Te joiden lapsi on aina ollut huono syömään!
Tuliko jossain vaiheessa sellainen kyllästyminen, että enää edes jaksa opettaa lapselle uusia makuja ja yrittää saada syömään tms?
Meillä esikoinen oli sairas ekat pari vuotta ja hänen oli vaikea syödä. Ruokavalio oli tosi suppea, ja toisaalta koska lapsi oli niin alipainoinen, oli ihan sama mitä hän söi, kunhan saatiin edes jotain tuonne vatsaan. Parani just tähän parhaimpaan uhmaikään ja huomasi nopeasti, että syömättömyydellä voi myös osoittaa mieltään. Meillä lapsi ei kärtä herkkuja, vaan hän ei yksinkertaisesti syö jos ei huvita, hänellä ei ole oikein nälän tunnetta.
Me saadaan jatkuvasti kuulla sukulaisilta, että meidän pitäis vaan pakottaa tai opettaa lapsi syömään paremmin ja monipuolisemmin, mut mä en enää jaksa. Mulle syöminen ei ole enää mikään kasvatuksellinen kysymys, vaan kaikki on ok jos lapsi on syönyt edes jotain.
Tein ekat kaksi vuotta kaikkeni että lapsi ois jotain syönyt, ja nyt kun ollaan päästy siihen pisteeseen, että lapsen ruokavalio on terveellinen (vaikkakin lähes sama joka päivä) niin musta tuntuu että tässä ois muutakin tekemistä kuin höösätä lapsen syömisen ympärillä.
En vaan jaksais näitä sukulaisia, jotka kyttää lapsen syömisiä (syömme usein yhdessä). He sitäpaitsi romuttavat tehokkaasti senkin vähän edistyksen mitä olen lapsen kanssa saanut aikaan. Kesti ikuisuuden että lapsi oppi syömään puuroa, ja kun pappa teki siitä niin suuren numeron, lapsi ahdistui ja lopetti puuron syömisen siihen, koska ei kestä tuollaista painostamista, oli se sitten näennäisesti positiivistakin.
Kommentit (45)
olen NIIN kiitollinen tän keskustelun aloittajalle!!!kotoa löytyy 3-vuotias paastoaja ja olen ajatellut että hän on ainoa laatuaan, vaan eipäs näytä olevan. Kiitos siis vielä kerran.
tyttöni syö muuten lähes pelkästään automatkoilla, huomaamattaan!
ja mitä enemmän minä stressaan, sitä varmemmin kieltäytyy!
mutta nykyään olen iloinen, että jaksoin tarjota uutta ja maistattaa.
ja on oppinut syömään säännöllisesti ihan hyvin joskus 8 vuotiaana, sitten ennen siis söi tyyliin joka neljäs päivä. Ja niinä syömättömyys päivinä sinnikkäästi tarjosin ruokaa, erilaisia, otti jos otti, usein vainhetken ronklas ja totesi, ettei nälätä... Sitten vaan kiitokset ja jatkaamaan touhuja.
!kotoa löytyy 3-vuotias paastoaja ja olen ajatellut että hän on ainoa laatuaan, vaan eipäs näytä olevan.
Muistan hyvin kuinka mukavalta tuntui ravitsemusterapetilta kuulla neuvoja miten meidän tilanteen tyyppisissä tilanteissa yleensä on toimittu. Hänellä oli jopa opasvihkosia. Eli lapsemme ei todellakaan ollut ensimmäinen ko. ongelmasta kärsivä ja hän ymmärsi pulmiamme.
Aiemmin olimme saaneet tuttavilta "neuvoja", jotka kertoivat vain täydestä ongelman ymmärtämättömyydestä. Esim. "älä anna sille niin paljon maitoa että syö sitten ruokaa". No hitsi kun ei lapsi juonut maitoa lainkaan. Siinä oli yksi iso ongelma. Tai "älä anna voileipää välipalaksi". Olisin hyppinyt riemusta jos lapsi olisi syönyt leipää. Tai muka ymmärtäväinen toteamus että omakin lapsi söi vain desin ruokaa kerrallaan kun meillä mentiin siinä yhdessä teelusikallisessa ja desi kuulosti todella suurelta määrältä.
