Miten motivoida kohta teini-ikäistä?

Opettajat eivät ole p**seestä. Äiti ei myöskään ole p**seestä.

Läsnäolosi ei ole hanurista.

Teini-ikä ei ole mikään tekosyy huonolle käytökselle eikä asenneongelmalle.



Aloita motivointi siitä, että palautat kotiinne rajat ja rakkauden, molemminpuolisesti.

Lapsella ei ole mitään oikeutta puhua pahaa sinusta tai opettajasta. Sinulla pitää olla ehdoton nollatoleranssi sen suhteen.



Lapsen on ensin tajuttava, että rakastat häntä ja haluat lapsesi parasta. Lapselle on myös tehtävä selväksi, että opettajia tulee arvostaa ja heidän työnsä on arvokasta.



Jos lapsesi olisi minun lapseni, minä vaatisin, että hän muuttaisi asennettaan. Minä en sallisi, että lapsi suhtautuisi negatiivisesti minuun tai kouluun. Tuo työ olisi pitänyt aloittaa jo esikouluiässä, mutta kyllä asialle vieläkin voi jotain tehdä.



Yksi asia on se, että sinä voit vaatia, että lapsi lukee kokeisiin tietyn ajan ja silloin ei olla kavereiden kanssa tai tehdä mitään muutakaan. Voit kysellä koealueen. Jos lapsi ei osaa, vaadi että lapsi lukee uudelleen.



Hyvistä arvosanoista ja muistakin hyvistä suorituksista kehutaan niin, että kehu tulee aidosti sydämestä.

Teiltä selvästi puuttuu rajat. Älä anna ohjia teinille, koska hän ei ole vielä kypsä siihen.

Ajattelin jo itse, että meni tajunnavirran puolelle ajatukset.

Olen ajatustesi kanssa samaa mieltä. Luulen, että omaan murheeseeni ovat suurin syy se, että ennen läheinen lapseni alkaa kasvattaa siipiään. Hän on samankaltainen luonteeltaan ja älykkyydeltään, että osaa tavallaan luovia tilanteista eikä oJa ppia opiskelemaan. Ja siihen kun lisää äidin luopumisen, niin soppa on valmis. Ja enkä kuvittele, että olen maailman ensimmäinen äiti, joka tuntee näin.

Byääääh! Missä on tukiryhmä äideille, joiden rakkaat teini-ikäistyvät pojat tekevät pesäeroa? Ja tiedoksi, että hirviöanopiksi en ole tulossa, mutta voi, voi, kyllä tämä ero sattuu.

Kai sitä pitäis alkaa hoilailla jotain "mä annan sut pois, mä päästän sut pois, vaikka sattuu" lyriikkaa ja juoda pullo punaviiniä kaveriksi. Hitto, kukaan ei ikinä varoittanut, että nuo kasvaa, penteleen ihanat pojat. Onneksi on pieni tyttö vielä kasvamassa. Lähtee pilaamaan häntä...

Opettajat eivät ole p**seestä. Äiti ei myöskään ole p**seestä.

Läsnäolosi ei ole hanurista.

Teini-ikä ei ole mikään tekosyy huonolle käytökselle eikä asenneongelmalle.

Aloita motivointi siitä, että palautat kotiinne rajat ja rakkauden, molemminpuolisesti.

Lapsella ei ole mitään oikeutta puhua pahaa sinusta tai opettajasta. Sinulla pitää olla ehdoton nollatoleranssi sen suhteen.

Lapsen on ensin tajuttava, että rakastat häntä ja haluat lapsesi parasta. Lapselle on myös tehtävä selväksi, että opettajia tulee arvostaa ja heidän työnsä on arvokasta.

Jos lapsesi olisi minun lapseni, minä vaatisin, että hän muuttaisi asennettaan. Minä en sallisi, että lapsi suhtautuisi negatiivisesti minuun tai kouluun. Tuo työ olisi pitänyt aloittaa jo esikouluiässä, mutta kyllä asialle vieläkin voi jotain tehdä.

Yksi asia on se, että sinä voit vaatia, että lapsi lukee kokeisiin tietyn ajan ja silloin ei olla kavereiden kanssa tai tehdä mitään muutakaan. Voit kysellä koealueen. Jos lapsi ei osaa, vaadi että lapsi lukee uudelleen.

Hyvistä arvosanoista ja muistakin hyvistä suorituksista kehutaan niin, että kehu tulee aidosti sydämestä.

