Lue keskustelun säännöt.
Mulla on hirviölapsi enkä tajua miten pärjään sen kanssa.
10.08.2013 |
Tämä lapsi on täysin mahdoton. Joka asiassa taistelee, ei tottele, hajottaa, on ilkeä. Lyö sisaruksiaan, rikkoo heidän tavarat, karkailee, sammuttaa tietokoneen vaikka joku muu käyttää sitä, ei syö, varastaa herkkuja jne.
Minä en saa tähän lapseen mitään otetta. On kasvatettu ja rakastettu kuten muutkin, on saanut samat rangaistukset kuin muutkin, vaan mikään ei toimi.
Päiväkodissa käyttäytyy hyvin, suorastaan mallikelpoisesti, saa kehuja siitä. Olemme käyneet erilaisilla terapeuteilla ja aina todettu terveeksi lapseksi.
Mutta ei tuo ole normaali. Mä en jaksa sitä enää. Hänellä on nytkin voimassa pelikielto (kaikki laitteet), karkkipäivät on menetetty, ei tv:tä, jäähyllä istuu nyt, vaan kun mikään ei tehoa. Jos olisi entisaika, antaisin risulla persuuksille vaan kun ei voi.
Nyt on lisäksi alkanut kakkailla tahallaan housuun (tahallista, ei vahinkoja), sitä tapahtuu useamman kerran päivässä. Ei kylässä, ei mummulassa, ei hoidossa, vain kotona.
Siitä ei ole kyse että ei saisi huomiota, kyllä saa. On pidetty sylissä, on paijattu, on rakastetty, on pidetty kuri, vaan kun ei mikään toimi. Mun pää ei kestä tätä jatkuvaa vääntöä kuukaudesta toiseen. Olen ihan loppu ja tekisi mieli vain huutaa tuolle pennulle.
Hieman helpotti tämä purkaus. Kerään voimia uloslähtöön (taas jotakin kivaa odotettavissa). Muut sisarukset jo välttelevät tämän yhden seuraa kun on niin kamala, alkaa keinot loppua.
Kommentit (63)
[quote author="Vierailija" time="10.08.2013 klo 11:53"]
Aina ei ole yhtä ainoaa keinoa joka tepsisi kaikkiin tilanteisiin, vaan joutuu soveltamaan mikä milloinkin sopii.
Minun lapseni oli pienenä alle kouluikäisenä ollessaan ihan järkyttävä duracellpupu, aamun virkku, illan virkku, yltiöpäinen tekemään vaikka mitä, villi, riehuja, ja etenkin tilanteissa jolloin olisi pitänyt olla rauhallinen niin superriiviö oli vauhdissa.
Olin ihan helisemässä hänen takiaan mitä ihmettä tehdä. Matkalla metrossa kun hän riehui, kaksi mummoa, nämä olivat eri kerrat ja eivät liittyneet toisiinsa. Niin nämä mummot sanoivat molemmat minulle ettei minun kannata olla huolissaan, kyllä poikasi siitä rauhoittuu. Kertoivat itsellään olleen todella rasittavat villit lapset ja neuvoivat ohjeen: Selvät rajat ja rakkautta. Molempien pojat olivat olleet sitten murrosiässä mitä rauhallisempia.