t.42
Moi. Hyvia vinkkeja kiitos. Itsella lahes nelivuotias huono syoja ja puolitoistavuotias joka aivan eri maata. Puolisen vuotta sitten puhuin psykologin kanssa. Useimmin ruokahetket meilla menee huutamiseksi, nelivuotias suostuu syomaan jos syotetaan, jaa toisinaan yksin syomaan kun muut jo muissa touhuissa ja keittio siivottuna. Paha mieli kaikilla. Mutta kun kaikki ruoka on pahaa ja lahinna kiinnostaa nenan kaivelu, haarukalla kuin autolla ajelu, sormileikit ja sahellys. Psykologin minulle tarkeimmat neuvot oli 1) vanhemmat laskee kymmeneen ennen ruokailuhetkea 2) ala jata lasta yksin poytaan kamppailemaan hankalan asian kanssa 3) jos lapsi syo syottamalla, syota lusikallinen silloin talloin kannustukseksi 4) relaa asian kanssa 5) meidan tapauksessa arvioitiin ettei lapsella nalantunnetta joka kovin yleista ja myos vinkattiin ettei poika tule sita vuosiin tuntemaan ehka aikanaan jos kiire vaikka paasta leikkimaan kavereiden kanssa voi han siksi oppia syomaan omatahtoisesti edelleen tuntematta nalkaa. Kavereiden ja leikkien vuoksi. Lapsi ei viela ymmarra etta tarvii elaakseen ravintoa.
Ahdistavaa miettia seuraavaa ruokailua joka kerta. Kuluttavaa ja guo mukanaan negatiivista fiilista koko ruokahetkeen. Neuvoja
yritetaan noudattaa joskus tullut hyviakin kokemuksia. Uutta makua ja ruokaa tarjoan aina mutta en pakota maistamaan. Emme tietenkaan ole syomishairioisia vakavalla tasolla mutta halusin jakaa kokemuksen jos joku saa vinkkeja. Kaikille aideille ja isille tsemppia ruokkimisten suhteen. Toivottavasti muistamme kompensoida ikavat ruokalutilanteet kivoilla leikeilla ja monilla haleilla ja pusuilla!
Meillä sama 6 v, mutta mä muistan itsekin lapsuudesta ettei mulla ollut nälkä. Se tuli vasta joskus murrosiässä tai jopa varhaisaikuisuudessa. Mä olin lapsena hoikka, olen edelleenkin, nyt 41. Mulla ei ole mitään anoreksiaa tai muuta, en ole eläissäni ollut millään dieetillä. Mä syön nykyisinkin vain sen verran kuin menee, en syö lautasta väkisin tyhjäksi ellei ole sosiaalisesti pakko.
Meidän pueniruokainen syö miniannoksia, meillä on säännölliset ruoka-ajat eikä napostella. Ilmeisesti hän vaan käyttää maksimaalisesti ravinnon hyödykseen. En pakota, ruokapöydässä pitää käyttäytyä, mutta en pakota maistamaan. Syö kyllä monipuolisesti kasviksia ja kalaa, mutta määrät ihan minejä. Tyyliin puolikas parsavarsi sa teelusikallinen savulohta. Ei mangu ruokaa tai herkkuja.
Pakottamisella et voita mitään. Lapsi vain ahdistuu ja ongelma syömisen ympärillä vain kasvaa.
Itselläni ei ole lapsia, mutta olen ollut koko ikäni huono syömään. Ruokavalio on ollut aina aika suppea, milloin söin vain perunaa, milloin alas meni keittokinkku tai kesäkeitto, kunhan kukkakaalit sai jättää lautaselle. Herkut kyllä maistuivat. Oli kamalaa, kun koulussa opettajat vahtivat syömistä ja sanomista tuli, jos jätti ruokaa vaikkei sitä saanut itse annostella lautaselleen. Välillä joutui lautasen ääressä istumaan vielä välitunnillakin - söin ja yökkäsin. Kotona myös välillä vanhemmat tuskastuivat ja pakottivat syömään minulle uusia ruokia.
Ryhdyin kasvissyöjäksi teininä ja sen jälkeen syömiseni vapautui. Liha olikin jollain lailla ällöttänyt minua aina. Aloin hiljalleen kokeilla uusia makuja oma-aloitteisesti ja jopa nauttia ruuasta! Nykyään kukkakaali on suurinta herkkuani ja toivon oppivani joskus vielä syömään suolakurkkua:)
Uskon kyllä, että ongelmani on ollut kiusallinen vanhemmilleni ja tuottanut paljon päänvaivaa. Siksi toivotankin sinulle tsemppiä lapsesi ja eritoten niiden tympeiden sukulaisten kanssa!
