Dokumenttiprojekti: Perintönä köyhyys

Kukapa tässä on muita ihmisiä syytellyt yhtikäs mistään? Hyvin osataan nääs lukea nämä viestit ja lukea rivien välistäkin ihan. Kiitos vaan monipuolisuudesta.



Korjataanpa vähän.

a.) Työttömällä on tuskin varaa matkustaa toiseen kuntaan ilmaisen lounaan toivossa

b.) Usko pois vain, jää riennot työttömällä vähiin ja samalla se ystäväpiiri kapenee. Tosin sitten näkee ketkä ovat oikeita ystäviä.



Marjametsäänkin voi olla matkaa - pitkälti...

Eiköhän tuossa osittain ole kyse myös opitusta avuttomuudesta. Enemmänhän se on periytynyt kuin itse köyhyys!!

Kun opitaan jo lapsesta asti, ettei tarvitse käydä töissä eikä tarvitse käydä koulussakaan, kun yhteiskunta kuitenkin tarjoaa sen, mitä vähimmillään tarvitsee.

Nämä tyypithän on oikeastaan kolmannen polven downshiftaajia!

Suomessa on ilmainen koulujärjestelmä ja jos täällä tosissaan ei saa itseään koulutetuksi mihinkään ammattiin, on kyse jo laiskuudesta ja typeryydestä! Kaikista typerintä on valittaa julkisesti omaa köyhyttään, jos lopulta on itse vaan ollut niin aloitekyvytön ja laiska, ettei ole saanut elämäänsä irtaantumaan vanhoista lapsuuden kaavoista!

Aika omituinen kuvitelma...tuo jos jokin on liioittelua. Harrastaa voi ilmaiseksikin mm. kävelyä, kesäisin uimista jne. mutta viitsimisestähän se on kiinni. Moni työtön voi lähteä naapurinkuntaan saakka ilmaisen lounaan toivossa, mutta marjametsään eivät samat jalat sitten kannakaan...

Jopas kestikin kauan, ennen kuin ketjussa päästiin marjametsä-teemaan. Kun joku kertoisi vielä, minkähän ongelma sekin ratkaisisi! "Kiva harrastus" se voi olla monelle, mutta ihmiselle, joka harrastaisi mieluiten musiikkia, teatteria tai ratsastusta se ei varmaankaan riitä korvaavaksi toiminnaksi.

Kohta joku muistuttaa, että kalastaakin pitäisi, ja metsästää henkensä pitimiksi...

Ketkä näitä marjametsä-ehdotuksia tehtailevat? Ihan yhtä hyvin joku pöytälaatikkorunoilija voisi alkaa marmattaa, miksi työttömät eivät kaikki ala kirjoittaa, kun "se tuntuu jo melkein kuin olisi töissä".

Kai se nyt on aika selvää, että ihmiset tekevät eri asioita!

Teini-iässä en saanut mennä mallikurssille, vaikka pari parasta kaveria meni, koska se oli niin hintava.

marssille on varmasti ollut helpompi päästä. :)

hyvää katsoa tämä dokumentti. Ehkä sitten ymmärtää, mitä sen nimi tarkoittaa.

Niistä ei tässä ketjussa tainnut olla pääomia enempää puhetta?



Turvattomuus, sairaudet, päihdeongelmat, asunnottomuus, väkivalta, rikokset, adhd, kouluttamattomuus..näitä on vaikka kuinka. Yhdessä köyhyyden ja ainaisen sinnittelemisen lisäksi nämä vievät voimat. Ihmisellä ei ole perspektiiviä, vaan päivästä päivään koetetaan sinnitellä. Ei nähdä vaihtoehtoja, ei koulutussuunnitelmia.



