Kysymys äideille

ollut jippiaijee-fiilistä. Lähinnä sellainen "voi hitto, nytkö se jo tärppäs" -tunne. Toivoin, että raskauden aikana kasvaisi jonkinlainen äidillinen tunne, mutta ei kasvanut. Siitä ei ollut merkkejä vielä vauvan synnyttyäkään. Sitten vasta, kun lapsi oli jo liki vuoden ja synnytyksen jälkeinen masennukseni oli hoidettu, voin sanoa, että äidinrakkaus alkoi muodostua.



Näistä tabuista on nykyään jo alettu onneksi puhua, jottei jokainen samoin tunteva luulisi itseään maailman ainoaksi. Tuntuuhan se nyt vuosien jälkeen aika kauhealta itsestäkin näitä ajatuksia sanoiksi pukea, kun lapsi nyt on maailmankaikkeuden rakkain olento.

olo ja mieli oli mullin mallin. Onnellinen, kauhistunut ja epätodellinen yhtä aikaa. Tokan kerran yllättynyt, mutta tasaisempi ja kolmannella kerralla innostuneen onnellinen, joskin myös jännitti taas. Rakkaus ei ole syttynyt heti, kolmannen kohdalla onnellisuus ja kiintyminen tulivat nopeammin. Mutta rakkaus lapseen syttyy varmimmin ehkä syntymän jälkeen, kun tunteille on oikeasti todellinen kohde ja kaikki on mennyt hyvin.



Ekan lapsen kohdalla rakkaus on alkanut vähitellen kasvaa kun on hoitanut vauvaa ja alkaa tuntea häntä. Kaikki tunteet kuuluvat raskauteen, sen varmistaa jo hormoni myrsky. Rakkaus ja kiintyminen, tunteet ottavat aikaa useinkin, turha niitä on liikaa miettiä, kunhan päällimmäisenä on mielessä huolenpito ja halu tulla äidiksi.

kertaa raskaana, joista kolme meni kesken. Yksikään plussattu raskaustesti ei aiheuttanut mitään jippijaijee-fiilistä. Pari muistamaani fiilistä:



Ensimmäinen raskaus: "APUA, pärjäänkö mä, pärjääkö mies, jääköhän se lapsi meillä eloon. Mitä jos mä en pidäkään siitä...?" jnejne...



3 keskenmenon jälkeen viides raskaus: "Tääkin menee kesken. Olikohan tässä mitään järkeä, taas pitäisi aloittaa alusta vauvan kanssa, vaipat, yösyötöt, huoh..."



Kuudes raskaus (kolmas lapsi): "No just, mitä hittoa, ei mun pitäny tulla enää raskaaksi..." Mies jättää mut varmaan."



Jokaista lastani rakastan enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mutta ei se rakkaus tullut mitenkään synnytyssalissa heti vaan ensimmäisten kuukausien aikana hitaasti kasvaen ja kehittyen.



Me ollaan me ihmiset erilaisia, raskausaikanakin tulee monenlaisia tunteita - hormonit hyrrää ihan eri tavalla kuin normaalisti. Tsemppiä raskauteen, hyvin se menee :)

ekaan rakastuin vasta hänen synnyttyään ja kun sain hoitaa häntä. Tokaa huomasin rakastavani jo hänen ollessaan kohdussa ehkä vähän yli puolenvälinjälkeen. Kolmatta taisin rakastaa jo ennen hänen hedelmöittymistään, koska niin kamalasti kaipasin häntä ja neljäs melkein kuin eka. Kaikkia rakastanut yhtä laillla synnyttyään. Joillakuilla vaatii enemmän aikaa. Minusta raskausaika on aika kurjaa aikaa.

Oon nyt raskauden puolivälissä ja täytyy sanoa että mun kokemuksella oudompaa olis olla nyt ihan onnessaan ja umpirakastunut. Vauva on toivottu ja tekemällä tehty, silti raskaustestin teko yllätti tunnemielessä. Eka reaktio oli riemu ja voimakas ilo, sit perään tuli huoli ja ahdistus. Nyt raskauden edettyä oon eniten huolissani vauvasta eli otan sen kehitysjuttuja huomioon, sit toisinaan ärsyttää oma kömpelyys ja kropan outous ja sit silloin tällöin koen hellyyden tunteita kun ajattelen vauvaa. Välillä oon miettiny oonko normaali mut sit taas sellanen överi rakkauden tunne nyt kun lasta ei vielä hahmota itsenään tuntuis kans oudolta. Luulen et sit vauvan synnyttyä se kiintymys ja rakkaus kasvaa pikkuhiljaa tulokasta hoitaessa ja tutustuessa. Onneks luin taannoin vauvakirjaa jossa oli puhe siitä et se rakkaus ei kaikille tuu heti synnärilläkään vaan ottaa aikansa. Relaa ap, kyllä susta vielä hyvä äiti tulee. Onhan se osa mielikuvamarkkinointiakin et kaikki vauvoihin liittyvä on onnellisuushattaraa ja epävarmuuksista vaietaan. Joskus tunteet ottaa aikansa ja hyvä niin. Keskity nyt huolehtiin itestäs, lepäile tarpeeks ja ajattele mukavia.