Teen yleensä sellaista ruokaa mitä lapset syövät. Ja jos se on jonkun todellinen inhokki, niin saa kyllä jotain muuta (yleensä jaksan pitää siitä kiinni että vähän pitää sitä vähemmän hyvääkin yrittää syödä/maistaa).
Meillä syödään siksi että saadaan ravintoa kasvuun ja elämiseen. Lapsia ei pidetä nälässä, jonka he tekisivät jos vaihtoehto olisi syödä heistä pahaa ruokaa tai olla syömättä. Ruoka ei ole meillä enää elämää suurempi kysymys.
Ja meillä ei edes sairaita/allergisia lapsia, mutta todella huonoja syömään. Esikoisen kanssa kävimme lastenlääkärilläkin, joka totesi että lapsi on liian laiha, sekä osastolla sisällä opettelemassa syömistä. Osastolla se oppi oli pakottamalla syöttäminen, jonka kyllä osaan, mutta en todellakaan tiennyt että se on hyväksyttävä keino. Mutta oli keino saada lapsi syömään edes jotain ja kun homma toimi jotenkin, niin todellakin tuli kyllästys.
Nyt lapset meillä jo vähän isompia. Oletan että oma esimerkki ja asenne ruoissa vaikuttaa. Lisäksi nyt jo isoin pystyy syömään jo vähemmän hyvin alas menevää ruokaa, eli mieletön edistyminen taaperoaikaan. Uskoisin että kyllä se siitä.
t: Äiti, joka oppi/pystyi syömään perunoita 30v:na, margariini leivän päällä ei mene vieläkään, eikä maitoa pysty juomaan milliäkään ja jo kahvin haju inhottaa. Mutta tykkään älyttömästi sitävastoin kalasta, erilaisista salaateista/pavuista, pateista yms mistä kaikki muut eivät välttämättä tykkää.
mutta nykyään olen iloinen, että jaksoin tarjota uutta ja maistattaa.
siinä supernanny-sarjassa vai mikä olikaan, oli joskus lapsi, joka ilmeisesti käytti ruokailua vallan välineenä. äiti oli hermona ja ruokailutilanteet luonnollisesti eivät olleet mukavia.
supernanny muistaakseni vinkkasi, että ruokailutilanteessa pitää oikein väen vängällä koittaa olla puhumatta ruuasta, ja yrittää ylläpitää keskustelua jostain täysin muusta aiheesta. lapsen kitinöihin ei pidä vastata vaan korkeintaan todeta että anteeksi mutta me jutellaan nyt muusta asiasta, syöhän sinäkin ennenkuin jäähtyy. ja heti taas keskustelunaihe toisiin sfääreihin.
en tiedä, auttaako tämä vinkki enemmän noihin nirsoilijoihin ja välipala-addikteihin, mutta mitäpä sitä ei kokeilisi jos huoli on omasta lapsesta.
että nyt meidän poika on laiha koululainen. Viimeksi ravitsemusterapeutti sanoi, että lapselle saa antaa niin paljon rasvaa ja sokeria kuin vaan suostuu syömään. Mutta edelleen syöminen on aika heikkoa -syömättömiä kausia löytyy. Silti pahin oli pienempänä kun lapsi oli yhdeksän päivää syömättä. Oltiin jo osastollakin välissä ja sitten ujutin kotona nestettä pienellä ruiskulla 20 minuutin välein... Ymmärrän kyllä ap:ta ihan hyvin ja toivon kovasti voimia sinulle.
Joka ei ole oikeasti kokenut miltä tuntuu kun on lapsi joka ei syö niin .... On kyllä ihan turha tulla sanomaan mitään välipaloista.
Yllättävän paljon on huonosti syövien lasten vanhempia paikalla!
Olen tosiaan puhunut vanhempieni kanssa tästä syömisestä ja siitä, että lapsen pitää antaa olla rauhassa. Heidän on sitä vaikea ymmärtää, ja isäni toistelee aina, että ei ennen ole ollut huonosti syöviä lapsia, se syötiin mitä annettiin. Hänelle toi lapsen syöminen on jotenkin tosi iso juttu, en tiedä miksi mutta luulen sen jotenkin johtuvan siitä, että hän oli niin ahdistunut lapsen sairasteluista ja siitä, että lapsi tosiaan oli niin laiha ja heiveröinen että pahaa teki. Aina, kun ollaan keskusteltu, hän myöntelee, että näinhän se on että lapsella pitää olla syömisrauha, mut sitten kun taas ollaan yhdessä syömässä niin hän vaan ei malta pitää suutansa kiinni.
