"yliherkkä" 13 v tyttö huolestuttaa...

Mitä te ootte tehny sille? :(

tehty... on ollut herkkä lapsi ihan pienestä. Arvasin kyllä että vanhemmat syyllistetään ensiksi :-(

mulla oli tuota samaa viitisen vuotta sitten. Mieheni oli sairastunut syöpään kolme vuotta aikaisemmin mutta selvisi siitä. Tuon kovimman ajan kävin kuin kone ja hoidin asiat ja jotenkin siirsin asian käsittelyä omassa päässä eteenpäin. Sitten kun minulla oli aikaa ja voimia käsitellä asiaa niin minulla tuli tuo itkuvaihe. Saatoin esimerkiksi työpaikalla kahvipöydässä herkistyä ja ruveta itkemään ihan mitättömästä asiasta. Jälkeenpäin ajateltuna olisin ehkä tarvinnut ammattiapua silloin. Itkuisuus kesti ehkä puoli vuotta ja meni ajan kanssa ohi.



Ehkä tytöllesi on sattunut jotakin jota et tiedä?

Onko teillä tapana arvostella toisianne, lapsianne tai itseänne? Neuvotko joka asiassa, eli puututko kaikkiin lapsen tekemisiin - ja etenkin millä sävyllä?



Rohkaisetteko? Kehutteko aina onnistumisista vai vaaditteko vielä vähän enemmän, vielä vähän parempaa suoriutumista? Arvostatteko lasta omana itsenään, vai vertaatteko muihin? Toivotteko että olisi ihan vähän erilainen? Vähän ulospäinsuuntautuneempi? Vähän reippaampi? Sanotko hänelle siitä ärtyneenä? Häpeätkö lasta koskaan?



Lapset huomaavat AINA vanhempien negatiivisen suhtautumisen itseensä. Lapsesi haavoille lyöty epävarmuus kuulostaa juuri siltä, että häntä ei kotonakaan arvosteta.



Nyt menet ja sanot ettei haittaa yhtään vaikka tyttö itkikin, pahan mielen saa purkaa. Kerrot miten ihana ja tärkeä ja rakas hän on sinulle juuri sellaisenaan. Ja sitten teette yhdessä jotain mistä hän pitää, mikä saa nauramaan ja leikkimään rohkeasti. Sitten kehut maasta taivaisiin!

Itse olen ollut herkkä koko ikäni. Nyt 25-vuotiaana on jo enemmän sietokykyä. Olen kyllä käynyt terapiassa muutaman vuoden vahvistumassa. Herkkyys ei ole häpeä, mutta tytön itsensä kannalta olisi varmaan parempi saada jotain keskusteluapua.

lasta ja aikuista...



Mulla oli joku vuosi sitten rankka sairaus, jonka aikana kyllä olin ihan ok, mutta toipumisvaihe (kun sain tietää jääväni henkiin) oli pahempi. Itkin suunnilleen jo väärästä äänenpainosta, tunsin kamalaa syyllisyyttä ihan jo sen takia että olin sairastanut ja aihettanut perheelle huolta.



Tulisi siis mieleen, että lapsellasi voi olla taustalla muisto, jossa häntä on arvosteltu/moitittu herkässä tilanteessa. Se saattaa olla joku ihan simppeli juttu, mutta muistijälki on vahva. Rohkaise häntä puhumaan, ja kuten jo joku sanoikin, kehu (sopivassa mittakaavassa).



Jotkut pelkäävät yleensäkin auktoriteetteja (opea, terveydenhoitajaa...) ja sekin voi aiheuttaa avuttomuuden tunnetta. Juttele asiasta vaikka vähän vihjailemalla, joskus suorat kysymykset vetävät lapsen "lukkoon".

yhteys terv. hoitajaan. Meidän 12v tytöllä oli myös samanmoista. Terkkari laittoi lähetteen toimintaterapeutille ja tyttö aloitti siellä

sosiaalisetn tilanteiden toimintaterapian. Kävi 10x kertaa ja , tekivät harjoitteita. Nyt kaikki ok.

Tunnistan kuvauksesta itseni, joskaan minulla tilanne ei ollut noin paha. Mutta edelleen aikuisenakin itku tulee tietynlaisen suuttumisen/turhautumisen yhteydessä helposti.



