miksi joitain ei satu ponnistaminen ( synnytyksessä)??

sitten kun työntää 2 tuntia avotarjonnassa olevaa isoa vauvaa, saattaa huomata jotain tuntemuksiakin ;)

oli päälle 4,5kiloinen, silti keskityin siihen ponnistamiseen enkä kivuntuntemuksiin. Kuten muidenkin lasten kohdalla. Avoa en ole kokenut, nuorin tuli peppu edellä, ja vaikka oli esikkoa pienempi, niin oli kivuliaampi. En silti tämänkään kohdalla antanu kivun sanella tekemistäni. Kätilön mukaan juur tästä syystä jokaisen ponnistusvaihe on kestänyt alle 10min.

sitten kun työntää 2 tuntia avotarjonnassa olevaa isoa vauvaa, saattaa huomata jotain tuntemuksiakin ;)

Esikoinen tuli ilman kivunlievityksiä ja oli päälle 4,5kiloinen, silti keskityin siihen ponnistamiseen enkä kivuntuntemuksiin. Kuten muidenkin lasten kohdalla. Avoa en ole kokenut, nuorin tuli peppu edellä, ja vaikka oli esikkoa pienempi, niin oli kivuliaampi. En silti tämänkään kohdalla antanu kivun sanella tekemistäni. Kätilön mukaan juur tästä syystä jokaisen ponnistusvaihe on kestänyt alle 10min.

sinulla ole ollut niin kovia kipuja, että ne olisivat vaikuttaneet ponnistukseen.

Synnytin toisen lapsen pelkän ilokaasun voimin, ja kipu ponnistusvaiheessa oli sietämätöntä. Mutta uskoisin sen johtuneen kohdallani osaksi repeämästä, koska muun kivun lisäksi repeämää kirveli kovasti. Kipu oli niin kovaa, että viimeisellä ponnistuksella kaikki musteni ja koin vaipuneeni tajuttomuuteen. Ehkä tämä on luonnon tapa suojata ihmistä sietorajan ylittävältä kivulta.



Ensimmäisen lapsen ponnistusvaiheessa en tuntenut ollenkaan kipua epiduraalin ansiosta.

sitten kun työntää 2 tuntia avotarjonnassa olevaa isoa vauvaa, saattaa huomata jotain tuntemuksiakin ;)

oli päälle 4,5kiloinen, silti keskityin siihen ponnistamiseen enkä kivuntuntemuksiin. Kuten muidenkin lasten kohdalla. Avoa en ole kokenut, nuorin tuli peppu edellä, ja vaikka oli esikkoa pienempi, niin oli kivuliaampi. En silti tämänkään kohdalla antanu kivun sanella tekemistäni. Kätilön mukaan juur tästä syystä jokaisen ponnistusvaihe on kestänyt alle 10min.

Ei minullakaan ponnistusvaihe sattunut (vasta vauvan ulos syöksähtäminen ja repeäminen sattui) mutta silti ponnistusvaihe kesti puoli tuntia.

Vähän taas omahyväisyys paistaa rivien välistä.

sinulla ole ollut niin kovia kipuja, että ne olisivat vaikuttaneet ponnistukseen.

en vain antanut niiden vaikuttaa, vaan suljin ne pois. Yli 20vuotta kroonista kipua sairastaneena sen on oppinut, -kun ei halua elämäänsä viettää lääkehuuruissa.

sitten kun työntää 2 tuntia avotarjonnassa olevaa isoa vauvaa, saattaa huomata jotain tuntemuksiakin ;)

oli päälle 4,5kiloinen, silti keskityin siihen ponnistamiseen enkä kivuntuntemuksiin. Kuten muidenkin lasten kohdalla. Avoa en ole kokenut, nuorin tuli peppu edellä, ja vaikka oli esikkoa pienempi, niin oli kivuliaampi. En silti tämänkään kohdalla antanu kivun sanella tekemistäni. Kätilön mukaan juur tästä syystä jokaisen ponnistusvaihe on kestänyt alle 10min.

Mulla supistukset heikkeni jo ennen ponnistusvaihetta, eikä ne oikein meinanneet voimistua, vaikka sain Cytotecia ja oksitosiinia tippana. Vauva jumitti kauan synnytyskanavassa, myöhemmin selvisi, että avotarjonnan lisäksi jumitusta aiheutti napanuora kaksin kerroin kaulan ympärillä.

Vauva ei meinannut tulla ulos imukupillakaan, vaan sen päänahka repesi haavoille. Lisäksi kätilö ja lastenhoitaja painoivat mahasta. Imukuppia kesti 40 min.

Kiva, että sulla on kivunhallinta auttanut, mutta valitettavasti se kivun kestäminen tai kestämättömyys ei ole niitä ainoita muuttujia.

