Mitä mieltä Hesarin Sunnuntai-liitteen ranskalaisesta lastenkasvatuksesta?

Lyömisestä piti sen verran sanoa, etten ole koskaan nähnyt kenenkään lyövän lastaan, vaikka ystäväpiiri on täynnä pikkulapsiperheitä ja itsellänikin on lapsia, puoliksi ranskalaisia. Uskon kyllä, että kouluttamattomien (kai voisi sanoa "wt"-tyyppien) keskuudessa tapa voi olla yleisempi.

Omalle vauvalle (8kk) paljon syliä ja hellyyttä. Nukkuu vieressä, aion imettää niin pitkään kuin mahdollista ja olla kotona vähintään 1,5 vuotta. Ei olla käyty miehen kanssa missään ilman vauvaa, eikä ole tarvetta. Vauva on kaiken keskipiste ja kaikki tehdään vauvan ehdoilla. Meillä parisuhde voi todella hyvin, ollaan läheisempiä kun koskaan ja todella onnellisia. Eli hiiteen tollaset ranskalaiset kasvatustavat.

Noniin. Tässä taas yksi yhden alle vuoden ikäisen lapsen äiti tietää lastenkasvatuksesta kaiken.

Ja varmasti jutuss oli kärjistystäkin, mutta kaikin puolin järkevältä vaikuttaa. Suomessa - ja varsinkin av:lla - on vain niin pirun mustavalkoista: joko olet täysin itsekäs narsistinen uraäiti tai sitten hyvä äiti, joka on kouluikään asti kotona, luopuu aivan kaikesta lapsen vuoksi eikä nuku ikinä täysiä yöunia. Hyvä äiti voi olla vain yhdellä tavalla, ja avainsana on uhrautuminen.



En ole sitä mieltä, että ranskalaista tai mitään muutakaan kasvatusmallia tarvitsisi apinoida, mutta toivottavasti teksti avarsi edes vähän tunkkaista ajatusmaailmaa.

Kauheaa, jos olis paineet hoitaa vauvaa tuolla tavalla. Musta on ihanaa imettää ja olla vauvan kanssa, miettiä, mikä on vauvalle parasta (siis toki mua välillä väsyttää olla vauvan äiti, ja välillä olis kiva, kun vauvaa ei olisi ja saisin rauhassa touhuta omia juttuja, mutta pääsääntöisesti tykkään vauvaelämästä).

googlatkaa bringing up bebe jos ette tiedä mistä kyse.

Kyllä siinä kolumnissa paljon asiaa oli. Se mikä mua välillä ärsyttää Suomessa on se, että jos kaksi aikuista keskustelee, niin lapsi saa koska tahansa tulla siihen väliin keskeyttämään. Ja siis asialla joka ei ole mikään kiireinen, eli ei opeteta odottamaan puheenvuoroa. Toisaalta Ranskassa taas lapsia komennetaan välillä mun mielestä turhankin rumasti.

Sanoisin, että kultainen keskitie on, kuten usein, tässäkin asiassa paras .

Pakko kommentoida, että lapselle on uuden piirustuksen näyttäminen yhtä tärkeän tuntuista kuin aikuisille puhuminen päivän politiikasta.

Ranskassa lasta rakastetaan, mutta niin rakastetaan myös kaikkea muuta elämässä. Rakastetaan omaa puolisoa, omaa uraa, omaa terveyttä. Kaikkea sitä, minkä eteen on jo ennen lasta työskennellyt.

Itse uskon, että lapselle on vain hyväksi, että hänen vanhempansa ovat onnellisia ja rakastavat toisiaan vielä sen jälkeen, kuin lapsi on lähtenyt koulutielle. Ja ei, en tarkoita, että lapsi kasvaa hyvin jos äiti vain tekee uraa ja istuu manikyyrissä. Tarkoitan, että kurin, rakkauden ja ymmärryksen voi tarjota lapselleen myös onnellisena.

Ei lapsi tarvitse jatkuvaa toitotusta siitä, kuinka ihana hän on. Jos lapsi oppii olevansa vanhempiensa elämän keskipiste (vauvana varmasti on) uskoo hän olevansa sitä kaikille. Sellaisia pikkukeisareita ja -keisarinnoja ovat nuorison työttömyysjonot täynnä. Kun kaikki on kannettu kotona eteen, pitää niin käydä jatkossakin.

