Perhetuttuni tekee kuolemaa sairaalassa. Nyt hänen puolisonsa on lähdössä viikoksi

Itse menetin viime vuonna perheenjäsenen, hidas kuoleman tekeminen vei kuukausia ja höidin häntä kotona työni ohella. Kun hän lopulta joutuiks viimeisiksi päivikseen..vajaaksi viikoksi sairaalaan, koin suurta helpotusta. Niin nurinkurista kuin se olikin. Olin helpottunut että hän oli muiden vastuulla ja että minun ei tarvinnut kohdata sitä kärsimystä heti töiden jälkeen kotonani. Eikö olekin itsekästä? Hän oli minulle äärettömän rakas ja tärkeä mutta olin vaan niin lopussa ja voin pahoin kaikesta kurjuudesta. Kun sairaalasta sitten soitettiin että loppu on ihan lähellä niin ei suoraan sanottuna tehnyt mieli edes mennä sinne. Menin kuitenkin tietysti..olin vaan todella väsynyt vaikka tietenkin tiedostin että pahin kärsijä oli kuoleva läheinen. Jos mies haluaa lähteä niin sinä ja muut läheiset voitte varmasti olla sairaan tukena loman ajan?

ihmiset ovat niin erilaisia, toiset kestää enemmän kuin toiset. Jotkut saattaa toimia todella oudosti surun keskellä. Tiedän ainoastaan miten itse toimisin: en lähtisi lomaan. Tuossa tilanteessa en voisi edes kuvitella että minun kriisini ja paha oloni olisi millään tavalla etusijalla (onhan minulla loppuelämä aikaa selvittää ne) ja toinenhan se kuolemaa tekee! En edes kokisi etuoikeutetuksi kriiseillä jos toinen on se joka joutuu kohtaamaan kuoleman. Toinen on se joka joutuu miettimään onko tämä olemassolon pääty ja se toinen on se joka tuskissaan saattaa toivoa että kuolemanjälkeistä elämää.



Silti en tuomitsisi miten toiset toimivat. Miten voisin, me olemme niin erilaisi. Minun oma käytökseni johtuisi kuolemanpelostani. Saan ajottain hirveitä kuolemanpelkokohtauksia, enkä voisi ikinä kuvitellakkaan antavani toisen kärsiä kuolemantiedosta ja -odottelusta yksin, vaikka itsestä tuntuisi todella pahalta.

En ole ainakaan kuullut että hänelle olisi sairaalan puolesta mitään keskusteluapua tarjottu.t. ap

että viettää yöt sairaalassa. Veikkaan että lähtee "lomalle" sen vuoksi, että on todella ahdistunut ja myös valtavassa unenpuutteessa. Ymmärrystä löytyy sillä tavoin kyllä, mutta mietin, että löytyisikö joku parempi keino purkaa ahdistusta ja helpottaa pahaa oloa. Haluaisin kyllä soittaa hänelle, mutta tälle kuolevalle läheisemmät ihmiset toivovat että en soita. En siis oikein tiedä mitä tekisin kun en viitsi heidän selän takanaankaan toimia. Ja kyllä, kyseessä on mies. Herkkä ja oletettavasti elämänsä suurimman kriisin kanssa taisteleva.

siihen on oikeus, myös puolisolla, useimmiten potilas saakin tuota kesksuteluapua melko automaattisesti.

he soittavat sitten psykhoitajalle, joka tulee ihan sinne osastolle jutteleen potilaan knassa kahdenkeseken, ja /TAI omaisenkin kanssa.

ainakin pääkaupungissa näin toimii