Parisuhde, jossa koskaan ei ole ristiriitoja eikä konflikteja,

ex-miehelleni, koska olin jo päättänyt jättää hänet toivottamana tapauksena. En esimerkiksi kritisoinut hänen päätöstään jäädä työttömäksi (ei hakenut töitä kun edellinen työsuhde oli päättymässä). Jos olisin aikonut jatkaa parisuhdetta hänen kanssaan, olisin nostanut hirveän metelin ja yrittänyt pakottaa häntä hakemaan töitä tai yleensä miettimään mitä aikoo tehdä isona.

Eli joskus riidattomuus on sitäkin, että ei enää oikeasti ole henkisesti läsnä parisuhteessaan. Varmaan täälläkin tällaisten puolisoiden parit joskus kehuvat, miten meilläpäs ollaankin fiksumpia kuin teillä koska ei riidellä.

ex-miehelleni, koska olin jo päättänyt jättää hänet toivottamana tapauksena. En esimerkiksi kritisoinut hänen päätöstään jäädä työttömäksi (ei hakenut töitä kun edellinen työsuhde oli päättymässä). Jos olisin aikonut jatkaa parisuhdetta hänen kanssaan, olisin nostanut hirveän metelin ja yrittänyt pakottaa häntä hakemaan töitä tai yleensä miettimään mitä aikoo tehdä isona.

ennen kuin ne menevät riitelyksi?

Vai tarkoitatko riitelyllä myös sitä rauhallista keskustelua asiasta jossa ei olla samaa mieltä?

Riidattomuudessa on kyse fasadin ylläpitämisestä Huonon itsetunnon, läheisriippuvuuden tms. vuoksi yritetään esittää onnellista pariskuntaa vaikka sisuskalut vuotavat verta. Aika yleinen ilmiö ja monet vilpittömästi uskovat esittämäänsä. Inhimillistä.

joka ei ole päässyt kokemaan onnellista, tasapainoista parisuhdetta. ;)

On naistyyppi jolle on hyvin vaikeaa myöntää erehtyneensä miehen valinnassa (tai muutenkaan elämässä). Parisuhteen ulkoiset seikat ovat heille hyvin tärkeitä, etenkin iän myötä. Luulenpa että useimmat meistä ovat jossain vaiheissa tavanneet tällaisia naisia... Kyse on fasadin ylläpitämisestä eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa jos näin on sovussa pysytty.

ennen kuin ne menevät riitelyksi?

Vai tarkoitatko riitelyllä myös sitä rauhallista keskustelua asiasta jossa ei olla samaa mieltä?

Riidattomuudessa on kyse fasadin ylläpitämisestä Huonon itsetunnon, läheisriippuvuuden tms. vuoksi yritetään esittää onnellista pariskuntaa vaikka sisuskalut vuotavat verta. Aika yleinen ilmiö ja monet vilpittömästi uskovat esittämäänsä. Inhimillistä.

On naistyyppi jolle on hyvin vaikeaa myöntää erehtyneensä miehen valinnassa (tai muutenkaan elämässä). Parisuhteen ulkoiset seikat ovat heille hyvin tärkeitä, etenkin iän myötä. Luulenpa että useimmat meistä ovat jossain vaiheissa tavanneet tällaisia naisia... Kyse on fasadin ylläpitämisestä eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa jos näin on sovussa pysytty.

Näin sanoo ihminen, joka ei ole päässyt kokemaan onnellista, tasapainoista parisuhdetta. ;)

t: 24

on parisuhde, jossa jompikumpi tai molemmat osapuolet eivät voi ilmaista tunteitaan. Näin sanoi joku ammatti-ihminen joskus, ja minä uskon siihen. Ei riitojen tarvitse olla huutoa ja väkivaltaa, mutta todellisessa ihmisessä on myös niitä pettymyksen ja pahan mielen tunteita, jotka ovat olemassa, ilmaisi ne tai ei.

