Lue keskustelun säännöt.
Kokeeko kukaan muu nuorena naimisiin mennyt, että
17.11.2005 |
olisi pitänyt jättää menemättä?
Me ollaan miehen kanssa suht onnellisia, ei hirveitä riitoja eikä erilaisia näkökantoja ja mielipiteitä lastenkasvatuksen tai elämän suhteen. Ollaan molemmat melko koti-ihmisiä, ja tykätään puuhastella mökillä ym. perheen parissa.
Silti välillä sitä ihmettelee yksinään, että meniköhän sitä sittenkään oikean ihmisen kanssa naimisiin? Tapasin mieheni ollessani 16, hän oli 17. Olemme nyt 22 ja 23, menimme naimisiin 20 ja 21 -vuotiaina.
Kaksi vuotta avioliittoa takana, kaksi lasta, ja periaatteessa kaikki hyvin. En ole ihastunut muihin miehiin, enkä halua " kokeilla" muita miehiä myöskään seksin merkeissä.
Monesti sitä vaan tapaa erilaisia miehiä, ja miettii, että millaistahan tuollaisen miehen kanssa olisi elää ja olla. Käy tosiaan mielessä, oliko järkevää mennä nuorena naimisiin, miten voin olla varma että mieheni on se oikea minulle, ja ettemme muutaman vuoden päästä eroa?
Vai tietääkö sitä kolmikymppisenäkään naimisiin menevä?
Kommentit (33)
.. ehkä mieheni on tyytyväinen kun saa mennä ja tulla miten haluaa...
Olemme nuoria, minä vasta 27... Se onkin hankalaa kun kaikki aina sanovat, että " kyllä te vielä ehditte" ... Se on ihan totta, mutta se pelko, että " jos ei koskaan" raksuttaa koko ajan takaraivossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä joku toinen mies suostuisi ottamaan kanssani adoptiolapsen? Minulle geenien jatkuvuus ei ole niin tärkeää, kunhan vain joku kutsuisi minua äidiksi. Mieheni taas haluaa biologisesti oman lapsen, ainakin niin kauan, kun se on edes periaatteessa mahdollista..
ja erittäin kiireinen & sitoutunut ikäänsä nähden, joten ymmärrän pohdinnat. Aika harva on kuitenkaan 22-23 vuoden iässä ehtinyt tehdä noin paljon perhettä. Nyt sama ikäluokka viilettää opiskelijariennoissa ja ties missä, mutta ei mene montaa vuotta, kun ap:kin pääsee niihin mukaan halutessaan kokemaan ja näkemään muitakin ihmisiä..
toisissa miehissä et varmaan ole sen enempää menettänyt, kuten itsekin pohdt. Sinullahan on hyvä mies nytkin ja mitä on kokematta jäänyt ehdit kokea ne myöhemminkin ja rauhallisemmin. Minunkin mielestä olet joka tapauksessa saavuttanut jo nyt arvokkaampaa
Olen ollut naimisissa 15 vuotta. Eli en " ihan" nuorena sitoutunut, vaan ehdin seurustelemaan useamman miehen (tai poikiahan tuon ikaiset ovat) kanssa.
Mina kun katselen kavereitani, joista viela puolet ovat sinkkuja, niin heidan elamansa saalittaa minua enka haluaisi olla heidan housuissaan. Kolmesta syysta:
Ensinnakin kun heilla on haku paallla, niin elama on jatkuvaa epatietoisuutta " mita tuo toinen minusta ajattelee" , se on taynna skarppaamista, etta antaa itsestaan hyvan kuvan.
Toiseksi jos he tapaavat kivan miehen, niin kestaa kauan aikaa, ennenkuin luottamus rakentuu. Se tunnetuska on kamala, kun kuulostelee, mita mielta toinen on suhteesta, mita luurankoja hanella on kaapissaan jne. Ihminen on tosi haavoittuvainen silloin.
Kolmanneksi ne suhteen alkuvuodet ovat kamalia: riitelya, vaarinymmarryksia, pienta mustasukkaisuutta, riitelya.... Ei mitaan erikoista, mutta jokainen suhde on alussa sita. Kenen tahansa kanssa, jos kumpikaan osapuolista on vahaakaan tulisieluinen.
Naiden asioiden takia en ihan helpolla vaihtaisi puolisoa (ei ole syyta, mutta jos vaikka olisikin). Ainut mita menneesta elamasta kaipaan on flirtti ja se kutkuttava tunne, mika siihen liittyy. Mutta jos pysyvasta suhteesta haaveilee, niin vaihtaminen on tuottaa enemman haittaa kuin hyotya.
Eli ap:lle tiedoksi, etta et ole menettanyt elamassasi mitaan muuta kuin moninkertaista epavarmuuden tunnetta.
itsekin haaveilen joskus siitä kun kaikki oli vielä uutta ja ei niin arkista, mutta todellakin vain haaveilen ja olen onnellinen siitä mitä minulla nyt on
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt ollaan oltu naimisissa 6½v. ja yhdessä reilu 7v. eli siis kaikki on tapahtunut hyvinkin nopsaan meillä (paitsi lapsen tulo) eli lapsi on nyt 2v.
