Miksi jotkut äidit eivät jaksa, vaikka saavat paljon

Jos ei ole apuja lastenhoitoon, ei auta väsyä. Ei silloin voi miettiä, mitä haluaisi tehdä ilman lapsia tai kuinka kiva ois jokus levähtää. Sitä vaan mennään niillä eväillä mitä on saatu.



Mun kokemuksen mukaan ne äidit, joilla on paljon hoitoapua, on väsyneitä koska he tosiaan voivat olla, ja asiat hoituu siltikin. Ja toisaalta he saavat sitä omaa aikaa, joten heillä on enemmän kontrastia siihen kuinka sitovaa lapsen kanssa oleminen on. Kun ei ole vuosikausiin elänyt muuta kuin sitä lastenhoitoa hetkestä hetkeen, niin ei enää edes muista mitä muuta vois haluta.

Minä aloin vauva-arjen ja gradun kirjoittamisen samassa kuussa. Tein työn 4 kuukaudessa, jonka jälkeen keskistyin täysillä lapseen ja lapsen ollessa 1,7 v pääsin töihin.

Mies on yrittäjä ja tekee pitkiä päiviä, joten tässä sivussa hoitui myös koti ja kolmen koiran kopla, joista yhdellä on erittäin vaativa turkki vieläpä. :)

Äitiysvapaalla ollessani - ja kirjotustyön vieläpä vain kolmessa viikossa (ei siitä kyllä kuin C tullutkaan, eli aika surkea). Samalla rakensimme omakotitaloa.

Mutta kyllä minua ainakin uuvutti. Ihan sikana.

Meidän kuviosta puuttui tuo omakotitalon rakentaminen. Joo, mutta apua olisi silti ollut kiva saada, vaan eipä herunut mistään suunnasta.

Gradun myös tehnyt

Kun on kerran saanut apua, siitä on tultu riippuvaiseksi. Ei jaksasi sitä vähääkään yksin kun tietää että helpommallakin voi päästä.



Se joka ei koskaan saa apua, selviytyy pakon edessä. EI ole vaihtoehtoja.



Tämä sama mukavuusalueella pysyminen ja sieltä poistuminen toteutuu kaikissa elämänalueissa.

Jotkut lapset vaan vievät enemmän energiaa, ja toisilla ei alunperinkään ole samanlaisia energiavarantoja kuin toisilla. Ihan yhtä lailla voi ihmetellä sitä, miksi jotkut joutuvat parikymppisinä, lapsettomina, ilman ainuttakaan valmista tutkintoa, työkyvyttömyyseläkkeelle, vaikka eivät ole olleet päivääkään töissä, kun toiset samaan aikaan tekevät opintoja, hoitavat pikkulapsia ja kotia, tekevät säännöllistä viikonlopputyötä ja päälle keikkatyötä päivän tai pari viikossa, käyvät monessakin riennossa ja osallistuvat vielä vapaaehtoistyöhön ilman minkäänlaista rajan hipomistakaan voimavarojen suhteen. Ihmiset ovat erilaisia.



Toisaalta myös tilanteet vaikuttavat: monet tuntuvat uppoutuvan jonkunlaiseen stereotyyppiseen "oikeaan" tapaan hoitaa äitiys, ja se voikin olla se, mikä uuvuttaa. Itse jaksoin kaksi pientä lasta oikein mainiosti, vaikka tein samaan aikaan opintoja, töitä ja vapaaehtoistyötä, ja jouduin jatkuvasti säätämään kalenteria ja pysymään ajan tasalla kaikesta, eikä itse asiassa ollut kuin 2-3 mahdollista ihmistä lastenhoitoavuksi (yksi näistä oli lasten isä, minun mieheni). Nyt, kun odotan kolmatta lasta ja tilanne on aivan eri kuin kolme vuotta sitten, mietin toden teolla jaksamiseni rajoja. Opinnot olen tehnyt päätökseen, töistä olen äitiyslomalla, eikä jäljellä ole kuin mahdollisuus tehdä vapaaehtoistöitä, kalenterin säätöä ei tarvitse juurikaan tehdä ja voin luvan kanssa joskus unohtaakin jotain, ja lastenhoitoapuverkosto on kasvanut parin viime vuoden aikana kymmenkertaiseksi - ja minä mietin, miten ihmeessä minä jaksan tämän lapsiperhearjen kolmen pikkulapsen kanssa.

sen ensimmäisen lapsen kallisarvoisia ensimmäisiä kuukausia käyttää gradun tekemiseen. Tyhmyyttä ja rajaamisen vaikeutta ennemminkin. Lisäksi siinä hormonihuuruissa itsekin sain vaikka mitä aikaan, ihan vaan hormonien ansiosta.