No, olin yrittänyt poikaani kaiken. Paitsi viimeisimpänä keinona kokeilin seuraavaa: kun tällainen kamala tilanne taas tuli, mitä nyt milloinkin sattui, otin poikani syliini ja hellästi mutta päättäväisesti kiedoin käteni hänen ympärilleen niin ettei hän pääse rimpuilemaan irti (siinä olikin pitelemistä) ja aloitin joka ikinen kerta puhumaan seuraavasti: "Äiti rakastaa sinua, mutta.... ja selitin todella tyhjentävästi miksi mitäkin ei saa tehdä. Kysyin ymmärsikö hän mitä minä tarkoitan ja vaikka hän sanoi ymmärtävänsä mutta alkoi edelleen kiemurrella sylissä en päästänyt menemään vaan pidin niin kauan kuin tarvittiin että hän rauhoittui kokonaan. Jos päästettyäni vapaaksi sama ikävä riehuminen jatkui otin välittömästi uudestaan syliin ja aloitin ihan saman lempeän rakkaudellisen saarnan uudestaan: "Äiti rakastaa sinua, mutta.....et voi tehdä näin.... koska.... ja äärimmäisen selkeät perustelut miksi ei saa tehdä. Sanoin että voin puhua tätä vaikka ikuisuuden niin kauan kuin tarvitaan että ymmärrät miksi jotakin ei saa tehdä. Tätä systeemiä sitten sain toistaa kunnes yksinkertaisesti hän kyllästyi riehumaan kun siitä tuli tämä ikävä Rakkaudellinen syli jossa sai kuulla kyllästymiseen asti miksi jotakin pahaa ei sitten saa tehdä :D
Tätä jatkui sitten koko uhmaiän, mutta helpottui koko ajan ajan kanssa. Lopulta koulussa ekalla luokalla ollessaan rauhoittui rauhoittumistaan. Murrosikäisenä hän oli ihan normaali, ei mitään murrosikä rähinää edes. Tänä päivänä on 23 vuotias ja mitä rauhallisin normaali nuori mies.
Voimia teille kaikille äideille :)
[/quote]
Kiitos tästä. T. Väsynyt mutta onnellinen äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun kaverilla on samanlainen lapsi. Oikeasti hirviö, voin valitettavasti sanoa kun ei ole omani. Kauhea, ilkeä, ärsyttävä, paha. Valitettavasti tilanne on päässyt tällaiseksi. Minusta siinä vaikuttaa kaksi asiaa: se, että lapsi on ihan luonteeltaankin hankala, "vaativa" siis, ja se, että vanhemmat eivät ole lapsen kasvattamisen vaatimalla tasolla millään lailla. Eli laiskoja laittamaan rajoja, viemään rangaistuksia loppuun, toteuttamaan uhkauksiaan huonosta käytöksestä. Jos äiti laittaa jäähylle niin iskä tulee ja pelastaa nyyhkivän prinsessansa.
Koskaan lapselle ei kerrota miten pitäisi olla ja miksi, kerrotaan vain mitä saat ja mitä et saa jos teet näin ja näin. Ei oikein opeteta empatiaa, ei käydä ikäviä asioita läpi jälkeen päin, miksi ei saa käyttäytyä huonosti jne. Lapsi vaistoaa selvästi miten äiti varsinkaan ei jaksaisi, kuulee usein kun hänestä puhutaan ikävästi. Molemmilla vanhemmilla aina kiire kotoa omiin menoihinsa, kumpikaan ei halua olla kotona jos ei ole "oma vuoro". Ihan kunnollisista ihmisistä on kyse, mutta vaativan lapsen kasvatukseen ei oltu valmistauduttu eikä koskaan oikein viitsitty vaivautua. Lapsi eskarissa, ja tässäkin tapauksessa päiväkodissa ei juuri ongelmia.
[quote author="Vierailija" time="12.11.2014 klo 22:22"][quote author="Vierailija" time="12.11.2014 klo 22:10"]
Poikani Kevin?
[/quote]
Joku muu muisti sen leffan nimen, mitä minä mietin koko ajan tätä ketjua lukiessani. Tää on siis leffan nimi, ilman tota kysymysmerkkiä. Eikä todellakaan mikään positiivinen näkemys tilanteesta. Mieti ap kahteen kertaan ennen kuin katsot, että haluatko edes nähdä sitä.
[/quote]
Myös Doris Lessingin "Viides lapsi" voi sopia kuvaukseen. Lionel Shiver kuvaa kirjassaan Keviniä äitinsä silmillä tarkkanäköisesti kirjan alusta loppuun.
Voisiko jutella lapsen kanssa.
rangaistusten tilalle laittaisin jotain porkkanoita. Kyllähän se lapsen mieli menee sekaisin, jos on vaan rangaistuksia...silloinhan mitä vaan tekee, niin aina joku kiva juttu otetaan pois.. Eihän sitten ole enää mirään väliä millään. Ei ole väliä mitä tekee, kun aina tulee rangaistus...
