Tunsitko haikeutta, kun tuhosit nuoruusajan päiväkirjasi?

Olen lukenut vanhoja päiväkirjoja selvittääkseni, miksi ja miten minusta tuli minä. Miksi jotkut asiat jäivät vaivaamaan. Aluksi nolotti lukea, mutta sittemmin olen tuntenut sympatiaa sitä nuorta naista kohtaan. Ei lasta/nuorta voi arvioida samalla mittarilla kuin aikuista, ei voi odottaa aikuismaista käytöstä, kun ei vielä ole aikuiseksi kasvanut. Tottakai nyt katsoo asioita eri tavalla, siinähän se kasvu juuri näkyykin. Olin aika analyyttinen jo nuorena, ja jotkut oivallukset jaksavat ihmetyttää näin vuosien jälkeenkin.

Tuhosin kymmenisen vuotta sitten ison kasan päiväkirjoja ja mitä ne nyt oli, rock-kalentereja kai, niissä oli tekstiä ihan tuhottomasti. En vaan voinut ottaa sitä riskiä, että mieheni tai lapset joskus saisivat ne käsiinsä ja lukisivat.

Mummelina niitä on varmaan sitten hauska lukea.

Nyt lukeminen herättää lähinnä nolouden tunteita. Toisaalta olen aikuisiällä ollut hämmästynyt siitä, miten hauska, luova ja syvällinenkin teini olen ollut. Sellaiseen verbaaliseen akrobatiaan en enää koe kykeneväni, vaikka kirjoitan työkseni (tai ehkä juuri siksi...)

Sitä paitsi, päiväkirjat ovat täynnä sellaisia tarinoita elämästäni, joita en ilman niitä enää kykenisi muistamaan. On mahtavaa, että edes vanhojen päiväkirjojen avulla voin vielä paljon vanhempanakin palata lapsuuteeni ja teinivuosiini, pääkoppani sen aikaiseen sisältöön. Tulevien teinien äitinä voisi ajatella, että ehkä noista vanhoista päiväkirjoista on vielä ihan konkreettistakin hyötyä, kun yritän ymmärtää, mitä omat lapset käyvät lävitse.

varsinkin ne, joissa on asioita joita en halua lasteni tietävän minusta.

En kirjoittanut paljoakaan ja sen vähän minkä kirjoittelin olen tuhonnut lähes samantien, koska veljeni luki ne kaikki. Vaikka kuinka hyvän piilon keksin, se s...tana löysi ne. Samoin hävitti tai rikkoi muuten vain mulle tärkeitä tavaroita, kuten lempilevyn, alaluokkien todistukset, posliinikoiran..

Olisi kiva kun voisi lukea niitä juttuja, harmittaa.

kun kuulin siskolta että vanhemmat lukivat aikoinaan hänen päiväkirjansa..

Meni luottamus, joten en tuntenut haikeutta, ainoastaan helpottuneisuutta. Yksityisistä asioista kyse, jotka ovat onneksi ainakin vielä omassa päässä muistoina:)

Enkä aiokkaan tuhota :) Pitää vaan laittaa johonkin turvaan.. Myönnän, olen löytänyt äitini jotain kirjoituksia ja niitä vilkaisin, mutta kun jutut alkoi mennä härskiksi, laitoin äkkiä pois.. ei vaan pystynyt lukemaan ja tunsin häpeää siitä että edes niin tein.. :D

Lapsiemme silmille teinivuosien vuodatukset eivät kylläkään sovi, joten visusti pitää pitää päiväkirjat piilossa.

Mummelina niitä on varmaan sitten hauska lukea.

Mielessä on käynyt ja tunnen myötähäpeää nuorta minääni kohtaan niitä lukiessa.



Toisaalta olen kirjoitusalan ammattilainen ja tuo teksti on myös kirjallinen "taidonnäyte" joten en halua tuhota vaikka se perus teiniangstia ja sydänveren vuodatusta onkin.