On se tämä elämä vaan niin yksinäistä, että!!

Meidän perheen (paitsi miehen) sosiaaliset kontaktit rajoittuu työhön, lapsilla kouluun ja päivähoitoon. Vapaa-ajalla olemme aina kotona, lukuunottamatta lasten harrastuskäyntejä. Siis illat, viikonloput ja lomat menee kotosalla oman perheen kesken.



Ystäviä on, mutta ovat ajalta ennen lapsia ja haluavat nähdä vain minua ja jutella aikuisten juttuja. Miehellä on ystäviä, tekee kaverireissuja yms. Minulla ei sellaiseen ole mahdollisuuksia, kun mies ei suostu lapsia vahtimaan "montaa päivää".



Joskus olisi kiva lasten kanssa pyörähtää jossain yökylässä, mutta kun eipä sellaisia paikkoja ole. Omat sisarukseni eivät halua meitä kuin päiväkahville. Heillä ei ole omia lapsia ja ajatus heillä on lapsista sellainen, että ainoa hyvä lapsi istuu paikallaan ja puhuu vain kun puhutellaan. Vanhemmillani on sama määritelmä lapsista, joten sielläkään en mielelläni käy. Viimeksi kun kävimme, 5-vuotiaalla kaatui maitolasi vahingossa ja maitoa meni sekä pöydälle että lattialle. Noh, pyyhkimällähän se lähtee. Mutta äitini neuvo oli "ota saatana tukasta sitä kakaraa ja vie makkariin illaksi". Ei ole sittemin käyty, vaikka on kyllä pyytänyt "on se kumma kun et mummia tuo katsomaan, pidät lapsia erossa tahalleen"... Oma lapsuus oli sellainen, että ei saanut kuulua eikä näkyä. Jos meni toisin, selkään tuli ja vitsa viuhui.



Eikä meillä käy paljon vieraitakaan, kun en halua, että meillä kännätään. Ei haittaa jos saunaoluen juo ja lasin viiniä tms. Mutta kun miehen sisarukset miehineen taas ovat sellaisia, että viina virtaa ja karaoket huutaa.



Tai kai se minussa lienee se vika, kun en mukaudu toisten tapoihin.



No joo, hyvää ja aurinkoista pääsiäistä kuiten!