Terv. se 2 h avotarjontaa ponnistanut

joka kehuskelee sillä, ettei "anna kivun sanella tekemisiään" tms. helvetin hienoa:D Itseäni ihmetyttää, että miten se ei satu, kun paikat repeää ja pää puskee ulos. tuntui, että repeän kahtia. sen takia ihmettelen. kyllähän se kipu vaikuttaa siihen, että on pakko ponnistaa äkkiä lapsi ulos, kun ei sitä voi siihenkään jättää puoliväliin. eli tavallaan kipukin auttaa keskittymään ja ponnistamaan nopeasti.





ap

ja koskaan ei ole ponnistaminen sattunut yhtään. Ei vaikka ponnistusvaiheet ovat olleet pitkähköjä, 20 min-1h 15min.

Tuntui lähinnä vain epämiellyttävältä.

Sain epiduraalin ja sen voimalla päästiin loppuun saakka. Ponnistusvaihe kesti tosin melkein tunnin, mutta ei tuntunut lainkaan kipua. Synnytyksen pahin osuus oli minulla avaavat supistukset ennen puudutteen saamista. Loppu meni leikiten :)

Mä synnytin esikoisen täysin ilman puudutteita..kätilö kirjoitti papereihin ainoaksi kivunlievitykseksi ammeen.



Viimeidet supistukset ennen ponnistamisen aloittamista oli ne kivuliaimmat, mutta kun sai luvan ponnistaa niin supistukset helpottuivat.

Ne tuntuivat ihan siltä kuin joku olisi isoilla käsillä puristanut mun mahan kohdalta niinkun jotain tuubia :D ja samaan aikaa tietysti ponnistin. Ei niinkään sattunut. Ja supistusten välit ei sattunut yhtään, ainoastaan se puutumisen ja pistelyn tunne alapäässä kun vauvan pää oli painamassa. Lepää retkotin miehen sylissä ne välit (ponnistin siis jakkaralla mieheen nojaten).

Ponnistusvaihe kesti 1h10min ja vauvan pää oli kallellaan..siis pieni virhetarjonta..

Lopuksi todella kipeää teki sen sekunnin kun vauvan pää pullahti ulos...tunsin selvästi kun emättimen suun iho repesi (n.4 tikkä laitettiin siihen) Mutta se kipu hävisi samantien!

Enkä siis ottanut mitään puudutteita missään vaiheessa.

on erilainen kivun sietokyky. Toisen on helpompi kestää sitä ja pysyä itse "tilanteen herrana". Toinen taas jo etukäteen päättää että "varmasti sattuu ja takuulla otan epiduraalin". Mielestäni on osin omasta tahdonvoimastakin kiinni. Itse kuulun tuohon ensimmäiseen porukkaan, pystyn jollain tasolla sulkemaan sen kivun pois ja keskityn ponnistukseen. Mitä enemmän pelkää sitä enemmän myös sattuu. Itsehallinta auttaa. Ja se että tietää mitä tekee-ensimmäinen synnytykseni oli kivuliain, ja ainoa jossa olen saanut kivunlievitystä. Kun älysin olla ottamatta mitään puudutteita alkoi sujua ja kipukin lievempää.

Mie luulen, että miulla se suurin syy kivuttomaan ponnistukseen on ollut oikea asento. En siis ole ollut sängyllä selälläni/ puoliksi istuen vaan oikeasti pystyssä. Ensin seisonut, sitten kyykistynyt ja lopuksi nojannut polvet maata vasten mieheen ja ponnistanut siinä. Painovoima on auttanut ja lantio on ollut mahdollisimman isona, lapsella on ollut tilaa tulla.



Ne viimeiset avaavat supistukset ovat olleet aina kaikkein kipeimpiä, sen jälkeen on tullut useam minuutin täydellinen tauko ennen ponnistussupistuksia, varmaan siinä on ehtinyt omaa oksitosiinia keräytyä vielä lisäksi niin että ponnistaminen on ollut molemmilla kerroilla todella hienoa, ihanaa, lähes orgastista.

on erilainen kivun sietokyky. Toisen on helpompi kestää sitä ja pysyä itse "tilanteen herrana". Toinen taas jo etukäteen päättää että "varmasti sattuu ja takuulla otan epiduraalin". Mielestäni on osin omasta tahdonvoimastakin kiinni. Itse kuulun tuohon ensimmäiseen porukkaan, pystyn jollain tasolla sulkemaan sen kivun pois ja keskityn ponnistukseen. Mitä enemmän pelkää sitä enemmän myös sattuu. Itsehallinta auttaa. Ja se että tietää mitä tekee-ensimmäinen synnytykseni oli kivuliain, ja ainoa jossa olen saanut kivunlievitystä. Kun älysin olla ottamatta mitään puudutteita alkoi sujua ja kipukin lievempää.

Mitä enemmän pelkää sitä enemmän sattuu. Ja varmasti sattuu ja takuulla otan epiduraalin..Tällaiset äidit mun tuttavapiirissä ovat kokeneet synnytykset kamalampina kuin sellaiset ketkä on ottaneet asioista selvää ja tehneet itselleen positiivisen kokemuksen.

Sun kommentistakin käy hyvin ilmi että ensimmäinen synnytys oli kivuliain vaikka sait kivunlievitystä ja myöhemmin kun olet ottanut asioista selvää on kokemus ollut parempi.