Töihin meno ja siis lapsen hoidon ulkoistaminen lapsen ollessa pikkutaapero, miten se liittyy ahkeruuteen? Sehän on mieluummin laiskuutta kun ei edes sitä yhtä viitsitä hoitaa.

Enkä paljon henkseleitä paukuttelisi yhden lapsen äitinä muutenkaan..

Jos ei ole apuja lastenhoitoon, ei auta väsyä. Ei silloin voi miettiä, mitä haluaisi tehdä ilman lapsia tai kuinka kiva ois jokus levähtää. Sitä vaan mennään niillä eväillä mitä on saatu.

Mun kokemuksen mukaan ne äidit, joilla on paljon hoitoapua, on väsyneitä koska he tosiaan voivat olla, ja asiat hoituu siltikin. Ja toisaalta he saavat sitä omaa aikaa, joten heillä on enemmän kontrastia siihen kuinka sitovaa lapsen kanssa oleminen on. Kun ei ole vuosikausiin elänyt muuta kuin sitä lastenhoitoa hetkestä hetkeen, niin ei enää edes muista mitä muuta vois haluta.

Ystävilläni ja siskollani on paljon apua lastenhoidossa, mutta joillain vain yksikin lapsi saa äidin uupumaan. Jos omat menot/harrastukset eivät jostain syystä kerran onnistukaan niin siitä nostetaan kauhea meteli ja voi miten kurjaa elämä onkaan kun ei koskaan pääse mihinkään.

Ensin minua otti aivan sikana päähän tuollainen, mutta nykyään se vaan lähinnä huvittaa. Varsinkin kun kehtaavat valittaa minulle, ihmiselle, jolla ei todellakaan ole sitä apua saatavilla. Noin pari kertaa vuodessa saan järkättyä yön tai kaksi vapaaksi lapsista. Ja siihen olen tyytyväinen.

Vaikka kyllä minä välillä väsynytkin olen. Mutta iltaisin ja öisin mulla on aikaa purkaa sitä väsymystäni itkemällä niin aamulla kaikki on taas hetken ihan jees. Näillä mennään ja paljon huonomminkin voisi olla.

minulla oli jo ennen lastakin. Lapsenhoito ei ollut rankkaa, lapsi on aivan ihana, tosin en ole hyvä vastaamaan kun ei me apuakaan mistään saatu.

ja ulospäin tämä asia ei näy.

t. 7 tuhatta

syynä on varmaan monien asioiden summa. Yksi suurimmista äidin voimavaroja nielevistä ongelmista on lapsettomuus.

Kyllä, olen siis lapsettomuudesta kärsivä äiti, eli meillä on yksi pitkällisten hoitojen tuloksena saatu lapsi, mutta toista ei kuulu. Paljon voimia on siis mennyt hoitoihin ja keskenmenoihin ja siihen suureen suruun ja sen työstämiseen ja ylipäätään tämän asian kanssa elämiseen.

Siihen päälle sitten kaikki työelämän ongelmat ynnä muut arkipäiväset tehtävät, niin paketti onkin valmis.

ja kunto muuten, ylipaino.. On se ihan eri asia olla äiti jos on normaalipainoinen tai 130kg, ja kakskymmppisenä jaksaa paremmin kuin nelikymppisenä.

Myös lasten sukupuoli ja heidän ikäeronsa vaikuttaa. Toisilla on helppoja lapsia, toisten lapsilla on vaativa tempperamentti. Toiset lapset nukkuu yönsä toiset heräilee kouluikään asti.

Minä aloin vauva-arjen ja gradun kirjoittamisen samassa kuussa. Tein työn 4 kuukaudessa, jonka jälkeen keskistyin täysillä lapseen ja lapsen ollessa 1,7 v pääsin töihin.

