Kysymys äideille

En ole ajatellut olenko ollut rakastunut heti lapseen, mutta hyvin positiivisella mielellä ja aivan tajuttoman onnellisena. Voiko sitä edes olla oikeasti rakastunut lapseen, joka ei ole edes syntynyt?

Kun tein raskaustestin, fiilis oli lähinnä "jaha". VAikka siis homma oli täysin tarkoitettu ja suunniteltu ja toivottu.





Raskauden aikana olin lähinnä velvollisuudessta vastuussa ja hysteerisesti huolissani lapsesta, en rakastunut. Lapsi oli noin 4 kuukautta kun hänessä ensimmäisen kerran alkoi vilahtaa sellaisia persoonallisia piirteitä, että alkoi tuntua omalta ihmiseltään, johon edes pystyy kiintymään. Sittemmin rakkaus on kyllä kasvanut molemmin puolin todella suureksi.

kun en ole tajuttoman onnellinen plussasta vaikka lapsi onkin toivottu. Ei vain oikein tunnu miltään =/ Hitsi.... kuinkahan hirvee äiti musta tulee ;(



ap

oli ihanaa -fiilis ja rakastin olla raskaana. Odotin, että synnytyksen jälkeen minuun iskee joku rakkauden aalto ja oikein tunteet tulvivat kun näen lapsen. No, ihanahan oli ja pieni mutta olin hämmentynyt kun ei mitään suurta rakkauden aaltoa tullutkaan. Mutta kyllä se rakkaus on tullut kuitenkin, viiveellä mutta varmasti. Lapsi nyt vuoden ja rakkain asia elämässäni :)



Ja huom, minulla ei ollut mitään raskauden jälkeinstä masennusta.

oli jippiaijee-olo sillä lapseen oli käytetty monta tuhatta euroa ja monta vuotta. Hoidoilla siis tuli. Lapsi vei alusta alkaen kaiken huomioni. Syntymän jälkeen se valtava rakkauden humahdus tuli vasta muutaman ensi päivän jälkeen.

Tuo lohdutti.... ehkä tässä on vielä jotain toivoa. Mulla raskausviikkoja 6 ja tuntuu, että sikiön hyvinvoinnista huolehtiminen on tässä vaiheessa lähinnä vaistonvaraista eikä rakkaudesta johtuvaa. Ja tämä tunteettomuus ahdistaa tosissaan ;(



ap

kun olen plussan testissä nähnyt, paitsi yhdessä raskaudessa viidestä. Siinä oli jotenkin tunteeton olo (vaikka siis ihan toivottu raskaus oli) ja se menikin sitten myöhemmin kesken. Kummallista.

tunsin kyllä iloa, innostusta ja hellyyttä. Rakkaus tuli sitten lapsen synnyttyä.

Vaikka lapsi oli toivottu, oli ensimmäinen tunne "Ihanaa!!" ja saman tien "Apua, en mä oo vielä valmis.." :D En nyt sanos että hirvee rakkautta tunsin lasta kohtaan kun se mahassa oli. Odotin kyllä kovasti että tulisi ulos. Ja sitten kun se päivä tuli se oli rakkautta ensi silmäyksellä =)

sellainen todella syvä rakkauden aalto tuli vasta lapsen ollessa jotain puoli vuotta. Raskaus oli toivottu eikä ollut masennusta tai mitään, mutta sellaisessa hämmennyksessä sitä silti mentiin alku. Kun lapsi alkoi kunnolla saamaan persoonallisia piiirteitään ja kommunikoida, tunteen vasta tulivat kunnolla.



Jälkikäteen ajatellen ihmettelen, että ihan pienenä lapsi oli helpompi jättää hoitoonkin vaikka pariksi tunniksi kuin vuoden ikäisenä. Se kiintymys ja sitoumus kasvoivat vähitellen.

olo oli ainakin mulla oikeastaan koko raskauden ajan ja vielä yli puolen vuoden ajan lapsen synnyttyäkin. Nyt lapsi on puolitoista vuotias ja rakastan häntä niin, että sydän pakahtuu, mutta kauan se ottikin! Onneksi olin lukenut etukäteen, että tämä on ihan normaalia.