Lapsi ei tarvitse "toitotusta", mutta hän tarvitsee tunteen, että on vanhempiensa keskipiste. Olen aika päinvastaista mieltä kanssasi:

Lapsi joka saa olla äidin ja isin keskipiste, ei kaipaa eikä halua olla koko maailman keskipiste. Missä sitä olisi pikku-prinssi tai pikku-prinsessa, jollei omiensa joukoissa? Tällainen lapsi ymmärtää kyllä, että minä olen minun äidin prinsessa ja Niko on Nikon äitin prinssi ja Veera on Veeran isin ja äidin prinsessa... ja maailmassa noin yleensä minä, Niko ja Veera ollaan tasavertaisia ihmisinä.

Sitä vastoin lapsi, joka ei kotonaan saa loistaa tähtenä, jää paljosta paitsi, ja se kyllä sitten näkyy tavalla tai toisella (ja useimmiten ikävällä) myöhemmin. Ja tämä Bébé-kirja on ihan höpön löpöä, ei mitään kasvatuksen tai psykologian ammattilaisten tuottamaa tietoa, vaan merdeä itseään. Ranskalaisista aikuisista (tai lapsista) ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa, että olisivat tasapainoisia, keskimäärin onnellisia ihmisiä. Hiljaiseksi voidaan lapsi nujertaa, se ei ole temppu eikä mikään, myöskin kaunis nuttu voidaan ostaa kaupasta aika helposti (ja nykyisin halvallakin) mutta mutta, jotain jää vajaaksi...(?)

Nämä pikku bébéjen vanhemmat ovat niitä, jotka vanhuksina itkevät hukkaan valunutta elämää, kun silloin ne vihdoin tajuaa, että se ei ollutkaan sitä elämää, kun sain rauhassa lukea Vogueta, juoda vin rougea tai tahkoa argentia ja ostaa parin vuoden välein uuden voituren... kun enhän minä kuollessani edes tunne sitä omaa enfantia ollenkaan...merde, sinne valui elämä

Ranskassa ollaan järkeviä tuossa, että vauva sopeutuu perheen rytmiin eikä päin vastoin. Etenkin nukutussysteemit ovat Suomessa monella ihan pielessä, kun lasten annetaan pilata koko perheen yöunet, pieleen mennään myös siinä jos lapsen annetaan sanella perheen säännöt.



Vuoden äitiys/vanhempainloma on toki hieno asia.

Ranskassa ollaan järkeviä tuossa, että vauva sopeutuu perheen rytmiin eikä päin vastoin. Etenkin nukutussysteemit ovat Suomessa monella ihan pielessä, kun lasten annetaan pilata koko perheen yöunet, pieleen mennään myös siinä jos lapsen annetaan sanella perheen säännöt.

Vuoden äitiys/vanhempainloma on toki hieno asia.

tutkittuun tietoon siitä, että pienen vauvan kuuluukin herätä syömään. On olemassa ihan selvät, biologiset syyt sille, miksi vauvat herää yöllä ja miksi niin mone vauvat tarvitsevat apua nukahtamiseen.

makuuhuoneeseemme viikonloppuaamuina tai että heitä viihdytettäisiin kun on aikuisten tapaaminen (siis tekemistä on järjestetty, mutta heitä ei viihdytetä, aikuisilla pitää olla rauha) jne.

Eli mitä tekemistä olette järjestäneet lapselle? Jos vierailtavassa perheessä ei ole lapsia?

komppaan. Elämä on pieni ja lyhyt ja lasten kanssa oleminen ja kasvatus on sen tärkein , haastavin ja antoisin vaihe. Harmi ellei kaikilla aikuisilla ole siihen aikaa ja voimavaroja. Täytyy varmasti sitten periustaa 2kk vauvoille päiväkoteja...mikähän olisi sopiva ryhmäkoko..hmmm...



Tuntuu ihan sairaalta lukea tässä miten lapset olisivat jotenkin liian tärkeitä perheissä... Ihmisten itsekkyys on tuskin koskaan ollut niin pahaa kuin nykyään. Tiedän lapsia, jotka ovat ns nujerrettu hiljaisiksi, elottomiksi ja eivät saa liikoja huomioita kotonaan....Tuntuu että he ovat katkeroituneet jo alaaste iässä.. tsemppiä kaikille ja kuunelkaa sydäntänne tämän pienen elämän ajan kun se lyö.

mutta täällä pitkän kotihoidon ja lapsentahtisuuden maassa on korkeat itsemurhaluvut ja pahoinvoivat lapset. Ehkä se, että lapsen ei anneta muuttua perheen pikku keisariksi, on ihan hyvä asia. Opettaa lapselle vähän suhteellisuuden tajua, ettei tarvitse jojoon vetää itseään heti, kun ei pääsekään ekalla yrittämällä oikikseen.