Itse köyhänä yliopisto-opiskelija yh:na eron jälkeen edustin kaikkea muuta kuin tätä. Juuri siksi sossu antoi mulle kaiken, mitä pyysin. En mä turhia pyytänyt, mutta osasin perustella, miksi tarvitsen kuntosalikortin ja sisätossut.

että joutuisi aina hakemaan apua myös kirkolta ja ruokajonoista. Normien mukaan kun yhdelle aikuiselle on jäätävä se 400e ja tuossa perheessä oli kaksi aikuista ja lapsi, eli n. 1000e pelkkään ruokaan ja pieniin menoihin. Luulisi riittävän.

EI TOD. pidä toi sun "normi" enää paikkaansa!!! 3 lapsen työtön yh-äiti saa vajaa 300 e/kk ja sillä on pärjättävä. Piste.

eli 3 lapsinen yh saa sossuista rahaa niin, että pelkkään ruokaan jää heillä yli 100 euroa, riippuen lastekin iästä.

henkisestä köyhyydestä. Vanhempani olivat duunareita, eikä tosiaan oltu mikään "kulttuuriperhe". Mutta kirjastossa käytiin ahkerasti. Ja mitä nykyisinkin käyn tuossa kirjastoautossa, mihin ei mennä lorvimaan tai musiikkia kuuntelemaan, vaan kirjoja lainaamaan, niin kyllä siellä enimmäkseen alemman sos.luokan väkeä käy. Olen iloinen suomalaisesta kirjastolaitoksesta, se on tarjonnut lukemista ihan jokaiselle tulotasoon katsomatta. Muut kulttuuririennot sen sijaan olivat aivan minimissä lapsuudessani. Opiskelin yliopistossa ja valmistuinkin, mutta täytyy sanoa, että olin siellä pihalla kuin lumiukko. Kirjoja ymmärsin, mutta muita kuvioita, suhteiden luomista yms. en tosiaan. En työllistynyt siltä alalta ikinä. Luulen, että siinä juuri vaikutti kodin henkinen perintö.



Muuten taas en ymmärrä, miten jonkun elämä voi suistua raiteiltaan, jos pyykkikone, saati tiskikone menee rikki. En halua esiintyä marttyyrina, mutta itse pyykkäsin käsin opiskeluaikoina, kun asuin talossa, missä ei ollut pyykkitupaa. Eikä varmaan tarvitse sanoa, miten tiskasin. Pyykkikone tosin helpottaa huomattavasti elämää, joten ymmärrän sen tarpeen, mutta kuten joku kirjoittikin, noihin voi säästää pikku hiljaa, ei tarvi mennä sossuun itkemään, että pyykkikone hajosi ja nyt on talo täynnä likaisia sukkia. Eikä se musta ole mikään maailmanloppu, jos ei joka harrastukseen ole varaa. Harrastuksista on tullut joku pyhä lehmä, jota ei voi kyseenalaistaa. Jos naapurin Ville pelaa jääkiekkoa, on meidän Matin ihan PAKKO saada tehdä samoin, muuten on loppuelämä pilalla. Haloo.



On todellistakin köyhyyttä, mutta kohta näihinkin ihmisiin aletaan suhtautua kylmästi, kun suurin osa ääntä pitävistä "köyhistä" ei sitä oikeasti ole.

Suurimmissa kaupungeissa on lähiöiden kerrostaloja, joissa asukkaat voivat olla sosiaalietuuksien varassa eläviä henkilöitä esim jo kolmannessa polvessa. Perhe, naapurit, lähipiirin ihmiset ovat jo niin tottuneet siihen, että yhteiskunnan tuki on osa toimeentuloa. Häveliäisyys "yhteiskunnan siivellä" elämisestä on voinut kadota jo 70-luvulla. Sosiaalietuudet ovat tälläisten ihmisten "kuukausipalkka" Ne ovat itsestäänselvyyksiä eikä niitä koeta siten, että niistä on jotenkin päästävä eroon. Tästä syntyy kierre, joka tulee katkaista, mutta sen katkaisu on yhteiskunnallinen haaste. Miten herättää ihmiset näkemään, että normaali toimeentulo tulee töitä tekemällä?

