe lasta kuin harvoin ja roikkuu yhä itsemurhan partaalla.

tuttua juttua.... Toi nukkuminen ottaa ihan hirveesti pattiin. Olen monet itkut itkenyt asian takia, mutta mä olen itse saanut tukihenkilön tervetsaseman kautta. Hänelle varaan ajan aina kun tuntuu siltä ja käyn purkamassa itseäni hieman. Se helpottaa ja sitten jaksaa taas olla paremmin. Onko sulla joku jolle voit puhua?



t 13

Toivotan sulle kaikkea hyvää ja sitä, että jaksat vielä uskoa ihmeisiin.



t. itse muutaman vuoden masennusta sairastanut, mutta paranin! kaikki on ollut hyvin jo n. 10 vuotta

kiitos paljon tästä kommentista! Olen ajatellut, että olisi hyvä, jos menisin joskus mukaan. Täytyykin ottaa puheeksi.

Olen hirveästi ihmetellyt, kun psykitrit (2kpl) eivät (kuulemma) ole tätä lasten asiaa ottaneet puheeksi (mutta mistäpä sen tietää, onko edes lapsistaan puhunut).

Yritän olla kannustava miehelleni (aina en jaksa), mutta en tosiaan ole mikään tekopirteä.

Annan kyllä myönteistä palautetta kaikesta pienestä, mitä hän tekee (tyyliin: "kiva kun annoit mehua lapselle" tai "veit roskapussin"). Kaikesta sellaisesta, mikä nyt olis normaalia arkityötä.

Mun mieheni on "isätön" 3. polvessa ja niin näköjään käy meidänkin lapsille.

Oletko ollut mukana miehen lääkärikäynnillä? (ilm käynyt kuitenkin psykiatrilla ja on siellä joskus kontrollissa kun lääkkeitäkin on vaihdettu?) Entäs terapiassa mukana? Jos et ole ollut niin mene ihmeessä! Mä olin mun miehen mukana (en toki joka kerta....) jotta lääkärit ja terapeutti sai kokonaiskuvan miehen tilasta ja ne osas hoitaa sitä paremmin. Mun mielestä aina näiden käyntien jälkeen jotakin muuttui ja nyt tilanne on pikkuhiljaa parantunut, vuosia tässä on kyllä mennytkin mutta nyt on voitu jo hieman lääkitystä purkaakin:) Mutta on tärkeää että miehesi suhde lapsiin saataisiin paremmaksi -sitä on tosi hankala korjata joten ota ihmeessä yhteys hoitavaan/hoitaviin tahoihin!!

t. masetuneen vaimo + kaksi lasta

Itse olin masentuneen puolisoille tarkoitetussa ryhmässä diagnoosin alkuvaiheissa viisi vuotta sitten. Terapiassa ymmärsin, että nykytilanteeseen voi olla tyytyväinen, alaspäin kun on todennäköisin suunta. Aluksi puolison tila oli psykitrin mukaan psykoottistasoinen. Lääkitystä lisättiin ja lisättiin ja uutta putkeen.



Toisinaan hirveällä uhkaamisella pakotin siipan "perheen" mukana, monta vuotta olen antanut olla. Lääkkeiden takia kaljakin rupesi maistumaan. Kävi terapiassa. Lapset piirsivät kuvan masentuneesta, sänkisestä isästä kaljatölkin kanssa. Halusin lopettaa lääkityksen, kun se ei auttanut ja puoliso oli samaa mieltä. Se olikin kauheaa, hyvä että olemme hengissä. Olin lääkärillä mukana, terapeutillakin pitäisi käydä.



Nyt tilanne on jokseenkin vakaa. Hämmästyn, kun pääsemme välillä perheenä liikkeelle. Siippa toisinaan myös ulkoilee. On saanut toimintakykyään takaisin, mutta ei edelleenkään ole työelämässä. Ehkä joskus saamme takaisin parisuhteemmekin, lapsen vanhempana hän jaksaa jo paremmin. Paljon vaikutti myös se, että lääkkeet/kalja lihottavat, nyt on taas parikymmentä kiloa keveämpi.



Olikos ap:llä jokin kysymys :-) Lapsille olen kertonut isän sairaudesta. Kuopus nyt ei vielä ymmärrä, mutta oireilee. Kotonamme on käynyt mt-toimiston ihmiset tarkistamassa, voivatko lapset olla kotona isän kanssa, jos itse olen töissä. Masentuneen äidin kanssa saisivat olla ilman mitään, luulisin.



Kela järjestää perheleirejä jne. Itse olen ollut ehkä liian laiska lähtemään liitosta, mieli on kyllä tehnyt monta kertaa. Ai niin, eilen viimeksi ilmoitusluontoisesti kerroin puolisolleni rakastavani häntä. On ollut niin puuhakas.