Esimerkki: Teemme kotona remonttia ja ollessamme vanhemmillani kylässä, ehdotin miehelle että hommataan kunnon pyörösaha, kun edellinen on halvin mahdollinen paska ja töitä ei saa sillä kunnolla tehtyä. Mies ei heti tajunnut, että ostos olisi oikeasti tarpeellinen ja isäni liittyi vielä kuoroon huomautellen, että pyörösahoilla nyt ei tee yhtään mitään, ja sirkkeli sen pitää olla tai sitten ei mitään (emme tietenkään voi yhtä pienehköä remonttia varten hankkia sirkkeliä, ja kyllä pyörösaha on riittänyt kaikkiin tekemiimme hommiin hyvin). Äitikin mitään mistään ymmärtämättömänä alkoi varovasti peesailla isää. Silloin minulla meni hermo, kun moisten riemuidioottien kanssa joudun elämääni elämään! Minä niitä hommia olen pääasiassa meillä tehnyt, joten minä kyllä tiedän, milloin kannattaa 150 euroa sijoittaa pyörösahaan! Raivostuin muiden typeryydestä niin pahasti että aloin raivotessani myös itkemään. Normaali ihminen olisi ihan vain tavanomaisemmin kuohahtanut - asia kun ei ollut suuren suuri, ja läheiseni kyllä ymmärtävät tällaisia asioita kun ne vain heille rauhallisesti selostetaan.



Oho, tuli vähän pitkä sepustus, mutta pointtina tässä tiettyjen tunteiden tuntuminen hyvin voimakkaina ja hallitsemattomina. Aspergeriin minulla liittyy myös muunlainen sosiaalinen lahjattomuus ja syrjään vetäytyvyys. Voi sanoa, että perusasenteeni muita ihmisiä kohtaan on jonkinlainen pelko.



Olen kuitenkin elämässäni pärjännyt ihan hyvin, ja varmasti vielä paremmin olisi mennyt jos olisin jo lapsena saanut diagnoosin.

Juttelen nyt ensimmäiseksi sen terkkarin kanssa ja edetään sitten sen mukaan mitä hän neuvoo. En tosiaan osaa sanoa onko tässä kyse pelkästään huonosta itsetunnosta vai onko jotain muuta.

tyttäreni on nyt 6. luokalla (aloitti koulun vuotta normaalia myöhemmin). Ongelmana on hänen itkeskelynsä koulussa, siis tunneilla, ihan normaaleissa keskustelutilanteissa. Jos ope esim yrittää mennä neuvomaan vaikka matikassa kun näkee että on vaikeuksia hän saattaa pirahtaa itkuun. Kävin itse koululla ns. vanhempainvartissa ja siellä selvisi ongelman häiritsevyys vasta minulle; tyttö itkeä pillitti lähes koko "keskustelun" ajan ja piiloutui hiustensa taakse. Ope puhui "yliherkkyydestä". Myös esim. ihan tavallinen lääkärissä käynti saattaa aiheuttaa itkun. Tyttö ei itse osaa selittää näitä itkuja mitenkään, eikä varsinkaan tykkää että asian ottaa puheeksi.

Tyttö on vieraassa seurassa ujo ja hiljainen, eikä esim koulussa paljon uskalla viittailla tunneilla. Kotona on minusta ihan tavallinen varhaisteini, tosin itku saattaa kotonakin joskus tulla pienistäkin asioista. Ikinä ei kukaan ole hänelle mitään pahaa tehnyt eikä häntä ainakaan omien eikä open sanojen mukaan ole kiusattu koulussa. Kavereita on vapaa-ajallakin.

Nyt vaan hirvittää edessä oleva yläkouluun meno, eli koulu vaihtuu ja opet ja kaverit... ahdistaa ajatus että sama jatkuu ja ties mitä kiusaamista siitä seuraa. Yritin juuri tänä aamuna saada yhteyttä koulun terkkariin (open ehdotus), mutta hänkin on paikalla vasta maanantaina...

Onko kellään tähän mitään neuvoja???

Sosiaalisten tilanteiden pelko- ei saisi saikahtaa,koska meille muille n.s. tavalliset asiat voivat olla pahinta.

Laakarit usein eri ihmisia.

Opettajan lahestyminen neuvomaan saattaa nolostuttaa tavattomasti,kun toiset huomaavat.