Itse olen 15 vuotta läheltä seurannut tällaista riidatonta parisuhdetta. Voi sitä valituksen määrää mitä kuuntelen viikottain kuitenkin pariskunnan naisosapuolelta. Eli purkaa mulle ne tunteensa, enkä tosiaan enää jaksaisi kuunnella yhtään. Olen tätä marttyyriä kehoittanut jo kauan nostamaan kissan pöydälle ja kohtaamaan tunteensa, sanonut hänelle sata kertaa, ettei se mieskään ajatustenlukija ole.. Ilman tulosta. Meillä setvitään asiat heti kun kohdalle osuu, keskustellen tai joskus jopa, hui sentään, karjuen. Mutta selvitetään ja puhutaan, sovitaan ja pussataan päälle, jos riidaksi asti äityy. Avoimen ja luottamukseen perustuvan parisuhteen olen halunnut ja sellaisen saanut, kun olemme yhdessä opetelleet toimimaan järkevästi.

Ne kerrotaan sinulle. Ne ilmaistaan ja vahvasti, mutta ei se näköjään tehnytkään ystävyydestä onnellista, että pääsi kaatamaan kaiken toisen päälle.

Sitähän yritin sanoa. Parisuhteessaan se ystävä ei niitä ilmaise. Meille lähipiirille kehuu, kuinka heillä on sopuisa liitto ja suhde. No on juu, koska hän marttyyrinä nielee kaiken ja kaataa sen sitten minun niskaani. Sopuisa on liitto mutta valheellinen, mies ei edes tiedä kuinka huonosti vaimo voi. Minä en ole parisuhteessa ystäväni kanssa. Hän on huonossa parisuhteessa mutta ei halua sitä myöntää. Ja meidän ystävyyssuhde on kohta riidoissa, koska en jaksa olla terapeutti enää.

Ai miten niin hän kehuu että on sopuisaa ja haukkuu miestä koko ajan kuitenkin?

Eikö se haukkumiset nimenomaan ole sen myöntämistä että ei mene hyvin.

ennen kuin ne menevät riitelyksi?

Vai tarkoitatko riitelyllä myös sitä rauhallista keskustelua asiasta jossa ei olla samaa mieltä?

Riidattomuudessa on kyse fasadin ylläpitämisestä Huonon itsetunnon, läheisriippuvuuden tms. vuoksi yritetään esittää onnellista pariskuntaa vaikka sisuskalut vuotavat verta. Aika yleinen ilmiö ja monet vilpittömästi uskovat esittämäänsä. Inhimillistä.

On naistyyppi jolle on hyvin vaikeaa myöntää erehtyneensä miehen valinnassa (tai muutenkaan elämässä). Parisuhteen ulkoiset seikat ovat heille hyvin tärkeitä, etenkin iän myötä. Luulenpa että useimmat meistä ovat jossain vaiheissa tavanneet tällaisia naisia... Kyse on fasadin ylläpitämisestä eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa jos näin on sovussa pysytty.

Näin sanoo ihminen, joka ei ole päässyt kokemaan onnellista, tasapainoista parisuhdetta. ;)

t: 24

Ja mistä ihmeestä sinä sen tietäisit? Olen hyvin onnellinen nykyisessä parisuhteessani. Ehkä yksi syy siihen on rehellisuus. Koulutukseni ja työni kautta olen nähnyt ihmiseloa niin monelta kantilta ettei minua enää vedätetä. Ihmiset eivät useinkaan ole sitä mitä esittävät ja sama fakta koskee myös parisuhteita.

on parisuhde, jossa jompikumpi tai molemmat osapuolet eivät voi ilmaista tunteitaan. Näin sanoi joku ammatti-ihminen joskus, ja minä uskon siihen. Ei riitojen tarvitse olla huutoa ja väkivaltaa, mutta todellisessa ihmisessä on myös niitä pettymyksen ja pahan mielen tunteita, jotka ovat olemassa, ilmaisi ne tai ei.

Itse olen 15 vuotta läheltä seurannut tällaista riidatonta parisuhdetta. Voi sitä valituksen määrää mitä kuuntelen viikottain kuitenkin pariskunnan naisosapuolelta. Eli purkaa mulle ne tunteensa, enkä tosiaan enää jaksaisi kuunnella yhtään. Olen tätä marttyyriä kehoittanut jo kauan nostamaan kissan pöydälle ja kohtaamaan tunteensa, sanonut hänelle sata kertaa, ettei se mieskään ajatustenlukija ole.. Ilman tulosta. Meillä setvitään asiat heti kun kohdalle osuu, keskustellen tai joskus jopa, hui sentään, karjuen. Mutta selvitetään ja puhutaan, sovitaan ja pussataan päälle, jos riidaksi asti äityy. Avoimen ja luottamukseen perustuvan parisuhteen olen halunnut ja sellaisen saanut, kun olemme yhdessä opetelleet toimimaan järkevästi.

