Kiusaajan ja kiusatun kohtaaminen vuosien jälkeen

Minua kiusattiin ala-asteen lopulla. Väkivaltaa ei ollut, mutta oli nimittelyä, ilkkumista, porukasta poisjättämistä ja tavaroiden piilottelua. Olin todella ujo, joten en uskaltanut puhua asiasta kenellekään, eikä kukaan siihen puuttunut. Nyt jälkeenpäin kun mietin en ole ihan varma, tajusiko kiusaajani, kuinka pahalta minusta tuntui. Ala-asteen jälkeen tiemme erosivat, enkä ole häntä sen jälkeen nähnyt. Jos näkisin, en oikeasti tiedä mitä pitäisi tehdä. Kiusaamisen myötä itsetuntoni kärsi valtavasti ja koko yläaste oli suorastaan helvettiä. Vasta lukiossa aloin saada oikeita ystäviä ja heidän myötään myös itsetuntoni parani. Kiusaaminen todella pilasi merkittävän osan nuoruudestani. Olen oppinut elämään asian kanssa, mutta anteeksi en voi antaa, vaikka pyydettäisiin. 

Itse olen joskus nuorena leikkinyt kovista ja käyttäytynyt typerästi muita ihmisiä kohtaan. En ole täysin varma olenko varsinaisesti kiusannut muita, mutta joskus on kyllä tullut esimerkiksi pilailtua muiden kustannuksella. Joskus kuitenkin mietin, että ovatko jotkut ihmiset pitäneet minua heidän kiusaajinaan. Kukaan ei ole muistaakseni ainakaan sanonut minua kiusaajaksi, mutta silti pohdin joskus nuoruuteni käytöstä. Olen ehkä joskus myös itse joutunut pienimääräisen kiusaamisen kohteeksi. En tiedä onko näin kaikkien kohdalla, mutta itse ainakin välillä poden mielipahaa ja ahdistusta kun mietin olenko vuosia sitten (luokkaa 10v) käytökselläni aiheuttanut muille mielipahaa.



Joskus tapaan ohimennen näitä henkilöitä joiden kanssa en varsinaisesti ole tullut toimeen pyrin kuitenkin moikkaamaan heitä ja joskus juttelemaankin heille. Joskus mietin kyllä että mitä ne henkilöt miettivät. Haluavatko he olla missään tekemisissä kanssani? Olenko heille vastenmielinen tyyppi vaikka nykyään olen täysin erilainen kuin nuorena?



En osaa sanoa mitään syytä miksi olen toiminut typerästi. Ehkä se oli henkistä kypsymättömyyttä. Vai koinko "koviksena" olemisen olevan jonkinlainen selviytymiskeino nuoruudessa. Jälkeenpäin voin vain todeta, että olisimpa osannut nuorena ajatella kuten nyt. Jos kohtaisin jonkun jota kohtaan olen hänen mielestään kiusannut, en osaa sanoa saisinko anteeksi tai ansaitsisinko anteeksi, koska minun on vaikea antaa edes itselleni anteeksi kaikkia typeryyksiä (siis muitakin kuin mahdollista kiusaamista) joita olen nuorena tehnyt.



Itse olen tähän mennessä pärjännyt ihan ok elämässäni ja mahdollisesti saan kohta opiskeluni päätökseen. Vaikka sinänsä elämä näyttää valoisalta, mietin että olenko saanut vielä rangaistusta nuorena tekemistäni typeryyksistä. Odottaako minua joskus tulevaisuudessa jokin elämän rangaistus, josta en voi syyttää kuin itseäni...

Kohtasin oman pahimman kiusaajani kun vuosia sitten auskultoin käräjäoikeudessa. Oli "asiakkaana". Olin koulussa tosi lihava, mistä kuulin aina. Tämä tapaus sitten oli pahin. Yliopistossa sitten laihdutin 45 kiloa. Mutta tämä kiusaajani ei tuntenut minua. Itse asiassa aika absurdia, että ihminen jonka pelkäämiseen meni niin monena vuonna niin paljon energiaa ei näyttänyt mitenkään yhdistävän minua mihinkään.