Teiltä selvästi puuttuu rajat. Älä anna ohjia teinille, koska hän ei ole vielä kypsä siihen.

Ajattelin jo itse, että meni tajunnavirran puolelle ajatukset. Olen ajatustesi kanssa samaa mieltä. Luulen, että omaan murheeseeni ovat suurin syy se, että ennen läheinen lapseni alkaa kasvattaa siipiään. Hän on samankaltainen luonteeltaan ja älykkyydeltään, että osaa tavallaan luovia tilanteista eikä oJa ppia opiskelemaan. Ja siihen kun lisää äidin luopumisen, niin soppa on valmis. Ja enkä kuvittele, että olen maailman ensimmäinen äiti, joka tuntee näin. Byääääh! Missä on tukiryhmä äideille, joiden rakkaat teini-ikäistyvät pojat tekevät pesäeroa? Ja tiedoksi, että hirviöanopiksi en ole tulossa, mutta voi, voi, kyllä tämä ero sattuu. Kai sitä pitäis alkaa hoilailla jotain "mä annan sut pois, mä päästän sut pois, vaikka sattuu" lyriikkaa ja juoda pullo punaviiniä kaveriksi. Hitto, kukaan ei ikinä varoittanut, että nuo kasvaa, penteleen ihanat pojat. Onneksi on pieni tyttö vielä kasvamassa. Lähtee pilaamaan häntä...

Opettajat eivät ole p**seestä. Äiti ei myöskään ole p**seestä. Läsnäolosi ei ole hanurista. Teini-ikä ei ole mikään tekosyy huonolle käytökselle eikä asenneongelmalle. Aloita motivointi siitä, että palautat kotiinne rajat ja rakkauden, molemminpuolisesti. Lapsella ei ole mitään oikeutta puhua pahaa sinusta tai opettajasta. Sinulla pitää olla ehdoton nollatoleranssi sen suhteen. Lapsen on ensin tajuttava, että rakastat häntä ja haluat lapsesi parasta. Lapselle on myös tehtävä selväksi, että opettajia tulee arvostaa ja heidän työnsä on arvokasta. Jos lapsesi olisi minun lapseni, minä vaatisin, että hän muuttaisi asennettaan. Minä en sallisi, että lapsi suhtautuisi negatiivisesti minuun tai kouluun. Tuo työ olisi pitänyt aloittaa jo esikouluiässä, mutta kyllä asialle vieläkin voi jotain tehdä. Yksi asia on se, että sinä voit vaatia, että lapsi lukee kokeisiin tietyn ajan ja silloin ei olla kavereiden kanssa tai tehdä mitään muutakaan. Voit kysellä koealueen. Jos lapsi ei osaa, vaadi että lapsi lukee uudelleen. Hyvistä arvosanoista ja muistakin hyvistä suorituksista kehutaan niin, että kehu tulee aidosti sydämestä. Teiltä selvästi puuttuu rajat. Älä anna ohjia teinille, koska hän ei ole vielä kypsä siihen.

Opeta lapselle joka päivä, joka hetki, kunnioittavaa ja arvostavaa käytöstä. Kun lapsi muuttaa käytöstään, hän joutuu nöyrtymään ja hänen asenteensakin muuttuu. Hän joutuu nöyrtymään myös sen edessä, että koulumenestyksen eteen on tehtävä paljon työtä, jos haluaa menestyä.

Kannusta lastasi irtautumaan myönteisellä tavalla. Puhu kasvusta ja tulevasta itsenäistymisestä myönteisesti. Älä salli yhtään kertaa, että lapsi ei arvosta ja kunnioita sinua käytöksellään. Jokaisesta kerrasta, pyydä lasta korjaamaan käytöstään ja sanomaan sama lause kunnioittavammin.

Ajattelin jo itse, että meni tajunnavirran puolelle ajatukset. Olen ajatustesi kanssa samaa mieltä. Luulen, että omaan murheeseeni ovat suurin syy se, että ennen läheinen lapseni alkaa kasvattaa siipiään. Hän on samankaltainen luonteeltaan ja älykkyydeltään, että osaa tavallaan luovia tilanteista eikä oJa ppia opiskelemaan. Ja siihen kun lisää äidin luopumisen, niin soppa on valmis. Ja enkä kuvittele, että olen maailman ensimmäinen äiti, joka tuntee näin. Byääääh! Missä on tukiryhmä äideille, joiden rakkaat teini-ikäistyvät pojat tekevät pesäeroa? Ja tiedoksi, että hirviöanopiksi en ole tulossa, mutta voi, voi, kyllä tämä ero sattuu. Kai sitä pitäis alkaa hoilailla jotain "mä annan sut pois, mä päästän sut pois, vaikka sattuu" lyriikkaa ja juoda pullo punaviiniä kaveriksi. Hitto, kukaan ei ikinä varoittanut, että nuo kasvaa, penteleen ihanat pojat. Onneksi on pieni tyttö vielä kasvamassa. Lähtee pilaamaan häntä...