Meillä ihan samat ongelmat...sitten tehtiin toisin...
me tehtiin seinälle taulu ja siihen merkkaa lapsi eri merkeillä, mitä hyviä juttuja on tehnyt.maitten kun on listaa tarpeeksi esim joka perjantai.,. Tarkastus, niin sitten saa viikkorahan...mitä se yhteisön lapsi voisi saada palkinnoksi?
ja kehua pirää muistaa ...siitä tulee lapselle toivoa.
teidän lapseen ei rangaistukset tehoa. Kokeilkaa jotain muuta. Yllättävää...
uskon, että se tepsii. Sun pitää myös itse uskoa siihen mitä teet. Sen lapsi aistii.
lerro selkeästi mitä asioita tällä viikolla harjoitellaan. Mä oon ruvennut puhumaan lapsille siitä, että nyt sä harjoittelet tällaista asiaa...ettei olet ruokapöydässä rauhallisesti, etkä koko ajan nouse ylös ym.
hatjoitteluahan lapsuus on ja aikuisenakin voi harjoitella. Mä harjoittelen oman pinnan pidentämistä lasten kanssa. nykyään. Etten hermostu niin helposti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="23.10.2014 klo 16:34"]
Lapsellasi on antisosiaalinen pershäiriö. Tulevaa psykopaattiainesta.
[/quote]
ja ton kirjoittanut on ihan muuten vaan tyhmä. Nykyään.
sun lapses kuullostaa ihan normaalista lapselta ja sä kuullostat normaalilta äidiltä, jolla pinna alkaa lähetä. Täällä on ollut hyviä vinkkejä. Tartu niihin. Ne positiiviset kannustimet. Joyåtain konkreettista...ne olisivat jokin mitä lapsen olisi turvallista tavoitella. Tee sellaisia pieniä tavoitteita, että hänen on mahdollista saavuttaa niitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä pojalla ADHD. Liitehäiriönä uhmakkuushäiriö, jonka pääasiallinen oirepaikka koti ja vanhemmat. Kakkatuhru (loppui 2.lk:lla), uhmaaminen, tottelemattomuus, riehuminen, paikkojen rikkominen...kaikki kovin tuttua.. Meillä käytiin psykologit, kasvatusneuvolat, neurologit, psykiatrit. Diagnoosit tehtiin ja lääkityksiä kokeiltiin. Arki raskasta. Rakastettiin, syliteltiin. Oli rajat, mutta myös palkkio- ja jäähyjärjestelmät, sylihoidot. Käytiin vanhemmuuden tukiryhmät ja opeteltiin uusia ja uusia keinoja. Puhuttiin, selitettiin ja kuunneltiin. Tutkittiin vanhemmuutta, vuorovaikutusta, perhedynamiikkaa...
Esimurrosiässä pikkusisarukset pelkäsivät kotiraivoajaa, ja jouduttiin harkitsemaan joko perheen hajottamista ja lasten erottamista tai vanhimman sijoittamista. perhesijoitus ei tullut kysymykseen. Paikka olisi ollut koulukoti. Tunsimme olevamme umpikujassa. Välillä uupuneena vihasin lastani ja tuskaa, jota lapseni minulle aiheutti. Kuitenkaan pojalla ei ollut rikoksia, koulussa pinnisteli ja pärjäsi sosiaalisesti kohtalaisesti. Mutta riemu repesi kun iltapäivisin kotiovi aukesi. Lapsen itsehillinnän ja keskittymisen voimat oli koulupäivän aikana käytetty, niinpä kotiovesta astui hirviö, joka ei jaksanut muuta kuin huutaa ja raivota. Lopulta päätimme, ettei poikaa sijoiteta.