Myöhemmin hän sitten kuolikin tyypillisen suomalaisen henkirikoksen uhrina noin kolmikymppisenä.

ja onhan siinä vaivaantunu fiilis. en oo tervehtiny kiusaajia.

muiden kokemuksia?

koska olin ujo,ruma(paha akne)epämuodikas ja rillipää. Nykyään kohtaan kiusaajiani harvoin, mutta suurin osa pyrkii kaveraamaan jos näen heitä esim. käydessäni kotikaupungissa.Vaikka olen mielestäni kasvanut täyspäiseksi aikuiseksi en ole päässyt vihastani yli vaikka kiusaamisesta on yli 15 vuotta. En todellakaan ala olemaan heille ystävällinen tai vaikka anteeksi pyytäisivät-en antaisi.

jos minua on tervehditty. Vanhat asiat on sovittu mutta eihän se silti tarkoita joka kerran, että haluaa niiden ihmisten kanssa olla tekemisissä aikuisiällä. Ei ne kaikki ole muuttuneet välttämättä mitenkään, eikä heidän seuransa houkuta.

Oma aikuinen lapseni on vammainen ja hän on antanut muutamalle lapsuuden kiusaajalle anteeksi, kun ovat sitä aikuisiällä pyytäneet. Aika monelle tulee aikuisena järki päähän ja aiemmat töppäilyt harmittaa. Hyvä ne on käsitellä ja selvittää, jos asianomaiset osuu nenäkkäin.

Tottakai on ihmisiä, jotka on yhtä tyhmiä aikuisinakin eikä heitä hetkauta nuoruuden tai lapsuuden töppäilyt.

ja jotenkin uskon, ettei tähän muita tulekaan.



Olen tavannut näitä ihmisiä silloin tällöin, tervehtinyt ja jatkanut matkaani. En ole pysähtynyt juttelemaan, enkä puhumaan mitään. Jos on joku työasia kyseessä, se hoidetaan ja ei muuta. Ei nuo tilanteet tunnu miltään. Tähtään aina siihen, että käyttäydyn joka tilanteessa kuin sivistynyt ihminen, mutta ei mulla ole mitään tarvetta viettää aikaani noiden ihmisten seurassa, enkä sitä tee. Olen myös asemassa, jossa minulta odotetaan tietynlaista sivistyneen ystävällistä käytöstä kaikkia kohtaan, ja sillä roolilla on helppo vetää mikä tahansa tilanne.



Mitään anteeksipyyntöjä en ole kuullut, enkä kyllä kuuntelisikaan. En uskoisi niiden aitouteen, mutta en toisaalta myöskään näe, mitä väliä niillä olisi. Luulen, ettei kiusaajia kaduta pätkääkään, suurin osa niistä ei varmaan myönnä tai edes tajua kiusanneensa. Eivät varmaan tajunneet silloinkaan: kuvittelivat kai olevansa oikeassa syrjiessään ja "opettaessaan" erilaista.

itse oma-aloitteisesti yhteyttä pahimpaan kiusaajaani, siihen joka aloitti sen johon melkein koko luokka yhtyi yhdeksäksi vuodeksi



latelin hänelle faktat ja sen, että hän pilasi elämäni



hän puolustautui aluksi, selitteli, suutahti, sitten jonkun ajan kuluttua tuli anteeksipyyntö



siihen vastasin, että arvostan anteeksipyyntöä



asia ja se kiusaaja pienenivät merkittävästi, ja sitä itselleni tästä hainkin

Anteeksi off topic, mutta minusta on mukavaa lukea, että edes joillakin vanhoilla kiusaajilla menee nykyään huonosti (kyllä, minusta se on heille oikein).

Oman luokkani ilkeimmät tyypit olivat jo silloin niitä suosituimpia tyttöjä, ja heillä menee myös nykyään oikein hyvin. Ovat vähän sellaisia "kokoomuslaisia unelmanaisia" tyyliin Piia-Noora Kauppi ja se uusin kohua herättänyt nuori nainen. Eli ns. kunnon kansalaisia, jotka kyllä paiskivat töitä, mutta ovat syntyneet kultalusikka suussa ja päässeet eteenpäin työelämässä mm. suhteilla ja teräksenkovalla itsevarmuudella (johon kuului siis jo peruskoulussa ujompien, hiljaisten, epämuodikkaiden ja poikien epäsuosiossa olleiden tyttöjen syrjiminen ja haukkuminen).