Luottamus on palannut ja rakastan miestäni hyvin paljon. Me ollaan onnellisia yhdessä, ollaan koti-ihmisiä myös. Makuukammarissa sujuu mukavasti eikä ole mielessäkään että haluaisin jonkun muun miehen. Kun kuuntelee kavereiden juttuja omista miehistään niin olen kyllä iki onnellinen omastani enkä luopuis mistään hinnasta=)
Yhteisen elämän alussa oli vahva tunne että tää on se oikea ja sama tunne jatkuu edelleen. Uskon että olemme yhdessä aina:)
Kuulostaapa ihanalta! Olet onnekas, muista se :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt naimisissa 12 vuotta, ja yhä olen tyytyväinen! : )
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen kieltämättä ollut hyvin varma liitostani, sillä kokemusta on tähän ikään mennessä ehtinyt kertyä jo paljon. Tiedän nyt paremmin ja varmemmin mitä haluan, kuin mitä tiesin kymmenen vuotta sitten. Mutta sitten toisaalta se on vain yksi näkökulma. Minä sitten taas ajattelen, että olisinpa onnistunut vakiintumaan aiemmin, niin minulla olisi jo vähän isompiakin lapsia. Ehkä ainakin jonkin ihmistyypin ihmiset siis aina hieman kaipaavat jotain, mitä itsellä ei ole.
Mitä tulee muista miehistä haaveilemiseen, niin minun mielestäni se on aivan normaalia, niin kauan, kun se on vain tuollaista pohtimista kuin sinullakin. Minäkin näin viime yönä unta jostain aivan tuntemattomasta miehestä, jolle flirttailin. Ehkä uni tuo elämääni sellaista säpinää, jota ennen avioliittoa oli. Ja niin kauan kuin säpinä pysyy vain unissa ja ajatuksissa, niin siinä ei ole mitään pahaa.
Itse aloin ensimmäisen kerran kunnolla seurustelemaan 22- vuotiaana. Olihan niitä miessekoiluja ollut ennen häntä, mutta kenenkään kanssa en ollut seurustellut (esim. vieny vanhemmille näytille ;) saatikka asunut yhdessä). Joskus tulee mietittyä, olisiko pitänyt nähdä muitakin miehiä ja suhteita. Yhdessä ollaan oltu nyt jo useampi vuosi ja aivan vakavalla pohjalla. Mutta ei kai se mies vaihtamalla parane..
Toivon vain, etten oikeasti ala asiaa katumaan, kun sitä jo näin alkuvaiheessakin mietiskelen. Mutta se on vain elämää, ei sen enempää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Kuulostaapa ihanalta! Olet onnekas, muista se :)
Onnekkaalta tuntuukin ja olen kiitollinen jokaisesta päivästä.
Nro 11: Meilläkin oli lapsettomuusongelma. Minusta johtuva (monia, monia syitä) ja kävimme useissa lapsettomuushoidoissa. Mitään ei tapahtunut hoitojen avulla. Aiemmin minulla oli yksi keskenmeno kaksosraskaudessa. Meillä suru oli molemmilla suuri, itkettiin yhdessä ja usein itse mietin että onko minulla oikeutta riistää mieheltäni biologista isyyttä, pitäisikö hänen etsiä itselleen toinen vaimo. Hän sanoi ettei missään nimessä halua, joko me saamme yhdessä biologisen/adoptoidun/sijaislapsen taikka sitten emme saisi lapsia ollenkaan. Tärkeintä hälle oli se että olemme yhdessä.
Kaikkien hoitojen ym. jälkeen tulinkin yllättäin raskaaksi, kaikkien vaikeuksien jälkeen saimme pienen tyttären joka on elämämme ilo ja valo! Ja siis olimme valmistautuneet siihen että emme todennäköisesti saa biologista lasta (ei tullut toivottua vastetta hormoneille hoitojen aikana) ja odottelimme kärsimättöminä että täytän 25 ja pääsemme adoptioneuvontaan. Tuo ikä tulee täyteen vasta ensi vuoden puolella.
Tuohon adoptioon antaisin vinkin, että tilaa vaikka adoptio palvelunantajilta (pela, interpedia) materiaalia ja infokansiot. Lueskele niitä itse, pyydä miestäsi lukemaan myös. Painostaa ei kannata vaan jutella avoimesti. Kotimainen adoptiokin on mahdollisuus silloin kun ei ole biologisia lapsia. Jutelkaa, puhukaa kaikki syvimmätkin pelot ja mietteet läpi=) Mies saattaa hyvinkin muuttaa mielensä! Toivon teille kaikkea hyvää elämään! Jos miehesi tuntuu kuitenkin sinulle oikealta, jos et kuitenkaan vaihtaisi miestä vaikka mahdollisuus tulisi niin jatkakaa yhdessä; elämä voi yllättää juuri silloin kun sitä vähiten odotat! Halaus!
T:Nro 29
Esikoisen syntyminen sairaana aiheutti kriisin meidän parisuhteelle.Vakavasti mietimme jopa eroa.