Ne kerrotaan sinulle. Ne ilmaistaan ja vahvasti, mutta ei se näköjään tehnytkään ystävyydestä onnellista, että pääsi kaatamaan kaiken toisen päälle.

Sitähän yritin sanoa. Parisuhteessaan se ystävä ei niitä ilmaise. Meille lähipiirille kehuu, kuinka heillä on sopuisa liitto ja suhde. No on juu, koska hän marttyyrinä nielee kaiken ja kaataa sen sitten minun niskaani. Sopuisa on liitto mutta valheellinen, mies ei edes tiedä kuinka huonosti vaimo voi. Minä en ole parisuhteessa ystäväni kanssa. Hän on huonossa parisuhteessa mutta ei halua sitä myöntää. Ja meidän ystävyyssuhde on kohta riidoissa, koska en jaksa olla terapeutti enää.

eli ei kyse ole välttämättä tunteiden osoittamisesta ollenkaan vaan siitä, että mies ja nainen eivät kuuntele toisiaan. Mies ei ehkä enää jaksa.

koska eivät mitään puhu. Mies elää elämäänsä, menee ja harrastaa, vaimo alistuu puhumattomana. Mies ei ole tosiaan ajatustenlukija mutta on myös hieman törppö, koska ei koskaan mitään kysykään. Hyvässä suhteessa minusta kysytään puolisonkin mielipidettä eli ollaan avoimia.

Tuossa suhteessa vaan vaietaan. Mies kysyy meiltä ajoittain mikä hänen vaimoaan mahtaa vaivata, kun vaan on eikä puhu. No , kyllä on kehoitettu miestäkin vaimoltaan suoraan kysymään.

Terapiaa ne tarttis, kun ei riitä läheisten neuvot.

Ei se tarkoita että aina toinen saisi tahtonsa läpi ja toinen ei.

Riitelyhän on normaalia parisuhteissa

ennen kuin ne menevät riitelyksi?

Vai tarkoitatko riitelyllä myös sitä rauhallista keskustelua asiasta jossa ei olla samaa mieltä?

Riidattomuudessa on kyse fasadin ylläpitämisestä Huonon itsetunnon, läheisriippuvuuden tms. vuoksi yritetään esittää onnellista pariskuntaa vaikka sisuskalut vuotavat verta. Aika yleinen ilmiö ja monet vilpittömästi uskovat esittämäänsä. Inhimillistä.

On naistyyppi jolle on hyvin vaikeaa myöntää erehtyneensä miehen valinnassa (tai muutenkaan elämässä). Parisuhteen ulkoiset seikat ovat heille hyvin tärkeitä, etenkin iän myötä. Luulenpa että useimmat meistä ovat jossain vaiheissa tavanneet tällaisia naisia... Kyse on fasadin ylläpitämisestä eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa jos näin on sovussa pysytty.

Me riidellään todella harvoin, siihen ei vaan yleensä ole tarvetta. Kyllä me sanotaan jos jokin asia harmittaa, mutta kun ei harmita.

on parisuhde, jossa jompikumpi tai molemmat osapuolet eivät voi ilmaista tunteitaan. Näin sanoi joku ammatti-ihminen joskus, ja minä uskon siihen. Ei riitojen tarvitse olla huutoa ja väkivaltaa, mutta todellisessa ihmisessä on myös niitä pettymyksen ja pahan mielen tunteita, jotka ovat olemassa, ilmaisi ne tai ei.

