Aamulehden SU-liite eilen. Surullinen tarina lapsen kuolemasta.

että järkyttyneenä luen näitä syyttäviä kirjoituksia. Kyllä vetää av taas pohjat :( On uskomatonta että joku voi lukea tuon kirjoituksen noin mustien lasien läpi. Mielestäni kirjoituksesta kävi erinomaisesti ilmi se tunneskaala, mitä noin valtavan suuri menetys ihmisen elämässä aiheuttaa. Tekstiä lukiessa kävi ilmi, että lapsen isä oli todellakin vuosia työstänyt suruaan ja koko tapausta; hän tarkasteli itse asioita niin monesta näkökulmasta. Sitä on tietysti vaikea näiden av-haaskojen ymmärtää.



Toivon voimia kaikille rakkaansa menettäneille. Onnettomuus ei katso aikaa eikä paikkaa.

käsittelevään viestiin mitä tahansa, niin ennen pitkää tulee leimatuksi korppikotkaksi.

käsittelevään viestiin mitä tahansa, niin ennen pitkää tulee leimatuksi korppikotkaksi.

Mua ei ole koskaan leimattu korppikotkaksi vaikka olen kommentoinut usein lapsen kuolemaa koskevia viestejä.

tuntui ihan että sydäntä kylmäsi, kun luki tuon jutun. Ja se kohta, missä isä kertoi ottaneensa kuolleen lapsensa syliin ihan niinkuin ennenkin, ja sitten tyttö retkahtikin ja verta tuli suusta.. :'( Isän hyvästely jäi ikään kuin kesken, kun hän säikähti tuota ja antoi tytön pois sylistään.

Itsellänikin on taaperoikäinen lapsi, ja jotenkin siksikin tämä koskettaa vielä enemmän. Toivon ettei joutuisi koskaan kokemaan tuollaista tuskaa jota lapsensa menettäneet käyvät läpi.



Otan osaa, te lapsenne menettäneet. :( Voimia!

...sai minutkin vollottamaan aamupalan äärellä :o( Saatan vain kuvitella miten tyhjältä ihmisestä tuntuu tuollaisen jälkeen.

joka syyttää vanhempia lapsen kuolemasta vaikka en ottanut mitään kantaa lapsen kuolemaan tai vanhempien syyllisyyteen, kommentoin vain juttua ja sen kirjoitustapaa kriittisesti.

Aamulehden lukijoissa on kaikenlaisia ihmisiä. Epäilemättä heitä on joka lähtöön, sinun kaltaisistasi täydellisistä äititeresoista minun kaltaisiini hirveisiin korppikotkiin. Jos ja kun jutun kohde toivoo, että juttu ei leimaisi ihmisten silmissä perhettä negatiivisesti, kuten tässä jutussa sanottiinkin heidän toivovan, on joitakin asioita, joihin kannattaa kiinnittää huomiota juttua kirjoittaessa ja tässä ei kyllä ollut kaikkia niitä huomioitu. Jutut kannattaa kirjoittaa niin, että myös ne ikävät ihmiset, joiden mielipiteitä jutun kohde erityisesti pelkää, päätyvät jutun perusteella oikeisiin johtopäätöksiin.

Mua ei ole koskaan leimattu korppikotkaksi vaikka olen kommentoinut usein lapsen kuolemaa koskevia viestejä.

...edelleen olen täysin sitä mieltä, että juttu oli sen aiheeseen varsin hyvin kirjoitettu. Lukijoissa totisesti on monenlaisia ihmisiä!!!



Ja fakta on myös se, että osa ihmisistä ajattelee asioista negatiivisesti ja tekee omia omituisia johtopäätöksiään, vaikka juttuun kirjoittaa "hauki on kala". Ja lisäksi on huomioitava jutun aihe sekä tarinan "kertoja". Jos isä on valmis kertomaan noin paljon, ei mielestäni kenelläkään ole oikeutta vaatia kertomaan lisää - etenkin kun jokainen normaali ihminen sai riittävästi tietoa jutusta. Juttu ei missään nimessä leimannut perhettä negatiivisesti. Tämä pieni osa lukijoista varmasti näki jutussa jotain leimaavaa, ja se onkin vain ja ainoastaan heidän ongelmansa. Kuten tällä palstallakin onneksi voi huomata, jokainen fiksu ja normaali ihminen näki mistä jutussa oli kyse sekä teki ihan "oikeat" johtopäätökset.

Ehkä nämä jutut ovat enemmänkin sellaisia, joilla pyritään helpottamaan surijan oloa tietyllä tavalla. Eihän kenenkään tarvitse tuollaista surua kestää eikä sitä suurin osa kestäkään. Kyllähän elämä on tuollaisen jälkeen peruuttamattomasti erilaista, vaikka joku tapahtuman "kestääkin", mitä ikinä tuo "kestäminen" edes tarkoittaa. Osa ihmisistä sitten luhistuu täydellisesti ja menettää toimintakykynsä.

Lasketaanko heidät ei-kestäjiksi, vai pitääkö tehdä itsari? Olen sitä mieltä, ettei kukaan oman lapsen kuolemaa kestä, ei tietenkään tarvitsekaan. Jollain lailla pitää yrittää selviytyä, muttei sitä kestää tarvitse.

uskon että tuosta on monelle hyötyä.



Käsittämättömiä kommentteja täällä. Luultavasti aika yksinkertaisia ihmisiä, joiden omat tunteet ovat täysin lukossa.



Mutta arvokkaita pointteja, toivottavasti noita neuvoja harva tarvitsee, mutta hyvä että asioita on nostettu esille.