Suurimmissa kaupungeissa on lähiöiden kerrostaloja, joissa asukkaat voivat olla sosiaalietuuksien varassa eläviä henkilöitä esim jo kolmannessa polvessa. Perhe, naapurit, lähipiirin ihmiset ovat jo niin tottuneet siihen, että yhteiskunnan tuki on osa toimeentuloa. Häveliäisyys "yhteiskunnan siivellä" elämisestä on voinut kadota jo 70-luvulla. Sosiaalietuudet ovat tälläisten ihmisten "kuukausipalkka" Ne ovat itsestäänselvyyksiä eikä niitä koeta siten, että niistä on jotenkin päästävä eroon. Tästä syntyy kierre, joka tulee katkaista, mutta sen katkaisu on yhteiskunnallinen haaste. Miten herättää ihmiset näkemään, että normaali toimeentulo tulee töitä tekemällä?

Tämä on niin kaksipiippuinen juttu. Kuvailemissasi tapauksissa täytyisi ihmisten tosiaan kokea jonkinlainen "herätys". Toisaalta ei saisi mennä toiseenkaan ääripäähän, jossa ansiotyön puuttuminen aiheuttaa masennuksen ja pahimmillaan itsemurhan. Ansiotyö voisi olla tärkeä, mielekäs osa elämää, mutta ei koko elämä.

Suurimmissa kaupungeissa on lähiöiden kerrostaloja, joissa asukkaat voivat olla sosiaalietuuksien varassa eläviä henkilöitä esim jo kolmannessa polvessa. Perhe, naapurit, lähipiirin ihmiset ovat jo niin tottuneet siihen, että yhteiskunnan tuki on osa toimeentuloa. Häveliäisyys "yhteiskunnan siivellä" elämisestä on voinut kadota jo 70-luvulla. Sosiaalietuudet ovat tälläisten ihmisten "kuukausipalkka" Ne ovat itsestäänselvyyksiä eikä niitä koeta siten, että niistä on jotenkin päästävä eroon. Tästä syntyy kierre, joka tulee katkaista, mutta sen katkaisu on yhteiskunnallinen haaste. Miten herättää ihmiset näkemään, että normaali toimeentulo tulee töitä tekemällä?

voisi vaikka syntyä semmonen ajatus, että työnteko on jos nyt ei kivaa niin ainakin ihan jees. Ja jos palkkakin riittäisi elämiseen ja jäisi vähän ylimääräsitäkin ne siitäkin olisi apua.

Mutta kun yhteiskunta väkisin haluaa pyörittää, osa-aikatyö, pätkätyö, työttömyys, määräaikainen työ-rumbaa niin eihän siinä sellaiseen kierteeseen joutunut pääse kokemaan työnteon mielekkyyttä.

Tällä kirjoittajalla oli hyvä pointti:



Jos koti on sekä taloudellisesti että henkisesti köyhä, on köyhyydestä irtipääseminen seuraavalle sukupolvelle vaikeampaa. Arvelen myös, että monet köyhät vanhemmat eivät lopulta edes halua lapselleen parempaa kuin mitä itsellään on ollut... Ehkä se on heille jopa uhka? Että lapsi pian luulee olevansa jotenkin parempi kuin vanhempansa ovat koskaan olleet?



Ystäväni on hyvin kahtiajakautuneesta suvusta, joukossa on muutama ns. sivistynyt ja menestynyt perhe ja sitten loput ovat aika lailla white trashia.