Kaiken keskellä, ammattilaisten taholta toistuvasti todettiin, että vanhemmuus perheessä on hyvää, ja suhde lapseen lämmin ja avoin. Päästiin sitten neuropsykiatrisen työryhmän ensipotilaiksi. Ajatus diagnoosista ja syyllisitä muuttui oireiden kartoittamiseksi, tukitoimiksi ja lapsen ja vanhempien ymmärrykseen.
Tuli viimeinen lääkekokeillu...hieman apua. Ja alkoi murrosiän hormonimyrskyt. Poika rauhoittui hiljalleen ja 15-vuotiaana raivoaminen oli selätetty. Edelleen poika on omaehtoinen ja perheestä eristäytyvä. Tunneilmaisu on impulsiivista ja empatiakyvyssä puutteita. Mutta nyt näyttää siltä, että vaikka kaikki viittasi tulevaan nuorisorikolliseen ja psykopaattiin, niin pojan itsehallinnan keinot ovat viimeinkin kehittyneet niin, että hänen on kenties mahdollista rakentaa normaali elämä ja ihmissuhteet.
Lastensuojelussa työskennelleenä tuli nähtyä aivan vastaavia tapauksia työn puolesta. Lukuisia surullisia kohtaloita, joissa jo lapsuudesta alkanutta kehitystä ei ole saatu pysäytettyä.
Poikamme tämänhetkinen vointi on valtava työvoitto, johon on vuodatettu vanhempien osalta tuhansia kyyneleitä, epätoivoa, surua ja vihaa. Koko perhe on käynyt vuosien ajan terapioissa ja tutkimuksissa. Olemme tunteneet itsemme perheenä ja vanhempina täysin epäonnistuneiksi. Oli lukuisia mattimeikäläisiä, joiden mielestä poikamme huono käytös vain kertoi, että olimme huonoja vanhempia. Kuulimme jos minkälaista neuvoa. Muut vanhemmat opettivat lapsilleen kauniita tapoja, ja me keskityimme siihen, ettei poika hakannut perheenjäseniään, hajottanut paikkoja ja haistatellut.
Ja nyt... viimeksi tänään halasin teiniäni, joka hymyillen vastasi halaukseeni. Vieläkin olen vanhempana aivan poikki...mutta viimeinkin jaksan uskoa, että ehkä meillä on toivoa.
Toivotan teille voimia, kärsivällisyyttä ja olkapäätä, jota vasten nojata. armahtakaa itseänne, armahtakaa lastanne. Asettakaa tavoitteet ja rajat kasvatuksessa hieman alemmas, kuin ehkä muilla. Jos lapsi oireilee, eikä kykene parempaan, täytyy tavoitteet mitoittaa hänelle sopiviksi. Jaksakaa, jaksakaa....puhukaa ongelmista, itkekää, vaatikaa. Älkää luovuttako. Meitä on muitakin, jotka olemme kulkeneet sen helvetillisen tien ja olemme taistelussanne mukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.11.2014 klo 22:00"]
En ymmärrä näitä "kotona on ongelma" tyyppejä. Meidän lapsi, jolla vähän ap:n lapsen kaltaisia piirteitä, pingotti kaiket päivät muualla kuin kotona. Tarhassa/koulussa, kylässä, kaupassa, lääkärissä, missä tahansa lapsi käyttäytyi kuin pieni hellantelttu, koska sillä oli kova tarve olla täydellinen.
Kotiovi kun sulkeutui, herra takakireeltä tipahti taakka harteilta ja pingottamisesta väsähtäneenä hän saattoi olla taas oma "mukava" itsensä.
Ehkä viimeisen vuoden parin sisään meininkin kotonakin vähän rauhoittunut, lapsi on nyt 10v.
[/quote]
Oikeaan osuit. Minulla on neurologinen poikkeavuus, josta syystä selviytyminen etenkin sosiaalisissa tilanteissa on minulle vaikeaa. MUTTA olen myös todella hyvä ylittämään normaalin suoritustasoni. Ja tajusin jo pienenä lapsena olevani jotenkin viallinen, ja että elämäni ei tulisi sujumaan jos en pysty piilottamaan sitä muilta. Niinpä tsemppasin ihan hirmuisesti koulussa ja opettaja piti minua aivan normaalina oppilaana. Kotiin tullessani olin jo valmiiksi lopen uupunut ja en jaksanut yrittää sitäkään vähää, minkä verran normaalitilanteessa jaksan. Vanhempani näkivät aivan eri lapsen kuin muu ympäristö, ja syy ei toden totta ollut kasvatuksessa.
