Kaipaan neuvoja ja tukea, olen kierteessä josta en pääse ulos.

Vierailija:

Kyllä on oikein hyvä, että annetaan vinkkejä ja ohjeita. Mutta kyse oli siitä, että lyöminen on PÄIVITTÄISTÄ ja tapahtuu USEAMMAN KERRAN PÄIVÄSSÄ. Eikö se ole jo syy lapsen huostaanotolle???

Kun minä olin lapsi (1960-luvulla) niin ap:n tyyli oli normaali kasvatustyyli. Siihen aikaan useimmat vanhemmat läpsivät lapsiaan, kun he tekivät jotain kiellettyä. Ja silti useimmista meistä kasvoi suhteellisen tasapainoisia aikuisia.

Joo, en todellakaan pidä tuota tyyliä hyvänä ja minusta lapsen lyömisestä pitää ehdottomasti päästä eroon. Mutta sitähän ap juuri yrittääkin ja kysyy täältä neuvoja. Kyllä puheet lapsen huostaanottamisesta tässä tapauksessa tuntuvat näin 1960-luvun lapsen mielestä naurettavilta.

Sehän on viimeinen toimenpide, jos ei muu auta! Ja sinähän olet vasta avun hakemisesi alkutaipaleella. Ei muuta kuin soittamaan perheneuvolaan. :)

Itseäni harmittaa etten kahden ekan kanssa vienyt esikoista puolipäivähoitoon. Pinna oli kireällä ja saatoin tukistaa tms mistä ap:kin kertoi. Sitä yritti olla niin hemmetin hyvä ja täydellinen, että väsyneenä ravasi leikkipuistossa vanhemman lapsen kanssa vaikka vauva oli valvottanut yöllä. Kämppä piti olla siisti ja aina uudet ruuat jne. Näin 10 vuoden jälkeen kun iltatähti syntyi olen ajatellut että olin kauhea esikoiselle. Hän, joka on aina ollut lähintä sydäntäni koska on se esikoinen.



Vie ihmeessä puolipäivähoitoon. Sitä jaksaa kummasti kuunnella kiukut.

Mitä ehkäisyä käytätte, jos käytätte? Mulla vaikutti ne imetyksen aikaiset pillerit noin. Mutta kun vaihdoin laastareihin, niin hermotkin tasaantui.

Laittaisin sinuna asian harkintaan. Itse pääsin onneksi tuosta tavasta eroon, mutta syynä oli tosiaankin ne hormonit. (alkoi seuraavan lapsen raskausaikana, ja jatkui niin kauan kuin käytin niitä pillereitä)

voimia arkipäiviin ap!

kumaan mennessä LYÖT lasta?!? Hanki apua pian, ennenkuin teet jotain pahempaa.

Tiedostin itse, että se on väärin, mutta se oli ainut keino, jolla sain lapsen lopettamaan kielletyn asian. Eli lapsi teki jotain, minä kielsin, ei totellut. Huusin että lopettaa, ei totellut. Menin ja otein pois kädestä/irroitin kädet, alkoi huutamaan ja huitomaan käsillään ja kun tilanne rauhoittui jatkoi niin kauan että nippasin tai läimäytin kasvoille. Sen jälkeen itki lapsi ja minä ja mies tuijotti vihaisesti. Pahalta tuntui minun ja lapsen välisen kinan aikana se, että mies kyllä lehden takaa voisi huutaa myös itse pää punaisena lapselle, että nyt riittää ja lopetat jne. mutta ei tehnyt mitään eikä lapsi häntäkään totellut.

Eräänä kertana kun huomasin että tilanne on kärjistymässä taas lyömiseen, sanoin lapselle että omaan huoneeseen heti (ei tietenkään totellut vaan vein sinne ja pidin ovasta kiinni ettei pääse pois) sanoin miehelle oven toisella puolella, etten enää halua satuttaa lastamme, vaan haluan hänen tulevan väliin kun alamme käydä ylikierroksilla.



Tämä helpotti meidän arkea. Nykyään auttaa jo kun toinen katsoo rohkaisevasti päin ja näyttää huulillaan rauhoitu, niin voi luottaa siihen että mieskin auttaa lapsen kuriin saamisessa ja toisinpäin.



Lapsi alkaa pikkuhiljaa tajuta missä menee sietokyvyn rajat ja kokeilee niitä antaumuksella. Olen ainakin hetkeksi löytänyt hyvän keinon saada lapsen ymmärtämään tekojensa seurauksia. Esim eräs päivä monista kielloista huolimatta heitti arvokkaan perintölampun lattialle ja palasiksi meni. En huutanut vaan sanoin jämerällä äänellä, että se oli äidille erittäin tärkeä esine (lapsi tiesi varsin hyvin) ja kysyin eikö häntä ole kielletty koskemasta. Vastasi että tiesi ettei ole lupa koskea. Näytin hänelle sitten miten paha olo minulla on ja hajoitin hänen rakentamansa legorakennuksen jota lapsi oli vaalinut jo yli viikon (oli piilotettu kun tuli lapsi vieraita ettei menisi rikki). Lapsi katsoi vieressä huuli väpättäen ja kyyneleet valuen kun pala palalta hajotin sitä ja lopulta laitoin laatikkoon. Kysyin, ymmärtääkö hän miten pahalta minusta tuntuu. Ymmärsi. Ei ole kovin montaa temppua sen jälkeen tehnyt

Käsi sydämellä - kuka ei ole koskaan mitenkään kajonnut lapseensa siinä merkityksessä, jonka laki kieltää? Väitän että joka ikinen, jolla vanhin lapsi on saavuttanut uhmaiän, on joskus riuhtaissut, nykäissyt, tönäissyt tms. Ihan varmasti.



EU:ssakin ovat vähemmistönä maat, joissa ruumiillinen kuritus on kielletty. Englannissa käytiin vuosi pari sitten laaja poliittinen keskustelu aiheesta, ja päädyttiin kieltämään lailla ainoastaan lasta fyysisesti vahingoittava pahoinpitely (siis sellainen, josta jää jälki). Pääministerin sanoin: jos kaikki kajoaminen olisi kielletty, olisi maan joka ainoasta vanhemmasta tullut rikollisia.



Itselläni on kolme lasta ja jokaiseen olen kajonnut. Olen tukistanut, kun toistuvasti on tehty jotain todella kiellettyä ja siitä sanomiselle on viisivuotiaan uhmalla naurettu. Annoin ison luunapin, kun esikoinen työnsi alle vuosikkaan pikkusiskonsa alas portaita jne. Ja helvetin paha olo on ollut jälkeenpäin itsellä, mutta toisaalta uskon, että lapselle pieni pikarangaistus voi olla helpottavampi ja puhdistavampi kuin joku abstraktimpi - tavallaan saa heti uuden alun.



Omassa lapsuudessani sain koko kirjon luunapeista remmiin. Pahiten on mieltä kaihertamaan jäänyt ihan toisenlaiset rangaistukset, se ettei ole oltu huomaavinaankaan tai että on lukittu omaan huoneeseen. Tavallaan asia ei siinä tule selvitetyksi.