Parisuhde, jossa koskaan ei ole ristiriitoja eikä konflikteja,

Miksi anoppi ei kysy mieheltä miksi tämä haukkuu häntä lihavaksi? Miksi mies ei sano vaimolleen että haluaa yrityksen ja erehdyksen kautta oppia?

Nämä kyllä keskustelevat asioistaan todella paljon ja analysoivat itseään, toisiaan, lapsiaan ja kaikkia muitakin siinä sivussa (anoppi kun tosiaan on psykoterapeutti). Kuvittelen anoppini kysyneen tuota mieheltään montakin kertaa, mitään kunnon vastausta saamatta (mies väistää kysymyksen jollakin letkautuksella, joka on mukamas huumoria). Ja mies ei sano noin, koska ei vain syystä tai toisesta pysty sanomaan mitään psyykkiseen todellisuuteensa liittyvää suoraan. Lienee hänen tapansa suojautua. Jos puhuu rehellisesti ja avoimesti itsestään ja tuntemuksistaan, asettaa itsensä samalla alttiiksi ja haavoittuvaiseksi. Tälle miehelle jo pienikin avautuminen on yksinkertaisesti liikaa.

Syyttömiähän he tilaansa ovat, koska nämä ongelmat johtuvat varmasti lapsuudessa koetuista ikävyyksistä. Minun on vain siinä tilanteessa hankala olla, kun anoppi pyrkii päsmäröimään omaa suhdettani ja ehdottelee minulle terapiaa, jotta ymmärtäisin kuinka _tervettä_ hänen poikansa riitely kanssani on.. No, suhtaudun asiaan pääosin tyynesti, joskus innostun erotuomariksi näille kahdelle (yritän pitää tasaisesti kummankin puolia), mutta enimmäkseen keskityn oman parisuhteeni hoitamiseen. Ja yritän opettaa miehelle, mikä minun mielestäni on tervettä.

Mulla oli työkaveri, joka valitti avokistaan kaikki, siis KAIKKI ruokatunnit töissä. Ensin jatkoin kuunnella ja myötäelää, olkoonkin, että tuntu niin kuin olisi syönyt tän äijän partakarvojakin, niin totaalisesti se oli koko ajan läsnä.



Sit meni ruokahalu lopullisesti kun tää työkaveri kertoi, että menee tän miehen kanssa naimisiin. Siis häh! JOtku oikeesti haluaa pyöriä paskassa ja kaataa sit sen paskan muiden niskaan. On vissiin ihanaa olla marttyytri.



Mä ymmärrän jos et enää jaksa kuunnella. Itse lopetin käymästä syömässä samaan aikaan. Mä en enää voinut, pelkäsin, että sanon joku päivä tälle morsmaikulle pahasti.

on parisuhde, jossa jompikumpi tai molemmat osapuolet eivät voi ilmaista tunteitaan.

Näin sanoi joku ammatti-ihminen joskus, ja minä uskon siihen. Ei riitojen tarvitse olla huutoa ja väkivaltaa, mutta todellisessa ihmisessä on myös niitä pettymyksen ja pahan mielen tunteita, jotka ovat olemassa, ilmaisi ne tai ei.

Ja anoppi jaksaa puolustella omaa riitaista parisuhdettaan juuri tällä argumentilla. Minusta ei kylläkään ole tervettä, että samoista pikkuasioista riidellään aggressiivisesti vielä lähemmäs kuusikymppisinäkin. Jatkuva riitely (joka ollut ilmeisesti vielä purevampaa aiemmin) on myös jättänyt jälkiä lapsiin, mieheeni ja hänen veljeensä.

Omat aiemmat parisuhteeni ovat olleet riidattomia, koska mielipide-erot on ratkaistu keskustelemalla (niitä ei siis suinkaan ole jätetty ilmaisematta!). Nyt anoppi yrittää saada minua uskomaan, että noissa suhteissa on ollut jotakin pahasti vialla ja ehdottelee minulle terapiaa jne. En ymmärrä ollenkaan tällaista, sanoohan sen maalaisjärkikin, että jos pari tulee hyvin toimeen keskenään, eikä kummankaan tarvitse teeskennellä tai peitellä omia toiveitaan ja mielipiteitään, tilanne on terveemmällä pohjalla kuin jatkuvasti riitelevällä parilla!

Mieheni tulkitsee riidan haastamiseksi sellaiset kommenttini ja ajatukseni, jotka ovat aivan neutraaleja ja rakentavia ja joista kukaan ihminen tähänastisessa elämässäni ei ole aiemmin keksinyt suuttua. Hänelle ei voi oikeastaan antaa ollenkaan rakentavaa kritiikkiä, vaan kaikki on heti haukkumista tai riidan haastamista. Mielestäni tämä kertoo siitä, että hän ei ole kotonaan oppinut, mitä rakentava kritiikki on, tai että sellaista voi ylipäänsä olla olemassa, ja että kritiikin saaminen ei tarkoita totaalista ihmisarvon menettämistä. Samoin hänellä on vaikeuksia rakentavan kritiikin antamisessa. Kun kritiikin aihetta tulee, hänen puheensa värittyy heti voimakkaasti hänen henkilökohtaisilla vihan, katkeruuden ja epävarmuuden tunteillaan, ja lauseet tulevat suusta ulos vihamielisinä ja aggressiivisina. Käyttäytyy siis aivan kuin vanhempansa. Yritän nyt sitten häntä opettaa ymmärtämään käytöstään ja muuttaman sitä, mutta aikuisiällä se on paljon vaikeampaa ja hitaampaa.

Raivostuttaa jo muutenkin tämän anoppini aikaansaannokset, jotka nyt vaikuttavat omaa suhdettani, ja erityisen raivostuttavaa on, kun hän vielä katsoo asiakseen tulla minua neuvomaan tästä "auktoriteettiasemastaan" käsin. Minulle oikeita auktoriteetteja ovat ihmiset, jotka osaavat toimia rakentavasti mutta alistumatta myös vaikeissa ristiriitatilanteissa.

Psykologia on yliopistollinen oppiaine, ei muuta.

Ihan oikeasti, näitä tarinoita on enemmän kuin tarinoita onnistuneista terapeuteista tai terapaeuteista, jotka on samalla myös hyviä ihmisiä.

Terapia on tulonsiirto tyhmiltä, hyväuskoisilta potilailta näille yhtä vajavaisille ihmisille kuin potilaansa. Koska ihmiset oppivat, että terapia on täyttä kuraa ja onnistuminen täysin sen varassa miten potilas itse asiassa itse hoitaa itseään?

Kallista yhteiskunnalle. Mutta ihan kiva niille, jotka noissa ammateissa kuppaa rahat tyhmiltä.

sori, ohi ketjun aiheen mutta oli ihan pakko sanoa.

varmaan...mutta meilläkin on niin, että olemme kaikista tärkeistä asioista samaa mieltä, ja sitten molemmat ovat sellaisia, että yrittävät olla purkamatta omia henkilökohtaisia harmituksiaan toiseen. Sitten olemme vielä molemmat aika suurpiirteisiä, että mitään nipotuksen aiheitakaan ei esiinny (emme hirveän hyvin kumpikaan huomaa sotkua, sukkia lattialla tms.) Niin ei niitä konflikteja vaan ole oikein tullut tässä 12 vuoden aikana. En silti usko että kumpikaan on tukahdutettu. Voimme puhua tunteistamme toisillemme jne.