Hävetkää, te tietämättömyyttänne vanhempia turhaan syyllistävät kirjoittajat! Asperger tai muu neurokirjon häiriö voi ilmetä myös henkilöillä, joiden lahjakkuusprofiili on sellainen että tietyissä tilanteissa korkean motivaation avulla henkilö kykenee kompensoimaan vajavaisuuksiaan. Kaikki poikkeamat eivät ole aina ilmiselviä ja näy kaikissa tilanteissa.
Tulee mieleen se leffa, Poikani Kevin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.11.2014 klo 23:19"]Meillä pojalla ADHD. Liitehäiriönä uhmakkuushäiriö, jonka pääasiallinen oirepaikka koti ja vanhemmat. Kakkatuhru (loppui 2.lk:lla), uhmaaminen, tottelemattomuus, riehuminen, paikkojen rikkominen...kaikki kovin tuttua.. Meillä käytiin psykologit, kasvatusneuvolat, neurologit, psykiatrit. Diagnoosit tehtiin ja lääkityksiä kokeiltiin. Arki raskasta. Rakastettiin, syliteltiin. Oli rajat, mutta myös palkkio- ja jäähyjärjestelmät, sylihoidot. Käytiin vanhemmuuden tukiryhmät ja opeteltiin uusia ja uusia keinoja. Puhuttiin, selitettiin ja kuunneltiin. Tutkittiin vanhemmuutta, vuorovaikutusta, perhedynamiikkaa...
Esimurrosiässä pikkusisarukset pelkäsivät kotiraivoajaa, ja jouduttiin harkitsemaan joko perheen hajottamista ja lasten erottamista tai vanhimman sijoittamista. perhesijoitus ei tullut kysymykseen. Paikka olisi ollut koulukoti. Tunsimme olevamme umpikujassa. Välillä uupuneena vihasin lastani ja tuskaa, jota lapseni minulle aiheutti. Kuitenkaan pojalla ei ollut rikoksia, koulussa pinnisteli ja pärjäsi sosiaalisesti kohtalaisesti. Mutta riemu repesi kun iltapäivisin kotiovi aukesi. Lapsen itsehillinnän ja keskittymisen voimat oli koulupäivän aikana käytetty, niinpä kotiovesta astui hirviö, joka ei jaksanut muuta kuin huutaa ja raivota. Lopulta päätimme, ettei poikaa sijoiteta.
Kaiken keskellä, ammattilaisten taholta toistuvasti todettiin, että vanhemmuus perheessä on hyvää, ja suhde lapseen lämmin ja avoin. Päästiin sitten neuropsykiatrisen työryhmän ensipotilaiksi. Ajatus diagnoosista ja syyllisitä muuttui oireiden kartoittamiseksi, tukitoimiksi ja lapsen ja vanhempien ymmärrykseen.
Tuli viimeinen lääkekokeillu...hieman apua. Ja alkoi murrosiän hormonimyrskyt. Poika rauhoittui hiljalleen ja 15-vuotiaana raivoaminen oli selätetty. Edelleen poika on omaehtoinen ja perheestä eristäytyvä. Tunneilmaisu on impulsiivista ja empatiakyvyssä puutteita. Mutta nyt näyttää siltä, että vaikka kaikki viittasi tulevaan nuorisorikolliseen ja psykopaattiin, niin pojan itsehallinnan keinot ovat viimeinkin kehittyneet niin, että hänen on kenties mahdollista rakentaa normaali elämä ja ihmissuhteet.
Lastensuojelussa työskennelleenä tuli nähtyä aivan vastaavia tapauksia työn puolesta. Lukuisia surullisia kohtaloita, joissa jo lapsuudesta alkanutta kehitystä ei ole saatu pysäytettyä.