Kommentti lapsentahtisuuden ja korkeiden itsemurhalukujen/pahoinvoivien lasten yhteyteen: asioiden ajallinen yhteys ei merkitse syy-yhteyttä. Väittäisin, että itsemurhatilastot selittyvät individualistisella, yksin pärjäämisen pakkoa edellyttävällä kulttuurilla ennemmin kuin lapsentahtisella kasvatuksella.

Mitä tulee pikku keisareihin, niin opiskelepas psykologiasi uudestaan. Noin kolmeen ikävuoteen saakka lapsi on ja lapsen kuuluu saadaa olla omissa suuruuden kuvitelmissaan. Se luo perustan vahvan itsetunnon kehittymiselle. Kolmen vuoden jälkeen tämän suuruuden tunteen tulee kuitenkin purkautua sen seurauksena, että käydään läpi uhmaikä, jonka aikana vanhempi osoittaa lapsen rajallisuuden. Siinä prosessissa - jos menee oikein - lapsi oppii hyväksymään oman pienuutensa. Ongelmallista tietysti on, jos suuruus jää päälle, mutta aivan yhtä ongelmallista on, jos lapsi ei tule kuulluksi ja nähdyksi siinä omassa kaikkivoipaisuudessaan ensimmäisinä elinvuosinaan.

Ylipäätään tuntuu olevan, että joidenkin on hankala hyväksyä sitä, että lapsen ja vanhemman etu on tietyissä kehitysvaiheissa ristiriidassa keskenään. Silloin ratkaisee arvomaailma: annanko lapselleni oikeuden olla minulta vaativa, tarvitseva lapsi.

En mä minkään äitimyytin takia kotona sitä 3v ole, vaan oman ja lapseni hyvinvoinnin.

Naulankantaan! Itseäni rassaa myös tämä vastakkainasettelu ja myyttien ylläpito, kun syyt kotiäiteilyyn lähtevät omasta sisäisestä tarpeestani.

"Ylipäätään tuntuu olevan, että joidenkin on hankala hyväksyä sitä, että lapsen ja vanhemman etu on tietyissä kehitysvaiheissa ristiriidassa keskenään. Silloin ratkaisee arvomaailma: annanko lapselleni oikeuden olla minulta vaativa, tarvitseva lapsi.

[/quote]

tässähän se hyvin kiteytyi totuus, minkä narsistinen bébé-kirja ja sitä ihannoiva lehtikirjoittaja yrittävät kumota. Mutta totuus ei pala Hesarissakaan. Se, että itsekeskeiset äiti ja isi mieluummin tekevät lähinnä kaikkea muuta kuin ovat lapsensa saatavilla, ei muuta totuutta siitä, mikä olisi lapselle oikeasti hyväksi.



Kirjan tematiikka on jotain semmoista että näin narsistit kasvattavat uusia narsisteja: narsismin kasvualustaa on juuri kuvatunlainen varhaislapsuus eli pienokainen ei saa olla ihana ja täydellinen ja keskipiste... tästä jää sitten loputon nälkä olla se ihana keskipiste ja voilà, kierre on valmis.



Ranska onkin psykiatrien ja psykologien luvattu maa, siellä jokainen käy terapiassa setvimässä lapsuuttaan ja napsii mielialalääkkeitä...

Ja Suomi on samanlainen. Ihan viime vuosina on noussut terveitä äänenpainoja mihin suuntaan lastenkasvatusta tulisi viedä, mutta näin niitä terveitä äänenpainoja yritetään heti vaientaa...

Seurasin Grassen maisemissa päiväkotiryhmän tippukiviluolaretkeä.

Lapset olivat kokonsa puolesta ehkä 4-vuotiaita.

Hoitajat laittoivat heidät siihen maahan pyyhkeille päivälevolle, tippukiviluolaretken jälkeen.

Lähes kaikki lapset laittoivat tutin suuhun:O Kun yksi lapsista alkoi kitistä, kävi hoitaja tempaisemassa hänet kovakouraisesti kädestä ilmaan ja riuhtoi lähelleen makaamaan...

Että sellaista meininkiä.

minusta se oli ihan hyvä juttu.

suomessa on liikaa nikopetteriä, ylimielisiä röyhkeitä omasta ja vanhempiensa mielestä koko maailman napoja, jotka määräävät mitä tehdään päiväkodissa ja koulussa.