Minussakin lapsen syömättömyys aiheutti aikanaan suurta ahdistusta, mutta nyt otan rennommin, koska lapsihan syö monta kertaa päivässä, eihän tässä ole mitään hätää. Jos ei nyt paljoa niin kuitenkin jotakin. Se on iso ero aikoihin, jolloin ruokailujen väli oli helposti vuorokausi ja silloinkin ruoka oli pari rusinaa.
Tsemppiä vaan kaikille huonosti syövien vanhemmille. :)
ap.
Joka ei ole oikeasti kokenut miltä tuntuu kun on lapsi joka ei syö niin .... On kyllä ihan turha tulla sanomaan mitään välipaloista.
Mä hyppisin innosta, jos lapsi joskus tulisi sanomaan että anna banaani, vaikka se sitten tapahtuisi viisi minuuttia sen jälkeen kun ruoka on korjattu pöydästä.
noita teidän yhteisiä atterioita.. Voisitko toimia niin, että tarjoaisit lapselle aterian jo ennen kuin menette sille yhteiselle aterialle? Ja sopisit sen myös sukulaistesi kanssa? Niin ettei lapsella (tai kellään muullakaan) olisi mitään paineita ko tilanteessa sitten lapsen syömisestä/ syömättömyydestä yhteisellä aterialla? Hän voisi tulla ruokapäytään tai olla tulematta jos niikseen.
17/22
Suoraan sanottuna mullakaan ei ole (kuin omalta kohdalta aikanaan,) mutta oikeasti lapsi joka ei syö, ei syö myöskään seuraavalla aterialla. Ja ongelma ei olekaan se, jos jättää yhtenä päivänä syömättä, mutta entä jos ei syö "koskaan?"
Meillä on hyvin syövät lapset, toki joitain ruokia ronkeloivat, mutta pääsääntöisesti syövät hyvin ja toki meillä tehdäänkin pääsääntöisesti sellaisia ruokia, jotka maistuvat lapsille hyvin. Muistan vain itse aikanaan, että en syönyt käytännössä mitään. Teini-iässäkin söin päivittäin klo 22 illalla pizzan, jossa oli täytteenä ketsuppia ja juustoa. Siis joka päivä vain tuo. Nykyään mulle kyllä maistuu kaikki kunnon ruoka, makeista herkuista en välitä edelleenkään.
mutta homman nimi on se, että kun on ruokaa niin syödään. Jos ei syödä, niin sitten ollaan nälässä seuraavaan ateriaan saakka, ja kyllähän se nälkä sieltä aina hiipii. Aika nopeasti lapset oppivat, että kannattaa syödä.
Meininki on siis tosiaan sellaista, että ihan mitä tahansa ruokaa onkin, niin siitä ei tykätä. Tai sitten julistetaan miten paljon siitä tykätään, mutta kun ruoka on edessä ja sitä pitäisi syödä, niin ei enää "jaksa" tai ei tykkää. Sitten ollaan tunnin päästä kärttämässä leipää/banaania/herkkuja. Minä en jaksa lähteä lapsen pelleilyyn mukaan, olkoon syömättä jos ei syö silloin kun ruokaa on.
mutta homman nimi on se, että kun on ruokaa niin syödään. Jos ei syödä, niin sitten ollaan nälässä seuraavaan ateriaan saakka, ja kyllähän se nälkä sieltä aina hiipii. Aika nopeasti lapset oppivat, että kannattaa syödä.
Meininki on siis tosiaan sellaista, että ihan mitä tahansa ruokaa onkin, niin siitä ei tykätä. Tai sitten julistetaan miten paljon siitä tykätään, mutta kun ruoka on edessä ja sitä pitäisi syödä, niin ei enää "jaksa" tai ei tykkää. Sitten ollaan tunnin päästä kärttämässä leipää/banaania/herkkuja. Minä en jaksa lähteä lapsen pelleilyyn mukaan, olkoon syömättä jos ei syö silloin kun ruokaa on.
Meillä ei todellakaan ole nälkä, jos jättää yhden tai useamman aterian väliin. Vauvojen pitäisi kuulemma olla kovia syömään, mutta meillä saattoi olla jopa 24 h taukoja syömisessä. Leipää / banaania / herkkuja ei kärtetä, itse asiassa toivoisin, että kärttäisi.
Eli sori, mutta sinulla ei oikeasti ole huonosti syövää lasta...
kun toiselle ei sitten mikään kelpaa. Ja jotkut vielä kehtaavat väittää, että 20 maistelukerralla tottuu makuun. Niin sitkeästi meillä ainakin on vastustettu joitain ruokia, että kaksi sataa kertaa ei oo riittäneet.