Poikamme tämänhetkinen vointi on valtava työvoitto, johon on vuodatettu vanhempien osalta tuhansia kyyneleitä, epätoivoa, surua ja vihaa. Koko perhe on käynyt vuosien ajan terapioissa ja tutkimuksissa. Olemme tunteneet itsemme perheenä ja vanhempina täysin epäonnistuneiksi. Oli lukuisia mattimeikäläisiä, joiden mielestä poikamme huono käytös vain kertoi, että olimme huonoja vanhempia. Kuulimme jos minkälaista neuvoa. Muut vanhemmat opettivat lapsilleen kauniita tapoja, ja me keskityimme siihen, ettei poika hakannut perheenjäseniään, hajottanut paikkoja ja haistatellut.
Ja nyt... viimeksi tänään halasin teiniäni, joka hymyillen vastasi halaukseeni. Vieläkin olen vanhempana aivan poikki...mutta viimeinkin jaksan uskoa, että ehkä meillä on toivoa.
Toivotan teille voimia, kärsivällisyyttä ja olkapäätä, jota vasten nojata. armahtakaa itseänne, armahtakaa lastanne. Asettakaa tavoitteet ja rajat kasvatuksessa hieman alemmas, kuin ehkä muilla. Jos lapsi oireilee, eikä kykene parempaan, täytyy tavoitteet mitoittaa hänelle sopiviksi. Jaksakaa, jaksakaa....puhukaa ongelmista, itkekää, vaatikaa. Älkää luovuttako. Meitä on muitakin, jotka olemme kulkeneet sen helvetillisen tien ja olemme taistelussanne mukana.
[/quote]
Huh. Melkoinen tarina. Hienoa, että perheenne jaksoi selättää ongelmat, vaikka se selvästi vaati valtavia uhrauksia. Saatoitte sinnikkyydellänne pelastaa lapsenne hengen.
Luojan kiitos meillä ei ole aikeita hankkia lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Mä luulen, että tolla lapsella on hirviömutsi...
Tulin muuten kommentoimaan mulla oli tollanen lapsi nyt hän on aikuinen, arvaa mitä? Hän ei juo ei polta ei juhli, kiltti tunnollinen Ystävällisin asiallinen. Ja bölit on erityisen hyvät arvaa koneen? Minuun! Äitiinsä! Edelleen 21 v iässä jos hänelle tulee ongelma jota ei osaa ratkoa Hän soittaa MINULLE.
Se että lapsen aivot ei toimi normaalisti EI ole äidin vika eikö ole kasvatuksesta kiinni . Ihan yks lysti miten kasvatetaan taiei kasvatetaan silläe
Ei lapsen käyttäytymistä saa poikkeavaksi.
Meillä syy oli adhd ja aistiyliherkkyydet!
Ja siitä johtuen kuormittu aina hoito ja koulu päivistä suhteettoman paljon
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hirviölapsella on hirviöäiti.
Älä on taa Vanhapiian keksitty aloitus. Vastailee itselleen välitä pitkiäkin viestejä. Sairas
🤮🤮🤮🤮
Ei näitä pitkiä paskoja pirukaan jaksa lukea kun ei ole päätä eikä häntää.
Vierailija kirjoitti:
Ensin risua perseelle. Sitten rakasta häntä, välitä hänestä, ole hänestö ja hänen tekemisistään kiinnostunut ja ole lapsellesi pomo. Silleen se menee ja hyvin meneekin.
Näin opttaa Vanhapiika. 😝
Vierailija kirjoitti:
Ensin risua perseelle. Sitten rakasta häntä, välitä hänestä, ole hänestö ja hänen tekemisistään kiinnostunut ja ole lapsellesi pomo. Silleen se menee ja hyvin meneekin.
Olet siis tällaisen ns kasvatuksen saanut ?😂
Kasvatuksen tulos... aivan sama onko suomessa laki ja järjestys mutta kyllä pölähtäs. Ihan sama viekö lastensuojelu vai ulosotto eipä enää minun persettä kutittas.
2