Itse olen 15 vuotta läheltä seurannut tällaista riidatonta parisuhdetta. Voi sitä valituksen määrää mitä kuuntelen viikottain kuitenkin pariskunnan naisosapuolelta. Eli purkaa mulle ne tunteensa, enkä tosiaan enää jaksaisi kuunnella yhtään. Olen tätä marttyyriä kehoittanut jo kauan nostamaan kissan pöydälle ja kohtaamaan tunteensa, sanonut hänelle sata kertaa, ettei se mieskään ajatustenlukija ole.. Ilman tulosta. Meillä setvitään asiat heti kun kohdalle osuu, keskustellen tai joskus jopa, hui sentään, karjuen. Mutta selvitetään ja puhutaan, sovitaan ja pussataan päälle, jos riidaksi asti äityy. Avoimen ja luottamukseen perustuvan parisuhteen olen halunnut ja sellaisen saanut, kun olemme yhdessä opetelleet toimimaan järkevästi.

Ne kerrotaan sinulle. Ne ilmaistaan ja vahvasti, mutta ei se näköjään tehnytkään ystävyydestä onnellista, että pääsi kaatamaan kaiken toisen päälle.

Sitähän yritin sanoa. Parisuhteessaan se ystävä ei niitä ilmaise. Meille lähipiirille kehuu, kuinka heillä on sopuisa liitto ja suhde. No on juu, koska hän marttyyrinä nielee kaiken ja kaataa sen sitten minun niskaani. Sopuisa on liitto mutta valheellinen, mies ei edes tiedä kuinka huonosti vaimo voi. Minä en ole parisuhteessa ystäväni kanssa. Hän on huonossa parisuhteessa mutta ei halua sitä myöntää. Ja meidän ystävyyssuhde on kohta riidoissa, koska en jaksa olla terapeutti enää.

Ai miten niin hän kehuu että on sopuisaa ja haukkuu miestä koko ajan kuitenkin?

Eikö se haukkumiset nimenomaan ole sen myöntämistä että ei mene hyvin.

Korjaan hieman. Meidän ystäväpiirin kokoontuessa, mainitsee useasti kuinka heillä on sopuisaa ja riidatonta. En jaksa avata enää suutani ja koittaa sanoa jotain vastaan tuollaisessa tilanteessa. Minulle ja miehelleni siis kertoo nämä ongelmansa mutta isommassa porukassa esittää rooliaan. Myös tilanteessa, jossa minä harmittelen jotain mieheni kanssa mahdollisesti käytyä kiistaa tai hän on jopa läsnä, hän vain voivottelee todeten, etteivät he koskaan riitele tuolla lailla, heillä on hyvä suhde. Vaikka heillähän on nimenomaan huono suhde!!

Siis ystäväni kieltäytyy näkemästä tosiseikkoja.

Jos ei ole aina samaa mieltä, niin toki siinä saattaa äänikin kohota tehokeinona.

Ei kai kahta ihmistä ole missään jotka ei olisi joskus jostain eri mieltä. Se on ristiriita.



Konflikti taas jees, ne selvitetään puhumalla. Tällöinkin molemmat tietosia mitä tapahtuu ja mitä mieltä ollaan. Eri maiden väliset konfliktit selvitetään monesti ulkopuolisella ryhmällä, sama kun liitot taistelee (esim. työntekijät ja johtajat) niin puikkoihin tarttuu joku.



Se ei tarkoita etteikö osata ilmaista tunteita. Monesti kumpikin vaan jauhaa omaa juttuaan, ei kuunnella mitä toinen sanoo eikä tehdä kompromisseja tai luovuteta joissain.



Huutaminenkaan ei välttämättä ole negatiivinen asia, toinen ääripäähän on hiljainen kuiskija joka mököttää itsekseen. Mutta asia pitää silti ratkaista tuon jälkeen.



Jos toinen ei kerro mikä mättää niin ei toinen voi tietää mistä tuulee. Sillä välin toinen vaan kasaa ongelmia ja alkujaan helposti sovittava asia on paisunut moninkertaiseksi.



Minusta ihmiset jotka ei puhu (osaa/kykene) saattaa silti elää hyvinkin konfliktisessa suhteessa! -Tämä sinun laittama lauseesi siis myös kumoaa alkuperäisen väitteesi. Toisen teot ja olemus voi pelkästään laukaista konflikteja.