Ystävääni raastoi katsella läheltä nuoremman serkkunsa elämää. Serkkutyttö on oikeasti fiksu, pärjäsi peruskoulussa hyvin, ystäväni koitti aina kannustaa ja kehua kun näkivät jne. Mutta serkun äiti oli itse hyvin vaatimattomasti koulutettu ja oikein painosti, että "ethän sinä nyt vaan lukioon mene, et sinä sitä tutkintoa tarvitse, katso nyt kuinka hyvin minäkin olen pärjännyt" jne jne oikeasti LANNISTI tyttärensä. Ja kaikki vaan sen takia, ettei halunnut tyttärestään "parempaa" kuin itse oli. Ja lopulta tuo tytär ei sitten mennyt lukioon....

Kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia. Ei alimpaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvalle tule mieleen viedä lasta kirjastoon tai ajatella, että lapsesta voisi tulla jotain.

Olen ns. duunarisuvusta, isoäitini oli töissä trikootehtaassa ja isoisäni valtiolla.

Isovanhempani ovat aina lukeneet valtavasti kirjoja kumpikin, matkustelleet, käyneet teatterissa, taidenäyttelyissä, elokuvissa.. ja kuskasivat minua siellä pienestä pitäen.

Isoisä lauloi myös mieskuorossa vuosikausia ja sitä kautta näki maailmaa.

He ovat aina kannustaneet minua lukemaan ja sivistämään itseäni. Luinkin jo 10-vuotiaana Tolstoita, Brontea, Minna Ganthia ym ym. Sain aina isovanhemmilta lahjaksi kirjoja.

Eli ei se nyt ihan aina niin mene että työväenluokka halveksii kulttuuria ja kirjallisuutta.

Suurimmissa kaupungeissa on lähiöiden kerrostaloja, joissa asukkaat voivat olla sosiaalietuuksien varassa eläviä henkilöitä esim jo kolmannessa polvessa. Perhe, naapurit, lähipiirin ihmiset ovat jo niin tottuneet siihen, että yhteiskunnan tuki on osa toimeentuloa. Häveliäisyys "yhteiskunnan siivellä" elämisestä on voinut kadota jo 70-luvulla. Sosiaalietuudet ovat tälläisten ihmisten "kuukausipalkka" Ne ovat itsestäänselvyyksiä eikä niitä koeta siten, että niistä on jotenkin päästävä eroon. Tästä syntyy kierre, joka tulee katkaista, mutta sen katkaisu on yhteiskunnallinen haaste. Miten herättää ihmiset näkemään, että normaali toimeentulo tulee töitä tekemällä?

Opiskelemalla sieltä pääsin pois, mutta ei se helppoa ollut.

Näissä piireissä ei lapsia hirveästi kannusteta, pikemminkin päinvastoin. Lapsille naureskellaan ja heille sanotaan lähes päivittäin 'ei sinusta ole semmoiseen', 'et sinä tuota voi osata/oppia'. Tällä tavoin kommentoidaan lapselle joka opettelee esim. ajamaan pyörällä, laskemaan peruslaskutoimituksia tai lukemaan.

Hyviä koearvosanoja/todistuksia kommentoidaan 'miksi sinä muka noin hyvän numeron sait, mielistelitkö opettajaa' ja sitten nauretaan ilkeästi päälle.

Muutenkin kasvatus pohjautuu pitkälle lapsen nolaamiseen.

Sellaisessa ympäristössä lapsen ei ole helppo panostaa kouluun.

Peruskoulun jälkeisi opintojakaan ei ole kovin helppo aloittaa, jos lähisuku naureskelee ja vittuilee ja joka hetki odottaa epäonnistumista.

Minulle se kaikki antoi motivaatiota opiskella vain enemmän. Halusin epätoivoisesti päästä pois siitä helvetistä.

Joissakin perheissä sentään suhtautuvat ihan asiallisesti lapsiin ja koulutukseenkin, niistä perheistä tulevien lasten on helpompi hankkia itselleen koulutus jos vain ovat siihen motivoituneita.

Mira-äidillä on ainakin ollut varaa syödä ittensä isoks tytöks. Ei tuollasta ruhoa ihan pikkurahalla rakenneta.

Kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia. Ei alimpaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvalle tule mieleen viedä lasta kirjastoon tai ajatella, että lapsesta voisi tulla jotain.

Minun isäni joutui 14-veenä puoliorvoksi, toiseksi vanhinpana siinä lapsilaumassa. Koska äiti oli kotirouva ja entisen torpparin tytär, niin siinä sitten kunnan jauhoilla eleltiin, joskus ei ollut niitä jauhoja.... 15-veenä faija lähti ja sille tielle jäi. Ensin raksalle, verstaaseen ja sitten rakennusmestarin koulutus. Kun se ekan kerran luki Päätalon kirjan Kunnan jauhot, se itki. Ehkä se sai puurokattilastaan lusikalla, mutta kauhalla se itse meille lapsilleen antoi. Köyhyys nimittäin sisuunnutti sen ja sitä hävetti olla köyhä, varsinkin kun kansakoulussa köyhän kakara sai eri kohtelua, kuin rikkaan. Siis sellaista ylimielistä vähättelevää asennetta, mitä sinä tarjoilet.

Sillä oli kaksi lempiasiaa: timpurin mitta, pora, saha ja tilikirja, työn ylpeys ja kirjasto. Joka keskiviikko isä ja me muksut menimme kirjastoon. Minulle hän sanoi, että "älä sitten likka ikinä mene töihin tehtaan linjalle, lue ja lue". Myös toisesta sedästäni tuli aikuisopiskelemalla insinööri, ja kolmannesta raksafirman omistaja (toiminut vuosikymmeniä seudulla), niin että en kyllä vetäisi ihan sinunkaltaisiasi automaattisia johtopäätöksiä....Nälkää on ehkä aikoinaan nähty, mutta ketään ei ole niiailtu eikä nielty valmiiksi purtuja "köyhä tyydy siihen"-totuuksia.

Kyllä köyhä nousee tai ohjeistaa lapsensa nousemaan, jos hänellä vaan on halu siihen. Kyse on köyhälläkin lopulta ihan omista valinnoista ja halusta. Ei periytymisestä.

Mieheni vanhemmat ovat juuri tätä roskasakkia, joka asuu kaupungin asunnossa ja elää sossun rahoilla vuodesta toiseen. Mitään yritystä parantaa asemaansa ei ole, aina vaan valitetaan kaikesta. Rööki palaa, kalja maistuu välillä turhankin hyvin ja syy on aina muissa. Olen ihmeissäni, miten miehestäni onkin kasvanut niin tasapäinen ja täysin erilainen kuin vanhempansa!



Elämäntapatyöttömien kulttuuri on ihan omanlaisensa. Olen nähnyt sitä vain vilaukselta, mutta jokainen minuutti oli liikaa- kerrostaloalueen pihalla "homoa" ja "vittua" huutelevat eskari-ikäiset, tappelevat etniset ryhmät (kouluikäisiä) ja näiden kännäävät vanhemmat ovat ihan kamalaa seurattavaa. Lapset ovat usein heitteillä tai heihin suhtaudutaan vihamielisesti: mihinkään sivistävään ei kannusteta, koulunkäyntiin ei panosteta kuin sen verran ettei opettaja soittele perään, kohtuuhintaiseen harrastukseen ei ole muka varaa mutta sama summa palaa savuna ilmaan kuukaudessa jne. Puistatus!

Kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia. Ei alimpaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvalle tule mieleen viedä lasta kirjastoon tai ajatella, että lapsesta voisi tulla jotain.

Olen ns. duunarisuvusta, isoäitini oli töissä trikootehtaassa ja isoisäni valtiolla.

...

He ovat aina kannustaneet minua lukemaan ja sivistämään itseäni. Luinkin jo 10-vuotiaana Tolstoita, Brontea, Minna Ganthia ym ym. Sain aina isovanhemmilta lahjaksi kirjoja.