Jos kuukautisten aika jo tullut ja yhdistyneena e.m. asioihin-kovan jannityksen ilmaisukeino- toisille ihmisille nuo tunteet tavallisia.KOVASSA STRESSISSA OMAKIN SAMANIKAINEN ITKESKELLYT OPA VASTEN-merkki,etta tilanne helpottuu. Joskus pelko tuleekin ulos vihana ainakin aspergilaisilla. Ymmarra lastasi,ennakoi,etta voi kestaa e.m. asioita. Diagnosointi joskus hyva,ennenkaikkea tiedon hankkiminen, ymmarrys,painotan

Minullakin oli juuri tuollaista käytöstä, eli siis purskahdin itkuun kaikissa vanhempainvarteissa, ym. En tiedä mistä johtuivat, mutta sen verran neuvoisin, että älä anna mennä olankohautuksella. Omat vanhempani ja opettajat tekivät juurikin niin ja pärjäsin sitten omalla tavallani, eikä tulokset ole nättejä.

Mahdatkohan vielä seurata tätä keskustelua? On totta että jotkut lapset ovat todella herkkiä. He pahastuvat ja hätääntyvät helpommin kuin reippaat lapset ja itku voi tulla pienestäkin. Kuitenkin tyttösi käytös kuulostaa huolestuttavalta. Hän on jo "iso tyttö" ja paineensietokykyä tulisi olla. En halua syyllistää teitä tai tyttöä mutta vahvasti vaikuttaa siltä että lapsi on masentunut. Masennus ei ole vain aikuisten sairaus ja siihen voi sairastua, vaikka ei olekaan tapahtunut mitään todella kamalaa esim. kiusaamista, väkivaltaa perheessä ym. Masentunut lapsi on ahdistunut ja itkuinen ja "ujous" on sitä ettei pysty olemaan sosiaalinen. Nyt pikaisesti ottakaa yhteyttä omalle terveysasemalla ja esim. tuttuun terveydenhoitajaan. Pyydätte että teidät ohjataan eteenpäin esim. lastenpsykologille tai lastenpsykiatrian poliklinikalle sairaanhoitajalle.



t. psyk. sh

Itse olen myös ''yliherkkä''. Muistan itkeneeni koulussa mm. silloin, kun käsityötunnilla sipulipussin virkkaaminen ei onnistunut ja matematiikan tunnilla, kun en tajunnut jotain tehtävää. Tapauksia oli sekä ala- että yläasteella. Lukiossa ja yliopistossa ei enää.

Kotona itkin myös pikkuasioista (esim. jos vanhempani kehottivat tekemään läksyjä ennenkuin menen ulos leikkimään, tai jos en jotain kotitehtävää osannut)

Nyt olen ollut neljä vuotta parisuhteessa ja alan helposti itkeä pienestäkin poikkipuolisesta sanasta, jonka avopuolisoni sanoo. Riitojen aikana itken aina. (mikä on hiton ärsyttävää, kun en sitten kunnolla pysty omaa kantaani ilmaisemaan kunnolla, aina kun yritän, itkeminen vain pahenee)

Itselläni hankalat kouluhommat eivät enää itkua aiheuta, vaikka välillä tuskastuttavatkin. Itku on siirtynyt lähinnä ihmissuhdeasioihin ja todellakkin itken ns. turhia asioita.

Minulla on huono itsetunto ja olen yliherkkä. Masentunut en kuitenkaan ole, eikä vanhempiene kasvatustavoissa ole ollut mitään moitittavaa. Onnellinenkin olen, enkä koe, että tuo itkeminen huonontaisi elämänlaatuani juuri ollenkaan nykyisin. (koulussa se nolotti, kun en mahtanut sille mitään)

Nyt rauhoitut, psyk. sh. Tuota masennusta on nyt toitotettu lääkärien ja terapeuttien suilla toista kymmentä vuotta - ainakin. Kaikki on masennusta, josta ei tiedetä, mitä se on.



Olisit hiljaa, jos et tiedä, tai vielä mielummin: käytä toki ammattitaitoasi, mutta pitäydy siihen, minä varmuudella tiedät. Tuon lasten- tai nuortenpsykiatrian ap varmaan jo tiesi. Ja senkin, että sinne saa lähetteen lääkäriltä.



Ja mistä sinä tiedät, kuinka reipas ap:n tytär on? Itse olin erittäin räjähdysaltis kotona ja koulussa. Sen sijaan meripartiotoiminnassa olin muita pitkäjänteisempi ja keskittymiskykyisempi. Pärjäsin myös opinnoissani keskimääräistä selvästi paremmin ja hoidin sen kaltaiset hommani aina moitteetta - jos kohta harvinaisen vähällä vaivalla, mikä taisi pänni keskivertokavereita.