Joidenkin mielestä se rauhallinen keskustelu on riitelyä jos ollaan eri mieltä. Toisten mielestä riitelyyn tarvitaan esim. kovempaa ääntä ja kolmansien mielestä riitelyä on vasta kun huutaa kovaa ja usein vielä solvaa (Etkö sä tyhmä nyt tajua että ei se ole noin!!!)

Mitä eroa on riitelemisellä ja asioiden puhumisella halki? Jos ei ole aina samaa mieltä, niin toki siinä saattaa äänikin kohota tehokeinona.

että ollaan vaan kavereina siinä suhteessa, toinen ei oikeasti kiinnosta niin paljon, että sen kanssa viitsisi riidellä.

Siis vaikeatkin erimielisyydet voi selvittää ilman riitaa. Huutaakin voi ja olla temperamenttinen ilman, että riitelee!



t. 20

Ristiriita tarkoittaa juuri sitä että ollaan eri mieltä asiasta. Sinä haluat katsoa maikkaria, mies neloselta. Joudutte yhdessä ratkaisemaan asian, eli mitä kanavaa katsotaan.

Ristiriita ei tarkoita sitä että asiasta huudetaan naama punaisena.

Meillä ei ole konflikteja koska ei ole mitään aihetta. Ollaan yleensä aina samaa mieltä kaikesta, ja jos ei olla, jutellaan siitä ja keksitään joku ratkaisu. Ei olla pettyneitä eikä ole paha mieli.

Minkä sille voi. Pitäisikö tässä alkaa väkisin jotain riitaa kehittelemään ja keksimään asioita mistä voitais kinata? Miten? Päätetään että tänään riidellään kello 17 vaikka telkkarikanavista. Noin meidän pitäisi tehdä koska sitä riitaa ei nyt kertakaikkiaan muuten tule.

on parisuhde, jossa jompikumpi tai molemmat osapuolet eivät voi ilmaista tunteitaan.

Näin sanoi joku ammatti-ihminen joskus, ja minä uskon siihen. Ei riitojen tarvitse olla huutoa ja väkivaltaa, mutta todellisessa ihmisessä on myös niitä pettymyksen ja pahan mielen tunteita, jotka ovat olemassa, ilmaisi ne tai ei.

Ja anoppi jaksaa puolustella omaa riitaista parisuhdettaan juuri tällä argumentilla. Minusta ei kylläkään ole tervettä, että samoista pikkuasioista riidellään aggressiivisesti vielä lähemmäs kuusikymppisinäkin. Jatkuva riitely (joka ollut ilmeisesti vielä purevampaa aiemmin) on myös jättänyt jälkiä lapsiin, mieheeni ja hänen veljeensä.

Omat aiemmat parisuhteeni ovat olleet riidattomia, koska mielipide-erot on ratkaistu keskustelemalla (niitä ei siis suinkaan ole jätetty ilmaisematta!). Nyt anoppi yrittää saada minua uskomaan, että noissa suhteissa on ollut jotakin pahasti vialla ja ehdottelee minulle terapiaa jne. En ymmärrä ollenkaan tällaista, sanoohan sen maalaisjärkikin, että jos pari tulee hyvin toimeen keskenään, eikä kummankaan tarvitse teeskennellä tai peitellä omia toiveitaan ja mielipiteitään, tilanne on terveemmällä pohjalla kuin jatkuvasti riitelevällä parilla!

Mieheni tulkitsee riidan haastamiseksi sellaiset kommenttini ja ajatukseni, jotka ovat aivan neutraaleja ja rakentavia ja joista kukaan ihminen tähänastisessa elämässäni ei ole aiemmin keksinyt suuttua. Hänelle ei voi oikeastaan antaa ollenkaan rakentavaa kritiikkiä, vaan kaikki on heti haukkumista tai riidan haastamista. Mielestäni tämä kertoo siitä, että hän ei ole kotonaan oppinut, mitä rakentava kritiikki on, tai että sellaista voi ylipäänsä olla olemassa, ja että kritiikin saaminen ei tarkoita totaalista ihmisarvon menettämistä. Samoin hänellä on vaikeuksia rakentavan kritiikin antamisessa. Kun kritiikin aihetta tulee, hänen puheensa värittyy heti voimakkaasti hänen henkilökohtaisilla vihan, katkeruuden ja epävarmuuden tunteillaan, ja lauseet tulevat suusta ulos vihamielisinä ja aggressiivisina. Käyttäytyy siis aivan kuin vanhempansa. Yritän nyt sitten häntä opettaa ymmärtämään käytöstään ja muuttaman sitä, mutta aikuisiällä se on paljon vaikeampaa ja hitaampaa.