Mutta juu, eipä siitä silti mihinkään pääse, että pitäisi vaan jaksaa opettaa syömään kaikkea. Sillä koulussa se sitten kuitenkin tulee vastaan, että kaikkea pitäisi syödä edes vähän. Meillä vielä eskariope oli tosi tiukka asiassa, eikä pehmentänyt linjaansa, vaikka me molemmat vanhemmat sekä lapsen toimintaterapeutti oltiin sanomassa opettajalle, että lapselle on oikeasti normaalia vaikeampaa syödä joitakin ruokia.
Koulussa sitten onneksi tuli rennompi opettaja, joka ei oo painostanut, kun kuuli, että syömisongelmaa hoidetaan ja kotonakin tarjotaan kyllä ihan kaikenlaista monipuolista terveellistä ruokaa. Nyt on syömisen kanssa sitten tapahtunut hidasta edistymistäkin, kun lapsi tietää säännön, että pitäisi maistaa, mutta ei painosteta liikaa. Ja ehkä nyt käynnissä olevalla toimintaterapialla on suuri rooli edistymisessä, kun sillä nimenomaan pyritään vaikuttamaan syömisasiaan.
Sukulaisille nyt helkutinmoinen saarna: pakottamisella ei ketään saada syömään, pelkästään traumoja myöhemmäksi ikää. Tai saisiko ne sukulaisruokailut loppumaan joksikin aikaa?
lopettakaa ne sukulaisruokailut. Syyksi sanotte, että ne on liian haitallisia sun lapselle. Ja että voitte harkita taas osallistumista sitten, kun lapsen kiusaaminen niissä tilanteissa loppuu. (vrt. työpaikkakiusaaminen)
tuli vasta murkkuiässä.
muistan sen, miten mahaan saattoi koskea ja aikuiset sanoi että mulla on nälkä, enkä ymmärtänyt, mistä he puhuvat. saatoin myös esim. pyörtyä nälän takia, silti ei ollut tunnetta nälästä.
vaan stressaamisen lopettaminen.
Kuten monella tässä ketjussa lapsemme oli vauvana/taaperona erittäin huono syömään (=ravitsemusterapetin ohjannassa ja lääkärin seurannassa). Vähitellen pahasti alipainoisen ja lyhyen lapsemme kasvu tasaantui omalle käyrälleen ja painokin nousi pois alipainosta.
Tuolloin lopetin sen hirvittävän stressaamisen ja samaan aikaan voitiin lopettaa varsinaiset energia- ja ravintolisät (toki runsas rasva käytössä edelleen). Elämäni suurin sisältö ei siis ollut enää pitää lasta hengissä ja miettiä hänen syömisiään, vaan elettiin ihan normaalia elämää.
Nyt kun poika on jo koululainen voi mennä viikkoja ilman että ajattelen hänen syömisiään mitenkään erityisesti. Luonnollisesti kyläilyt tuovat syömiset mieleen, mutta onneksi "kaikki" jo tietävät pojalla ollestia syömisvaikeuksista, eivätkä pakota häntä syömään tai tee syömisestä mitään isoa numeroa. Mummoilla aina tosin on kauhea stressi hommata kyläilyille jotain mistä poika pitää, koska on heille kurjaa jos lapsi elää pelkillä näkkäreillä koko kyläilyn. Itse aina sanon että pääruokaa ei tarvitse miettiä pojalle sopivaksi. Syö jos syö. Toki toivon että leipää, vihanneksia ja hedelmiä olisi tarjolla jos kyläily on pidempi.
Vanhempani ymmärtävät syömisongelmat hyvin. Isäni on suuresta köyhästä perheestä ja silti hänellä oli syömisongelma pienenä. Ei siis pidä paikkaansa etteikö syömisongelmia olisi ollut ennenkin.
Meillä siis syöminen vähitellen normalisoitui. Tai oikeastaan poika on aika erikoinen syöjä (pitää kaikesta mistä lasten ei yleensä oleteta pitävän ja maistelee uusia ruokia mielellään), mutta siitä ei ole haittaa. Pieni ja hoikka hän on edelleen (koulun alkaessaan 18 kg ja reilu 110 cm), mutta kaikin puolin "normaali" ja hyvin kehittynyt. Kouluruokailu ei tuota ongelmaa. Opelle annettiin jo koulun alussa pumaska ravitsemusterapeutin papereita, joten pakottamista ei tarvitse pelätä.