Meillä meni 7kk ennen ku vauva antoi kuulua itsestään. Vaikka lapsi oli hyvin paljon odotettu, en innostunutkaan enää tuloksesta.. Pelkäsin mitä tämä tuo tullessaan. En osannu iloita oikeen koko raskaudessa. Vauva synty, en tuntenut oikeen mitään.. (välistä kannan syyllisyyttäkin aiheesta) kaks viikkoa meni sumussa enkä tajunnu oikeen ees jutella vauvalle. Mutta pikkuhiljaa tuota pientä on oppinu rakastamaan! Nyt 8viikon ikänen ja aivan ihana! :)

on puinahehkuinen. Tarkoitan siis rakkautta lapseen. Mita muuta viela tanaan, en tieda, mut kiitti, jo pillit humajaa. Moikka! Nyt meen hakemaan ne purkit. Kiitti.,,.../

ja valvontalaitekkaan ole viela paalla. Lahden ennen jkuin avaa. sen. kiire,. moi.

ensimmäiset viikot olin lähinnä helvetin ahdistunut. Toivottu lapsi kuitenkin siis.

Joskus raskaus on ollut järkytys. Joskus odotettu juttu.



Oli tilanne ollut miten päin vaan, niin lapseen rakastuminen ei ole tapahtunut odotusaikana.



Lasta kohtaan on kyllä suhtatunut erittäin suojelevasti myös odotusaikana.



Veikkaisin että nämä kaksi tunnetta saattavat sekoittua toisiinsa. Onko kyse rakkaudesta, suojelusta, biologiasta vai mistä?



Jos odotus on mennyt kesken, se on tuntunut tylyltä. Myöhemmin on katselut sen ikäisiä lapsia mitä oma olisi ollut, että nyt minulla olisi tuollainen jos...



Rakkaus lapseen kasvaa pikkuhiljaa. Pelkkää plussaa on vaikea rakastaa, siitä heränneissä tunteissa on kyse jostain muustakin.

minulla nyt 3 lasta, joita rakastan enemmän kuin elämää. Ja joka kerta, kun testi on näyttänyt plussaa, on eka ajatus ollut "Ei helvetti mitä mä olen mennyt tekemään!!". Eikä raskausaikana ole mitään kummempaa rakkautta vielä ollut, vaikka toki sitä -vaistomaisesti- huolehtiikin sikiön hyvinvoinnista ja on huolissaan.



Elä ap hätäile, kyllä se sieltä aikanaan tulee :)

Kun liikkeet tuntuivat. Miehekkeellä taas kuulemma 1. ultran jälkeen kun näki lapsensa ja sydämen.



Älä huoli, ap. Et ole mitenkään epänormaali. Itsellä tosiaan ensimmäinen reaktio plussan jälkeen oli lähinnä pelokas. Oli vasta ensimmäinen yrityskukausi, enkä uskonnut vielä tärppäävän. Sitten 20vk meni vähän "jaahas"-fiiliksellä, liikkeiden tullessa mukaan tuli tunteita. Synnytyksen jälkeen vauva oli toki ihana ja hänestä halusin huolehtia, mutta mitään hormonimyrskyä en kokenut. Kyllä se kiintymys ja rakkaus lopulta syntyivät vasta yhteisten kokemusten kautta. Varmasti jos olisi ollut ongelmallisempi raskaus, tunteet olisivat voineet vallata aiemmin. En kuitenkaan kokenut itseäni epänormaalina. Ei koiranpentuunkaan rakastu ennen kuin sen kanssa elää ja samaa ajattelin raskaana ollessanikin ihmisvauvoista, joista oli paljon vähemmän kokemusta kuin koirista. Omalla kohdalla tämä piti paikkaansa.

positiivisen testin tehtyäni oli heti tosi innostuneet fiilikset, parin viikon sisään tuli sitten ahdistus tulevasta elämänmuutoksesta (haluanko tätä sittenkään jne).. oman navan ympärillä pyöri ajatukset tosi voimakkaasti ja odotuksen aikana vähitellen siirtyivät sitten siihen tulevaan lapseen. Monillahan se kiintymys ja rakkauden tunne ei syty heti vielä lapsen syntymänkään jälkeen vaan kehittyy todella vähitellen, joten en olisi yhtään huolissaan! Onnea raskauteen!