Vauvat oppii 3-kuisina äkkiä, että yöllä nukutaan kun lopetetaan imetys ja siirrytään pullomaitoon ja yksinkertaisesti yöllä ei syötetä. Ei ne paru kuin muutaman yön ja sitten saa kaikki nukkua.

Pienet lapset oppii äkkiä kurin kun nipsaissaan pienet luunapit. Muutenkin lapsi saadaan kyllä tajuamaan äkkiä, että lapset saa näkyä, mutta ei kuulua.

Minusta parasta ranskalaisissa lapsissa on se, että ne on niin nätisti puettuja. Suomessa lapsilla on jotain ihmeen toppapukuja ja ne rypee lätäköissä. Ranskassa pikkutytötkin on sievästi puettu ja ne osaa nätisti istua paikallaan, eikä ryve missään liassa.

Naiset säilyy kauniina kun eivät imetä. Tisut pysyy kiinteinä ja vauvat nukkuu hyvin korvikemaidolla. Seksi luistaa kun vauva ei nuku vieressä vaan omassa huoneessa ja kuten aiemmin sanoin, yösyöttö lopetetaan 3 kuun iässä.

Siksi ranskalaisilla avioliitot kukoistaa, eikä ,miesten tarvitse kulkea vieraissa kun naiset ajattelevat aikuisten elämää ja haluavat pysyä miehensä silmissä kauniina, eivätkä anna lapsen häiritä miehen ja perheen elämää vaan vauvat pääsevät isovanhempien hoitoon viikonloppuisin. Vanhemmilla on näin aikaa helliä toisiaan ja harrastaa seksiä.

Suomessa miehen asema on huono. Naiset imettää vuoden ikään ja seksin esteenä nukkuu vauva välissä. Yhteistä aikaa ei ole kun vauvoja ei voi viedä hoitoon. Lapsia ei opeteta tavoille. Sekin olisi helppoa, että jos lapsi tulee makkariin illalla niin pikkuisen läpsäistäisiin niin oppii, ettei tule vanhempia häiritsemään kesken seksin. Suomessa ei näin uskalleta tehdä ja seksielämä lakkaa siihen kun mammmat juoksee lohduttamassa lapsiaan joka pikku itkuun.

Suomessa on eniten avioeroja ja huonoimmin voivat lapset. Ottakaa Ranskasta mallia. Sivistyneita ja kauniita naisia, kestäviä avioliittoja ja sivistyneitä ja fiksuja nuoria, joiden ei tarvitse alkoholilla paikata tunnetyhjiötään niin kuin Suomessa.

kiva kun mielipiteitä tässä äitimyyti-asiassa on ihan valtakunnan lehdessä. mä en henk. koht. tunne kuin yhden ranskalaisperheen ja ne lapset on todella hyväkäytöksisiä (uskon, että ilman väkivaltaa).

Se mikä mua harmitti jutussa oli se nukkumisjuttu. Meidän lapset ei vaan nuku. En ole rynnännyt heti hoivaamaan ja unikouluja on yritetty kolme kertaa.

Väsymyksen takia epäilen välillä omia äitikykyjäni ja olen välillä turhankin kireänä, pelkästään valvomisen takia. Mutta ah,. jos olisin ranskalainen, lapseni olisi nukkunut jo 3-kuisesta. Jee!

Kauheaa, jos olis paineet hoitaa vauvaa tuolla tavalla. Musta on ihanaa imettää ja olla vauvan kanssa, miettiä, mikä on vauvalle parasta i]

Mua taas ahdisti lasten vauva-aikana SE, että yleisen mielipiteen mukaan kaikki olisi pitänyt tehdä lasten ehdoilla: nauttia imettämisestä, kantoliinailla, nukkua perhepedissä, olla koskaan huutamatta uhmaikäiselle vastaan jne. Minusta vauva-aika oli raskasta. Imetin molempia lapsiani yli 6 kk ja olin kotona 3 v. Tein asiat paljolti sen mukaan, mitä ympäristö minulta odotti, mutta en täysin. Tajusin koko ajan, että on olemassa joukko, joiden elämä menee täysin lapsen ehdoilla ja joiden mielestä unikoulu puolivuotiaana tuhoaa lapsen psyyken. Tästä johtuen tunsin itseni monta kertaa erittäin huonoksi äidiksi.