Ja tuo vaimon syyttäminen. Jos itse olisin tuo vaimo, haluaisin, että ne kaikki tunteet käsitellään, koska tottakai itsekin syyttäisin itseäni, ja tietäisin mieheni syyttävän, vaikka mitään ei ole ollut tehtävissä. Kun tunteet tuodaan valoon, ne menettävät sen mörkömäisen tuhovoimansa.

Täällä mietitte erilaisia tapoja pienen lapsen kuolemaan ja kuvailette täysin tuntemattomia ihmisiä erilaisia adjektiivein. Kyllä todella sieppaa perheen puolesta. Tunnen heidät ja tiedän lapsen kuolintavan. Lasta ei todellakaan ravisteltu eikä muutenkaan kohdeltu väärin. Kyseessä oli tapaturma, jolta te superäidit toivottavasti kaikessa erinomaisuudessanne pystytte omia taaperoitanne suojelemaan.



Kyseessä on todella suuri tragedia josta isä puhuu jutun muodossa varmastikin osana omaa tervehtymisprosessiaan. Ja te täydelliset ette varmaan koskaan tekisi samaa? Mistä helvetistä tiedätte miten itse käyttäytyisitte jos kohtaisitte samankaltaisen onnettomuuden???



Sietäistte hävetä kun täällä arvostelette kuka ketäkin kylmäksi ja heidän perhe-elämäänsä ruoditte. Eikö teillä haaskan näykkijöillä ole parempaa tekemistä??? Hankkikaa elämä.



Terveisin eräs Orivedeltä ja hyvin läheltä perhettä

tälläistä suruprosessia. Tässä tapauksessa syytettävä oli täysin selvä eli se aikuinen, joka lapsen kanssa oli. Jokainen voimakkaan surun läpikäynyt yrittää etsiä todellisia ja kuviteltuja syyllisiä. Jopa kuollutta voi syyttää tapahtuneesta. Kerran lehdessä eräs nuori nainen kertoi pahimmilaan syyttäneensä edesmennyttä miestään, että "se halusi kuolla ja teki tän kiusataksen mua". Vaikka mies joutui onnettomuuden uhriksi, jonka aiheutti toinen ihminen.



Minusta juttu oli koskettava ja lämmin.

Ja isä ei ole kylmä, vaan analysoi todella hienosti tunteita ja ihmettelikin joitain omia tekojaan järkytyksen keskellä.

Ja on selvää, että jollain tasolla "syytti" vaimoaan tapahtuneesta. niin tekin, jos lapsenne tukehtuisi kuoliaakis miehenne ollessa vieressä. Se ei ole kuitenkaan "oikeaa" syyttämistä, vaan täysin luonnollista, eikä se ole siis loppujen lopuksi ole oikeaa syyttämistä, kuten miehen kertomuksesta tulee ilmi.

Lisäksi puuttuu lukemisenymmärtämisen taito... Olette onnettomia reppanoita.



Kertomus on kaikessa kauheudessaaan hieno ja mies voi olla ylpeä, että uskaltaa tuoda asian julki.

Mielestäni juttu oli asiallinen ja syvällinen, ja isän pohdinnat rehellisiä ja relevantteja. Mistä ihmeestä saitte sen kuvan, että syyttäisi vaimoaan? Eihän siinä sanottu yhtään mitään sellaista! Parissa lauseessa mainittiin joistain ristiriitaisista tunteista, that's it.



Ja tiedänpä minäkin kyseisen pariskunnan vaikkakin vain kaukaisesti. Molemmat fiksuja ja iloisia ihmisiä. Kaikkea hyvää heille, jos tätä lukevat!

Siinähän mainittiin ne ja sitten se että se tapahtui pihalla ollessa.



Mutta oli syyt mitä tahansa, ihmisten (myös teidän av-mammat) on osattava antaa anteeksi ja saada anteeksi. Lapsen kuolema on pahin asia minkä isä ja äiti voivat kokea.

Mainittiinko että olivat ulkona? En muistanut. Rikkinäiset rattaat muistan, niiden korostaminen olikin hiukan outoa.

Mutta mitenkään vanhempien surua väheksymättä tai muuten heitä moittimatta, jos kyseessä oli risat rattaat niin oliko se sitten "tavallinen" jokapäiväinen tilanne joka voisi sattua kenelle tahansa? Meillä ei ole rikkinäisiä rattaita vaan ihan ehjät.

siihen että isä koukkasi kotinsa kautta vielä kerran, ja tämä kerrottiin siksi että kerrottiin siitä kun isä näki viimeisen kerran tyttärensä elossa.

Mainittiinko että olivat ulkona? En muistanut. Rikkinäiset rattaat muistan, niiden korostaminen olikin hiukan outoa.

Mutta mitenkään vanhempien surua väheksymättä tai muuten heitä moittimatta, jos kyseessä oli risat rattaat niin oliko se sitten "tavallinen" jokapäiväinen tilanne joka voisi sattua kenelle tahansa? Meillä ei ole rikkinäisiä rattaita vaan ihan ehjät.

Rikkinäiset rattaat mainittiin siksi, että niiden vuoksi isä kävi ylimääräisen kerran kotona aamupäivälläÄiti ei päässyt viemään esikoista muskariin. Isä vain muisteli sen päivän tapahtumia, siksi mainitsi ne rattaat!

Ulkona tapahtumisesta en löydä mitään mainintaa.

Siinähän luki, jotenkin sinne päin, että "Kun pienen lapsen henki salpautuu, sydän pysähtyy nopeasti". Vaikka ruokapalaan juuttuminen kurkkuun on myös tavallinen arkinen tapaturma, josta moni selviää niin kuin jutussa mainittiin.



Minustakin juttu oli hyvin kirjoitettu, ei mitenkään vaimoa syyttävä mielestäni vaan isä kertoi todella avoimesti normaaleista reaktioistaan.



Kauhea tilanne kaiken kaikkiaan. Itku tuli.