Mä ihmettelen niin paljon kuinka vajavaisilla tiedoilla äidit uskaltaa tuohon hommaan lähtä ja tulevat pois kauhukokemusten kera.

T: 32

on erilainen kivun sietokyky. Toisen on helpompi kestää sitä ja pysyä itse "tilanteen herrana". Toinen taas jo etukäteen päättää että "varmasti sattuu ja takuulla otan epiduraalin". Mielestäni on osin omasta tahdonvoimastakin kiinni. Itse kuulun tuohon ensimmäiseen porukkaan, pystyn jollain tasolla sulkemaan sen kivun pois ja keskityn ponnistukseen. Mitä enemmän pelkää sitä enemmän myös sattuu. Itsehallinta auttaa. Ja se että tietää mitä tekee-ensimmäinen synnytykseni oli kivuliain, ja ainoa jossa olen saanut kivunlievitystä. Kun älysin olla ottamatta mitään puudutteita alkoi sujua ja kipukin lievempää.

riipu pelkästään tahdonvoimasta. Mä en kokenut avautumisvaihetta ollenkaan kivuliaana, pystyin itse lievittämään kipua liikkumalla. Epiduraali mulle annettiin kysymättä kun oksitosiinitippa laitettiin. (Älä kysy miksi en vastustanut, se on pitkä juttu, en jaksa kirjoittaa.)

Väärän tarjonnan ponnistaminen voi olla ihan hirveän kivuliasta. Mulla sen lisäksi pahin kipu oli imukuppi, jota jouduttiin laittaa paikoilleen useampaan kertaan.

Kun ponnistaa pari tuntia ja imukuppiakin käytetään yli puoli tuntia, loppuu voimat jossain vaiheessa, kun tuntuu, että se kipu ja piina ei lopu koskaan.

- Se 2 h ponnistanut

mäkin luulin että se ponnistus on se hirvittävin juttu, mutta kyllä se oli se paras ja aktiivisin vaihe koko aikana. Unohdin ilokaasunkin käytön kun keskityin vain ponnistamiseen. Hurjalta ja ensin vähän pelottavalta se tuntui, mutta ei siinä kyllä sellaista kipua ollut kuten supistuksissa. Supistuskivut oli mulla sitämättömät jo ennen kuin olin senttiäköön auki!

ponnistusvaiheen aikana ei tuntunut kipua silloin kun ponnistin. Supistukset kuitenkin tulivat ilman taukoja enkä koko aikaa jaksanut ponnistaa (ponnistusvaihe kesti 50 minuuttia), ja silloin kun en ponnistanut ne sattuivat yhtä paljon kuin avautumisvaiheen lopussa.



Toisessa synnytyksessä supistusten välillä oli taukoja, eikä ponnistusvaihe ollut kivulias. Sillä kertaa se oli paljon nopeampikin, kesti 10 minuuttia.

ajoitus. Luulin jo tosin kuolleeni kipuun avautumisvaiheessa ilman kipulääkkeitä (käynnistetty synnytys myös). Ehkä olin helpottunut, etten kuollutkaan. Oli tosiaan jotain tekemistä kuin makaaminen ja kivun odottelu.



Mutta se mikä etenkin kakkosesta tuli yllätyksenä, oli aivan järkyttävät jälkisupistukset. Itkin ja purin tyynyä, ettei huonekaverini olisi herännyt, kävin myös 6 kertaa suihkussa yöllä.

on jotain tekemistä asian kanssa.

En muista, että olisi ollut sen kivuliaampaa kuin supistuksetkaan.



Jotenkin siinä ehkä keskittyi siihen, että kohta synnytys on ohi ja saa vauvan syliin.

Tosin minulla myös oli epiduraali. Ne ponnistussupistukset ja etenkin se kun sai ruveta myös itse ponnistamaan mukana, aiheutti aika siistejä tuntemuksia, voimakkaita vavahduksia, tuli mieleen että ehkä jopa orgastisia voisi sanoa. Siinä oli kyllä pari osittain kivuliasta tai epämukavaa hetkeä, johtuen osittain asennosta, ja sitten varmaankin juuri pään syntyminen oli vähän sellainen hetkellisesti kirpaiseva. En mielestäni huutanut mutta varmaan uikutin. Tunsin yhden supistuksen aikana että nyt tulee ahtaampi kohta, ja keräsin hetken rohkeutta puskea siitä läpi. Vähän niinkuin laastarin ottaminen pois, ajattelin että täytyy vaan antaa mennä. Sain muutaman tikin, että ehkä se olisi pitänyt rauhallisemmin hoitaa, en vaan jotenkin ymmärtänyt siinä vaiheessa.



Mutta uskoisin että se epiduraali oli aika merkittävä tekijä. Se poisti varmaankin aika paljon sellaista mahdollisesti "raatelevalta" tuntuvaa kipua, niin että pystyi keskittymään niihin parempiin tuntemuksiin. Eli en siis osaa aloittajan kysymykseen vastata, sori... :)