Todennäköisesti toisen lapsen kanssa rakastuminen tapahtuu paljon nopeammin ja jo raskauaikana, mutta esikoisen kanssa varsinkin tuo tunteettomuus on siis ihan tavallista. Siitä ei vaan paljoa puhuta, enkä minäkään aikoinani puhunut, kun tuntui jotenkin nololta. Olinhan ollut vauvakuumeinen kauan ja lasta oli yritettykin pitkään, eikä siltikään tuntunut missään... Muistan vieläkin, miten muut hehkutti raskauttani ja kyselivät, että onko nyt ihanaa, ja itsestä ei tuntunut yhtään miltään. Olihan se tavallaan surullistakin.



Mutta tärkeintä on, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, eikä pidä itseään tuon takia huonompana äitinä. Tunteet tulee kyllä varmasti jossain vaiheessa! Ja ne on niin ihanat, että niitä kannattaa odottaa. :)

Tosin tämä tunteettomuus voi olla myös alitajuista itsensä suojelua, kun kaksi keskenmenoa on takana... tiedä sitten...



ap

hyppinyt kattoon. meillä kuitenkin on kaikki lapset saaneet alkunsa puolivahingossa sen enempää yrittämättä.

ekaa kertaa raskaana ollessa kun mulle kerrottiin, että odotan kaksosia, oli todellakin jippiaijee-fiilis ensijärkytyksen jälkeen.

No tuo vaikuttaa varmasti asiaan. Eihän sitä vaan uskalla kiintyä kun pelkää miten käy.

Tosin tämä tunteettomuus voi olla myös alitajuista itsensä suojelua, kun kaksi keskenmenoa on takana... tiedä sitten... ap

Niin lohduttavaa, että purskahdin melkeen itkuun =)Kiitos, että kerroit kokemuksestasi!



Ap

kokeumuksia kuin kirjoittajilla 11 ja 12. Minäkin olin lukenut, että on tavallista, joten en huolestunut.



Ei siis hätää ap :)

mutta ensimmäinen reaktio on molemmilla kerroilla ollut "Voi h#¤%&# mitä mä oon mennyt tekemään!". Itse vauvaa kohtaan en ole osannut tuntea juuri mitään ennenkuin loppuraskaudesta. Nyt siis kaksi lapsta, joita rakastan enemmän kuin uskoin että on mahdollista.

minulla mitään jihuu tunteita tullut. Lapsi oli toivottu mutta olin saanut usean keskenmenon niin ei siinä halua iloita ennen kun vauva on sylissä. Sänkykin koottiin vasta sinä päivänä kun vauva tuli kotiin:)

viestistäni oli apua. Tosi hyvä, että puhut tästä asiasta ja etsit tietoa, niin et jää näiden tunteiden kanssa yksin.



Onnea, voimia ja jaksamista raskauteesi! :)





t. 12

niinkun aina innostun uusista jutuista.Eli raskaus ilmiönä tuntui hurjalta mutta itse vauva etäiseltä.

Tulevaan vauvaan en oikein tuntenut mitään. Itse asiassa taisin jossain raskauden vaiheessa olla masentunut ja kaikki se mistä piti luopua tuntui surkealta kun ei tiennyt saako sitä edes mitään "vastineeksi". En hallinnut kroppaani, piti luopua viineistä, juustoista, sushista jne ja sitten lihominen ja vaatteista "luopuminen" tuntui suurilta asioilta ja sitten vielä itketti kaikki ja ärsytti. ja se epävarmuus että onko musta oikeasti tähän sittenkään?



Olin aivan varma että en synnytyksessä myös tuntisi mitään lasta kohtaan ja uskoin vakaasti että aikaa menee ennenkuin opin lasta rakastamaan. Kuitenkin se mieletön adrenaliini lataus ja rakkaus ensi silmäyksellä sekin hiukan pelotti; voiko näin paljon rakastaa?



Seuraavissa raskauksissa on jo tiennyt että palkinto odottaa joten olen ollut paljon tyynempi eikä niin monitoroinut jokaista mielenliikettää ja liian suuria tai pieniä tunteita.



Sä oelt ap jo pettynyt kahdesti joten on aivan luonnollista että sun mieli suojelee itseään uudelta pettymykseltä. Anna itsellesi lupa olla tuntematta mitään jos ei kerran tunnu.