Mies on yrittäjä ja tekee pitkiä päiviä, joten tässä sivussa hoitui myös koti ja kolmen koiran kopla, joista yhdellä on erittäin vaativa turkki vieläpä. :)

Minä aloin vauva-arjen ja gradun kirjoittamisen samassa kuussa. Tein työn 4 kuukaudessa, jonka jälkeen keskistyin täysillä lapseen ja lapsen ollessa 1,7 v pääsin töihin.

Mies on yrittäjä ja tekee pitkiä päiviä, joten tässä sivussa hoitui myös koti ja kolmen koiran kopla, joista yhdellä on erittäin vaativa turkki vieläpä. :)

luulis, että kouluttautunut ihminen tajuAISI, ettei omaan subjektiiviseen kokemukseen voi peilata kaikkea. Jos sinä olet jaksanut, se ei tarkoita, että kaikki jaksamattomat olisivat laiskoja.

voi olla ihan vaikka fyysinen sairaus joka väsyttääei se jaksamattomuus ole aina masennusta.

Mulla on reuma vaivannut tosissaan jo kaksi vuotta, mutta syy selvisi vasta viime kuussa. Ja ties miten kauan tuo on vaivannut jo lievemmin, mutta en ole vain pitänyt sitä minään sairautena.

Lisäksi olen sitten muka-terveenä yrittänyt pärjätä SI-häiriöisen lapsen kanssa. Tuo vaiva ei ole mikään adhd:hen verrattava, mutta saa kuitenkin lapsen reagoimaan tavallisiin asioihin erikoisesti. Reumaattisin jaloin olen sitten koittanut lapsen perässä juosta ja tuntenut itseni huonoksi äidiksi, kun en pärjää tai olen vähintään ihan umpiuupunut, jos en saa apua.

Varmasti moni on minutkin tuominnut ajatuksissaan laiskaksi, neuroottiseksi, mielenterveysongelmaiseksi ja ties miksi. Mutta mistäpä ulkopuoliset olisi oikean syyn voineet tietää, kun en sitä itsekään tiennyt!

meillä on hyvä verkosto ja saadaan hoitoapua aina kun tarvitaan ja paljon muulloinkin.



Mä en vaan ymmärrä mun lapsi imee musta kaikki mehut. Lauantaisin tunnen itseni tiskirätiksi jota ei ole puristettu kuivaksi. Ja lapsi on helppo osaa tekee ja menee, mutta tarvitsee kaikkeen äitiä. Eli ei juurikaan leiki yksin.

ne jotka saavat apua, tietävät että ei ole pakko jaksaa, voi aina laiskuuden tullen soittaa mummot hoitamaan ja kantamaan vastuuta.



Ne ketkä ei saa apua, on pakko jaksaa aina, halusi tai ei. Lapset on hoidettava vaikka olisi keuhkokuume ja kuumetta 40C, vaikka olisi oksennustauti, vaikka olisi miten sairaana ja uupunut, ilman sekunnin vapaahetkeä moneen vuoteen.



Itse kuulun ikävä kyllä jälkimmäiseen kategoriaan ja kummankaan puolen isovanhemmat eivät ole auttaneet sekuntiakaan ikinä.



Omat lapset olen itse tehnyt joten itse ne on hoidettavakin. Haaveilen siitä että muutaman vuoden päästä ehkä saamme miehen kanssa olla hetken kaksin kun nuorin ei ole enää vauva. Siihen mennessä ollaankin oltu kymmenen vuotta ilman hetkeäkään kahdenkeskistä parisuhdeaikaa.



Kun ei ole ketään kuka auttaa, niin ei siinä vapaahetkiä miehen kanssa kahden silloin vietetä :)

Minulla masennus, lapsi on erityislapsi neljällä diagnoosilla, mies vuorotöissä. Raha riittää nippanappa vaatimattomaan peruselämiseen, ei ole sukua tai lastenhoitajia apuna juuri koskaan. Niin että siinä jotain syitä.

masentunu luuserinloppu. jo syntyjään. samanlaisesta siinnyt. semmoset navetan taa ja kuulat kalloon. sietäs pentui saada ollenkaan.