Raivostuttaa jo muutenkin tämän anoppini aikaansaannokset, jotka nyt vaikuttavat omaa suhdettani, ja erityisen raivostuttavaa on, kun hän vielä katsoo asiakseen tulla minua neuvomaan tästä "auktoriteettiasemastaan" käsin. Minulle oikeita auktoriteetteja ovat ihmiset, jotka osaavat toimia rakentavasti mutta alistumatta myös vaikeissa ristiriitatilanteissa.

sun entisissä suhteissa ON ollut jotain vialla. Todisteena se ettei ne suhteet ole kestäneet. Vaikka sitten suhteen päättymisen syynä olisi ollut erilleen kasvaminen, erilaiset luonteet tms.

Sinun kanssasi olen samaa mieltä ettei sellainenkaan parisuhde ole terve jossa vuosikymmenten liiton jälkeen päivittäin riidellään jostain tyhjänpäiväisestä. Kuten hammastahnatuubin oikeaoppisesta puristamisesta ja lattialle jäävistä sukista. Sanoisin että suhteessa on joku iso "mörkö" jota ei uskalleta tuoda esille ja se peitetään pikkuasiasta riitelyyn.

että ollaan vaan kavereina siinä suhteessa, toinen ei oikeasti kiinnosta niin paljon, että sen kanssa viitsisi riidellä.

Olin nuorena riitaisassa seurustelusuhteessa, kesti 1,5 vuotta. Kaksi kuukautta ennen eroa väsyin kaikkeen siihen riitelyyn, mieheen, yhdessäoloon. Sanoin miehelle kaikkeen: Ihan miten haluat tai mene vain. En kritisoinut mitään.

Koko tuon kaksi kuukautta mietin etten rakasta miestä yhtään ja minua ei kiinnosta mikään mitä hän tekee, sanoo, haluaa, suunnittelee... Halusin miehestä eroon, mutta en uskaltanut ensin jättää häntä. En tiedä mikä minua pidätteli siinä suhteessa, vaikka oltiin parikymppisiä, ei lapsia, asuntoa, ei edes asuttu yhdessä. Mietin jopa sitä että löytäisipä mies toisen naisen ja ihastuisi tähän. Pääsisi helpolla eroon.

Lopulta asia ratkesi niin että itse ihastuin toiseen ja jätin exäni.

sun entisissä suhteissa ON ollut jotain vialla. Todisteena se ettei ne suhteet ole kestäneet. Vaikka sitten suhteen päättymisen syynä olisi ollut erilleen kasvaminen, erilaiset luonteet tms.

Sinun kanssasi olen samaa mieltä ettei sellainenkaan parisuhde ole terve jossa vuosikymmenten liiton jälkeen päivittäin riidellään jostain tyhjänpäiväisestä. Kuten hammastahnatuubin oikeaoppisesta puristamisesta ja lattialle jäävistä sukista. Sanoisin että suhteessa on joku iso "mörkö" jota ei uskalleta tuoda esille ja se peitetään pikkuasiasta riitelyyn.

Kyllä, _jotain_ vikaa on ollut, mutta anopin mielestä se vika on nimenomaan riitelyn puuttumisessa. Ja tätä en kyllä osta. Suhteissani on nimenomaan aina ollut hyvää se, että ristiriidat on ratkaistu muuten kuin riitelemällä, ja tästä johtuva ihana fiilis sai minut jäämään liiankin pitkäksi ajaksi esim. 6 vuotta kestäneeseen, 18-vuotiaana alkaneeseen suhteeseen siitä huolimatta, että meistä oli opiskelujen myötä kasvanut liian erilaisia ihmisiä.