Mua kiusattiin ala-asteen 4:ltä luokalta lukion 1. luokalle asti todella rankasti.

Yksi kiusaaja joskus tullut facebookissa pyytämään anteeksi. Olin kuulemma kaunistunut sun muuta. En tiedä, oliko aitoa katumusta vaiko mitä. Annoin anteeksi ja juteltiin hetki mielestäni melko väkinäistä keskustelua. Sen jälkeen kun on kyseistä tyyppiä nähnyt jossain, ei ole tullut edes tervehtimään - onneksi.

Paria muuta olen nähnyt busseissa/metroissa ohimennen, mutta en ole jutellut heille. Miksi juttelisinkaan? Tuskin he edes tunnistavat minua enää samaksi henkilöksi ja vaikka tunnistaisivatkin niin miksi muistella menneitä?

Pyrin ajattelemaan, että he ovat eri ihmisiä kuin keitä he olivat n. 10 vuotta sitten. Olenhan itsekin muuttunut paljon! Eli en kanna heille kaunaa :) Harmittaa vain, kun tietää, että osa heistä on yhä ihan yhtä lapsellisia.

Vähän off topic, mutta kerron kuitenkin. Mulla ei ole kokemusta teini-iän kiusaamisesta, vaan kyse on nuorena aikuisena sattuneesta yhdestä tapauksesta. Silloinen poikaystäväni hengaili hiukan epämääräisissä porukoissa ja erään kerran mukana oli kaksi mun ikäistä naista, jotka alkoivat uhkailla ja pelotella mua, kun tapasin porukan kaupungilla. Nauroivat paskaisesti, kun lähdin paniikissa karkuun. 

Meni 10 vuotta (näin naisia silloin tälloin ohimennen) ja toisen naisen ja mun tyttäret olivat samalla luokalla. Hiukkasen oli nainen vaikeana, pelkäsi varmaan ihan tosissaan, että kerron yhteisille tutuille hänen touhuistaan. Jatkossa vältteli mua aina parhaansa mukaan sekä koulun jutuissa että kaupungilla. Edelleen ei ole näkevinään mua, vaikka tyttäremme olivat alkuvuosina tosi hyviä kavereita. Nainen on kyllä edelleen jotenkin ronski ja pelottava eli en yhtään ihmettele, että pelkäsin heitä tosissaan silloin yöllä. Mulle tuo oli aika järkyttävä kokemus, että naiset olivat niin uhkaavia.

Monet kerrat mietin, pitäisikö ottaa asia puheeksi, mutta totesin, ettei taitaisi hyödyttää mitään. Nainen olisi varmaan kieltänyt koko tapahtuman vedoten muistamattomuuteen. Jos on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia.

Olen suoraan sanonut, että läheppäs kävelemään, älä sano mitään tai voi kohta sattua jotain. Olen nykyään hieman eri mies noin fyysisestikkin, kun yläasteikäisenä

Olen kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla hämmennyin ja muutuin samaksi nössöksi kiusatuksi kuin lapsena, oli niin kuin kaikki vuodet olisi pyyhkäisty pois.

Toisella kerralla käskin suoraan hepun painua vittuun, jos haluaa pitää terveytensä. Niin aion toimia jatkossakin. Anteeksi en anna, saan vihasta voimaa.

Minua ei kiusattu, mutta siskoani kiusattiin. Suojelin ujoa ja helposti punastuvaa siskoani aina. Olin se, joka laukoi asiat suoraan päin naamaa. Minusta kasvoi lopulta kiusaaja, joka kiusasi kiusaajia. Aloin huorittelemaan siskoni kiusaajia ja nauramaan heille heidän epäonnistuessa jossain.

Tunsin valtavaa vihaa siskoni kiusaajia kohtaan. Siskoni on edelleen ujo, syrjäytynyt ja pelkää sosiaalisia tilanteita. Kiusaajien takia siskoni muuttui tuollaiseksi.

Aikuistumisen myötä häpesin sitä, miten lapsellisesti käyttäydyin yläasteella kiusaajia kohtaan. Otin pahimpiin heistä yhteyttä. Pyysin anteeksi tekemisiäni vain siltä osin, että olisin voinut jättää huorittelut pois. Sanoin, että en pyydä anteeksi sitä, että puolustin heikkoa siskoani.