Eli ei se nyt ihan aina niin mene että työväenluokka halveksii kulttuuria ja kirjallisuutta.

Minna Ganth? :D

Ne on juuri ne pienen pienet asiat joista ihmisen henkisen perinnön pystyy huomaamaan...

henkisestä köyhyydestä. Vanhempani olivat duunareita, eikä tosiaan oltu mikään "kulttuuriperhe". Mutta kirjastossa käytiin ahkerasti. Ja mitä nykyisinkin käyn tuossa kirjastoautossa, mihin ei mennä lorvimaan tai musiikkia kuuntelemaan, vaan kirjoja lainaamaan, niin kyllä siellä enimmäkseen alemman sos.luokan väkeä käy. Olen iloinen suomalaisesta kirjastolaitoksesta, se on tarjonnut lukemista ihan jokaiselle tulotasoon katsomatta. Muut kulttuuririennot sen sijaan olivat aivan minimissä lapsuudessani. Opiskelin yliopistossa ja valmistuinkin, mutta täytyy sanoa, että olin siellä pihalla kuin lumiukko. Kirjoja ymmärsin, mutta muita kuvioita, suhteiden luomista yms. en tosiaan. En työllistynyt siltä alalta ikinä. Luulen, että siinä juuri vaikutti kodin henkinen perintö.

Muuten taas en ymmärrä, miten jonkun elämä voi suistua raiteiltaan, jos pyykkikone, saati tiskikone menee rikki. En halua esiintyä marttyyrina, mutta itse pyykkäsin käsin opiskeluaikoina, kun asuin talossa, missä ei ollut pyykkitupaa. Eikä varmaan tarvitse sanoa, miten tiskasin. Pyykkikone tosin helpottaa huomattavasti elämää, joten ymmärrän sen tarpeen, mutta kuten joku kirjoittikin, noihin voi säästää pikku hiljaa, ei tarvi mennä sossuun itkemään, että pyykkikone hajosi ja nyt on talo täynnä likaisia sukkia. Eikä se musta ole mikään maailmanloppu, jos ei joka harrastukseen ole varaa. Harrastuksista on tullut joku pyhä lehmä, jota ei voi kyseenalaistaa. Jos naapurin Ville pelaa jääkiekkoa, on meidän Matin ihan PAKKO saada tehdä samoin, muuten on loppuelämä pilalla. Haloo.

On todellistakin köyhyyttä, mutta kohta näihinkin ihmisiin aletaan suhtautua kylmästi, kun suurin osa ääntä pitävistä "köyhistä" ei sitä oikeasti ole.

Munkin suvussa on muutama tällainen elätti-perhe. Eli siis jokainen irtilähtevä sentti käydään kaikista mahdollisista laitoksista hakemassa. Työssä ei jakseta käydä tai sitten irtisanoudutaan lyhyen ajan jälkeen.

Sitten kun rahaa tilille tulee, sitä tuhlataan kuin viimeistä päivää ja eletään ltosi eveästi. Milloin matkustellaan Lappiin tai ulkomaille, milloin ostellaan moottoripyöriä ja -kelkkoja, milloin vaihdetaan uusia autoja, viihde-elektroniikka on aina pakko olla viimeistä huutoa... Ei huolta huomisesta.



Kun rahat sitten jossakin vaiheessa loppuu ja maksamisen aika tulee, aloitetaan loppumaton köyhyydestä itkeminen. "Kun ei saa edes leipää ostettua", "pesukonekin meni rikki", "sairaalalaskujakaan ei saa maksettua", "ei ole varaa edes joulua laittaa lapsille"...." Sukulaiset keräävät hyvää hyvyyttään kolehteja ja laitokset syytävät rahaa. Ihan opittu elämäntapahan tuo on! Käyttäisivät niitä vähäisiä tulojaan järkevämmin ja miettisivät asioita vähän eteenpäinkin!