Lapset ovat nyt koulussa molemmat. He ovat reippaita, omapäisiä, tasapainoisia, hyvinkäyttäytyviä (useimmiten) pikku ihmisiä. Rakastan heitä yli kaiken. Miksi en luottanut itseeni heidän vauva- ja pikkulapsiaikanaan? Miksi yleinen mielipide vaikutti minuun niin paljon, että tunsin monesti tekeväni kaiken väärin?

ja yritin elää tuota vauvantahtista elämää tissi suussa ja vauva kantoliinassa. Ahdistuin ja hyvä kun en masennuslääkkeilel joutunut. Ympäristö vaati elämää pyörimään vauvan ympärillä.

Onneksi luin muitakin kasvatusoppaita ja kun vauva oli 5kk päätin, että nyt loppui. Vauva nukkumaan omaan huoneeseen ja omaan sänkyyn. Vanhempien makkarin oveen lukko, jotta saimme oman rauhan. Sinne ei ole isommillakaan lapsilla tulemista muuten kuin luvan kanssa. Kun ovi on lukossa, sinne ei vain tulla, piste.

Palasin samaan kuriin kuin itsenikin on kasvatettu ja en todellakaan jäänyt kotiin makaamaan kolmeksi vuodeksi.

Lapsiamme (nyt 3) on aina kehuttu hyväkäytöksisiksi. Osaavat istua hiljaa ja kiltisti isoissakin juhlissa, eivätkä riehu vaan odottavat vuoroaan. Koulussa pärjäävät hyvin, koska meillä ei anneta mahdollisuutta miettiä, kiinnostaako koulu vai ei. Meillä luetaan läksyt, piste.

Onneksi pääsin eroon ympäristön paineista ja tajusin, että totta kai minä aikuisena elän omaa elämää, enkä laskeudu lasten tasolle. Kolmannen lapsenkin uskalsin tehdä juuri siksi kun lapseni eivät ole kiinan keisareita vaan heidät on kasvatettu heti vauvasta meidän rytmiin ja meidän elämään. Omaan huoneeseen ja yöllä nukutaan, aikuisia kuunnellaan.

Meillä ei sentään läpsitä, mutta ohjaan kyllä napakasti lapsen pois jos ei tottele. Ei sitä tarvitse retuuttaa, mutta nätisti hiukan niskavilloista ohjaa lapsen pois jos ei käyttäydy niin oppii kunnolla.

Meillä on tottelevaisia ja kilttejä ja helppoja lapsia, joita kaikki aina kehuu. Sanovat, että harvoin näin hyväkäytöksisiä löytyy.

Kauheaa, jos olis paineet hoitaa vauvaa tuolla tavalla. Musta on ihanaa imettää ja olla vauvan kanssa, miettiä, mikä on vauvalle parasta i]

Mua taas ahdisti lasten vauva-aikana SE, että yleisen mielipiteen mukaan kaikki olisi pitänyt tehdä lasten ehdoilla: nauttia imettämisestä, kantoliinailla, nukkua perhepedissä, olla koskaan huutamatta uhmaikäiselle vastaan jne. Minusta vauva-aika oli raskasta. Imetin molempia lapsiani yli 6 kk ja olin kotona 3 v. Tein asiat paljolti sen mukaan, mitä ympäristö minulta odotti, mutta en täysin. Tajusin koko ajan, että on olemassa joukko, joiden elämä menee täysin lapsen ehdoilla ja joiden mielestä unikoulu puolivuotiaana tuhoaa lapsen psyyken. Tästä johtuen tunsin itseni monta kertaa erittäin huonoksi äidiksi.

Lapset ovat nyt koulussa molemmat. He ovat reippaita, omapäisiä, tasapainoisia, hyvinkäyttäytyviä (useimmiten) pikku ihmisiä. Rakastan heitä yli kaiken. Miksi en luottanut itseeni heidän vauva- ja pikkulapsiaikanaan? Miksi yleinen mielipide vaikutti minuun niin paljon, että tunsin monesti tekeväni kaiken väärin?

mutta täällä pitkän kotihoidon ja lapsentahtisuuden maassa on korkeat itsemurhaluvut ja pahoinvoivat lapset. Ehkä se, että lapsen ei anneta muuttua perheen pikku keisariksi, on ihan hyvä asia. Opettaa lapselle vähän suhteellisuuden tajua, ettei tarvitse jojoon vetää itseään heti, kun ei pääsekään ekalla yrittämällä oikikseen.

Kotihoitokaan ei ollut niin tavallista 30 tai 40v sitten. Nykymenolla hoidetut lapset ei ole vielä itsari ikäisiä.