Haistattivat vain paskat ja nyt minä olen lapsuuden kaupungissani naurun kohde anteeksipyyntöni vuoksi. Olen vahva kestääkseni sen, siskoni ei ollut. Siskoni on yrittänyt itsemurhaa kolmesti ja asuu nyt asuntolassa.

Siskoni ei käytä päihteitä. Häneltä on jäänyt niin paljon kokematta. Hän jätti lukion kesken pelkojen vuoksi, on pitkäaikaistyötön eikä ole koskaan seurustellut. Hän on 34v.

Edelleen tunnen valtavaa vihaa kiusaajia kohtaan. He eivät ymmärrä tekojensa seurauksia. Kiusaaminen jättää helvetin syvät arvet ihmiseen.

Ala-asteen häiriköistä en ajattele oikein mitään. Yläasteen ja varsinkin lukion ja korkeakoulujen öykkäreiden kohdalla mietin että "etpä ole ainakaan tulossa meille töihin".

Ikävä kyllä ei kiusaajat uhrejaan muistele. Aika monella on koulun ohessa jo mennyt lujaa, bileitä, tyttöjä, urheilukisoja, kiusaaminen on ollut vain yksi tapa kuluttaa aikaa. Uhrien muistot liittyvät kiusaamiseen, kiusaajien siihen miten mukavaa oli olla nuori.

Tapasin kerran kiusaajan baarissa. Sanoi minulle, "onpa kiva nähdä!" ja lähtiessään kätteli minua. Se oli hämmentävää ja vähän ahdistavaa. Jälkikäteen olen miettinyt, että siinä olisi ollut tilaisuus avautua kiusaajalle tämän aiheuttamista ongelmista. Mutta enpä viitsinyt ryhtyä ruotimaan menneisyyttä kavereideni ollessa paikalla, se olisi ollut kiusallista kaikille.

Mitäkö kiusaaja sitten teki? Mm. kahdeksannella luokalla hän nöyryytti minua julkisesti, sanoi rumaksi ja alkoi ilkkua kun punastuin. Kemiantunnilla hän piteli jotain happopulloa pääni lähellä ja uhkasi suihkauttaa aineen naamalleni. En kertonut tapahtuneesta kenellekään, koska häpesin.

Juu ei tällaisiin ketjuihin kovinkaan paljon tule kiusaajien kommentteja, josta olen päätellyt, että monet  kiusaajat a) eivät koe olleensa kiusaajia, b) se oli hauskaa, heille tod.näk. kouluajat ovat elämän parasta aikaa, kun hengailtiin hyvien tyyppien kanssa ja naureskeltiin niille ärsyttäville ja noloille, c) eivät halua muistaa, lukitsevat kiusaamisjutut muistin perukoille niin kuin hullun naisen ullakolle, ihan kuin Bodomin murhaaja.

Kiusattujen elämä usein vasta alkaa kouluaikojen jälkeen. Itse en kiusaajilleni ajatuksia paljon suo: eivät ole sen arvoisia. Joskus kotiseudulla käydessä jokunen niistä on tullut vastaan. Vastaan tervehdykseen, mutta that´s it. Yksi kiusaajistani yritti lähestyä minua, kun sain vähän kuuluisuutta ja menestystä (ikuinen myötäilijä ja perskärpänen), mutta en todellakaan halua lähelleni tuon kaltaisia ihmisiä, hyh.

Kyllä se kiusaajankin maine voi olla todella taakka vanhemmiten. Kylmä tosiasia on, että usein kiusaaja jatkaa samaa touhua työpaikoilla ja vissiin vielä vanhainkodissakin, jos on vielä elossa, eikä kukaan ole tuikannut puukkoa kylkeen. Eli jos kiusaajan maine paljastuu, oot kyllä työpaikoillakin suurennuslasin alla. Mut eihän tällaisia osaa pentuna ajatella.

Olen tavannut kiusaajiani myöhemmin, enpä viitsinyt edes kommunikoida heidän kanssaan. Yksi ehdotti kimppakyytiä intin aikana, totesin, että kiitos, mutta ei kiitos.