Anoppini suhteessa riidanaiheet ovat sellaista, että mies haukkuu vaimoaan lihavaksi (bmi on normaali, ei edes ylärajalla) ja arvostelee tämän pukeutumistyyliä, mutta ei voi kertoa millaisesta pukeutumisesta sitten pitäisi. Muutenkin panttaa mielipiteitään ja toiveitaan viimeiseen asti, mutta suuttuu ja mököttää jos niitä ei noudateta.. Vaimo puolestaan haukkuu miestään vastuuntunnottomaksi vätykseksi, mutta heti jos mies yrittää osallistua johonkin, hän saa haukut kun tekee asiat aivan väärin. Eikä voi yhtään tukea miestään opettelemaan ilmaisemaan tunteitaan, vedoten siihen että joutuu jo töissään tukemaan potilaitaan.

Minusta kumpikaan ei ymmärrä tai ei halua ymmärtää oman käytöksensä osuutta näihin riitoihin, ja ymmärryksen syntymistä varmasti haittaa tuo ideologia, jonka mukaan riitely on terveen suhteen merkki.

sun entisissä suhteissa ON ollut jotain vialla. Todisteena se ettei ne suhteet ole kestäneet. Vaikka sitten suhteen päättymisen syynä olisi ollut erilleen kasvaminen, erilaiset luonteet tms.

Sinun kanssasi olen samaa mieltä ettei sellainenkaan parisuhde ole terve jossa vuosikymmenten liiton jälkeen päivittäin riidellään jostain tyhjänpäiväisestä. Kuten hammastahnatuubin oikeaoppisesta puristamisesta ja lattialle jäävistä sukista. Sanoisin että suhteessa on joku iso "mörkö" jota ei uskalleta tuoda esille ja se peitetään pikkuasiasta riitelyyn.

Kyllä, _jotain_ vikaa on ollut, mutta anopin mielestä se vika on nimenomaan riitelyn puuttumisessa. Ja tätä en kyllä osta. Suhteissani on nimenomaan aina ollut hyvää se, että ristiriidat on ratkaistu muuten kuin riitelemällä, ja tästä johtuva ihana fiilis sai minut jäämään liiankin pitkäksi ajaksi esim. 6 vuotta kestäneeseen, 18-vuotiaana alkaneeseen suhteeseen siitä huolimatta, että meistä oli opiskelujen myötä kasvanut liian erilaisia ihmisiä.

Anoppini suhteessa riidanaiheet ovat sellaista, että mies haukkuu vaimoaan lihavaksi (bmi on normaali, ei edes ylärajalla) ja arvostelee tämän pukeutumistyyliä, mutta ei voi kertoa millaisesta pukeutumisesta sitten pitäisi. Muutenkin panttaa mielipiteitään ja toiveitaan viimeiseen asti, mutta suuttuu ja mököttää jos niitä ei noudateta.. Vaimo puolestaan haukkuu miestään vastuuntunnottomaksi vätykseksi, mutta heti jos mies yrittää osallistua johonkin, hän saa haukut kun tekee asiat aivan väärin. Eikä voi yhtään tukea miestään opettelemaan ilmaisemaan tunteitaan, vedoten siihen että joutuu jo töissään tukemaan potilaitaan.

Minusta kumpikaan ei ymmärrä tai ei halua ymmärtää oman käytöksensä osuutta näihin riitoihin, ja ymmärryksen syntymistä varmasti haittaa tuo ideologia, jonka mukaan riitely on terveen suhteen merkki.

anopilla. :o Ei jumankekka jos mun mies haukkuis mua lihavaksi.

Tulee mieleen että oikeasti molemmat ovat äärimmäisen tyytymättömiä parisuhteeseensa ja haluaisivat erota. Mutta erota ei voi on lapset, lastelapset, talot ja mökit. Tai sitten jos ovat toisessa liitossa, pitää näyttää muille että "kyllä mä ihan oikeesti oon onnistunu elämässäni". Monestihan toisen tai useamman eron läpikäyneitä pidetään luusereina. Tyytymättömyys puretaan riitelyyn ja sitten vielä sanotaan että hyvä suhde kun uskalletaan näyttää tunteemme.

Surullista että ihmiset ei uskalla ottaa asioita esille. Miksi anoppi ei kysy mieheltä miksi tämä haukkuu häntä lihavaksi? Miksi mies ei sano vaimolleen että haluaa yrityksen ja erehdyksen kautta oppia?