poika irtaantuu äidistä, kasvaa fiksuksi aikuiseksi. Jos poika tekee sen fiksusti, äidin sydämen pitäisi pakahtua ylpeydestä ja ilosta. Silloin voi salaa hypätä ilmaan ja tuulettaa "minä tein sen ;"

ja sitten mietin sitä, että kun kerrot, että poika haluaa luovia tilanteista eikä oppia opiskelemaan. Kerrot vielä, että poika on siinä samankaltainen kuin itse olet.

Mitäpä jos muuttaisit asennettasi ja käytöstäsi tuossa suhteessa. Alkaisit osoittaa innostustasi uusien asioiden opiskelusta ja oppimisesta ihan jatkuvasti arjessa. Lue asioita ihan oppimisen ilosta ja kerro ääneen kun joku uusi asia innostaa sinua. Lapselle pitää omalla esimerkillään opettaa, miten upeaa on oppiminen ja miten palkitsevaa on opiskelu. Opiskelu ja oppiminen tuottaa tyydytystä ja iloa itsessään. Sivutuotteena tulevat hyvät koulunumerot.

Ajattelin jo itse, että meni tajunnavirran puolelle ajatukset. Olen ajatustesi kanssa samaa mieltä. Luulen, että omaan murheeseeni ovat suurin syy se, että ennen läheinen lapseni alkaa kasvattaa siipiään. Hän on samankaltainen luonteeltaan ja älykkyydeltään, että osaa tavallaan luovia tilanteista eikä oJa ppia opiskelemaan. Ja siihen kun lisää äidin luopumisen, niin soppa on valmis. Ja enkä kuvittele, että olen maailman ensimmäinen äiti, joka tuntee näin. Byääääh! Missä on tukiryhmä äideille, joiden rakkaat teini-ikäistyvät pojat tekevät pesäeroa? Ja tiedoksi, että hirviöanopiksi en ole tulossa, mutta voi, voi, kyllä tämä ero sattuu. Kai sitä pitäis alkaa hoilailla jotain "mä annan sut pois, mä päästän sut pois, vaikka sattuu" lyriikkaa ja juoda pullo punaviiniä kaveriksi. Hitto, kukaan ei ikinä varoittanut, että nuo kasvaa, penteleen ihanat pojat. Onneksi on pieni tyttö vielä kasvamassa. Lähtee pilaamaan häntä...

poika irtaantuu äidistä, kasvaa fiksuksi aikuiseksi. Jos poika tekee sen fiksusti, äidin sydämen pitäisi pakahtua ylpeydestä ja ilosta. Silloin voi salaa hypätä ilmaan ja tuulettaa "minä tein sen ;"

ja sitten mietin sitä, että kun kerrot, että poika haluaa luovia tilanteista eikä oppia opiskelemaan. Kerrot vielä, että poika on siinä samankaltainen kuin itse olet.

Mitäpä jos muuttaisit asennettasi ja käytöstäsi tuossa suhteessa. Alkaisit osoittaa innostustasi uusien asioiden opiskelusta ja oppimisesta ihan jatkuvasti arjessa. Lue asioita ihan oppimisen ilosta ja kerro ääneen kun joku uusi asia innostaa sinua. Lapselle pitää omalla esimerkillään opettaa, miten upeaa on oppiminen ja miten palkitsevaa on opiskelu. Opiskelu ja oppiminen tuottaa tyydytystä ja iloa itsessään. Sivutuotteena tulevat hyvät koulunumerot.

Olen noin 20 v vanhempi kuin poikani. Meillä on ollut upeita, älyllisiä keskusteluja (toivottavasti av-raati ei tuomitse tätä faktaa pelkästään iän puolesta).

Poika tietää, mitä on sallittua ja mitä ei. Jokaisen murrosikäsien on lähestulkoon vihattava vanhempiaan jossain vaiheessa. Kyllä se tästä.