Aikuisena minulla on todettu erään kriisin jälkeen keskivaikea masennus, joka jatkui vuosikausia. Sittemmin epäiltiin mm. aspergerin syndroomaa ja bipolaarihäiriötä. Diagnoosi ja epäilys on vaihtunut aina kun lääkärikin on vaihtunut. Ja nyt alkaa näyttää, että minä olen poliklinikan selväpäisin ihminen, vaikka olenin potilas. Henkilökunta on mm. kadottanut minua käsitteleviä asiapapereita ja viivytellyt lausuntojen kirjoittamisessa.



Tämänhetkinen diagnoosini on määrittämätön persoonallisuushäiriö, muistaaksi F61. Kohta se kaiketi taas vaihtuu. Ja kokemuksia: mielialalääkkeet tappoivat seksuaalisuuteni. Useimmat niistä eivät vaikuttaneet vointiini mitenkään, mutta jotkut heikensivät sitä pahasti. Viimeisimmän lääkityksen lopetin vuosi sitten, koska se sai minut aggressiiviseksi. Ryhmäterapia osoittautui turhauttavaksi. Yksilöterapiasta uskoisin voivan olla itselleni apua. Kokeilin sitä, mutta tuloksia ei tullut. Näkisin kuitenkin, että jonkun toisen terapeutin kanssa tulokset voisivat olla paremmat. Viime kädessä kyse on kuitenkin siitä, että kuka tahansa, jopa itseään terveenä pitävä, voi hyöytä terapiasta. Jos asenne on myönteinen, terapia voi parhaassa tapauksessa tarjota näkemyksiä siitä, kuinka elämäänsä on elänyt ja kuinka sitä voisi muuttaa tavoittaakseen jotakin tarvitsemaansa tai kaipaamaansa.



Herkkänä persoonana sanoisin omakohtaisesta kokemuksesta, että kyllä se herkkyys jonkin verran karsiutuu. Valitettavasti nuoruus voi olla kovaa aikaa, koska lapset ja nuoret eivät vielä kykene käsittelemään ja hyväksymään erilaisuutta, esimerkiksi juuri taipumusta itkeä vähäisistä asioista. Ja kuitenkin se arkisen tason ratkaisu olisi ihan yksinkertainen: antaa toisen itkeä. Jos nyt ei suju, yritetään kohta uudestaan, kenties hiukan eri tavalla. Herkkyys voi kuitenkin olla myös lahja. Oman kokemukseni mukaan kyse on siitä, että reagoi erilaisiin intuitioihin voimakkaasti. Herkistä ihmisistä ei ehkä tule jääräpäisiä pomoja, mutta parhaassa tapauksessa heistä tulee niitä neuvokkaita, jotka kertovat, ettei harmaan kiven läpi kannata pyrkiä jos sen voi myös kiertää.



Varottaisin ap:ta liian heppoisista psykiatrisista vippaskonsteista. "Masennus" ei ole mikään riittävä selvitys tytön tilasta. Kyllä sille olotilalle on jokin syy. Häntä ahdistaa jokin tai kenties hänen keskushermostossaan on jokin sellainen rakenteellinen pieni poikkeama, joka saa hänet herkäksi. Muitakin syitä varmaan löytyy. Koska tuo on jatkunut pitkään, siihen ei auta sielun asperiinit eikä hyvää tarkoittavat höpöterapeutit. Jonkinlainen toimintaterapia voi auttaa, mutta lähtökohdan tulee olla se, ettei lapsessa ole mitään vikaa. Hänessä on ominaisuus, ja se tulee huomioida ja sitä tulee kunnioittaa silloinkin kun tekisi mieli rähjätä, että olisit kuten muutkin. Varmaan hänen arkeaan helpottaa, jos tuo itkeskely hiukan helpottaisi. Toisaalta, hänen lähipiirinsä voisi opetalla sietämään erilaisuutta.



Noniin. Nyt saarnasin itse asiasta, josta tiedän vain vähän ja jota vertaan itseeni ja kokemuksiini vähin perustein. Ehkä lopetan tähän. Toivon, että tuon nuoren tytön herkkyyteen ei suhtauduta korjattavana vikana yhtään enempää kuin on välttämätöntä arjen sujumiseksi. Tämähän tarkoittaa sitä, että on mietittävä, mikä on riittävän sujuvaa käytöstä ja paljonko itkua siedetään. Muuten tekisi mieleni sanoa, että älkää yrittäkö korjata sitä mikä ei ole rikki tai mikä ei ole korjattavissa. Uskon, että tuon vaikeuden kääntäminen voitoksi ei ole helppoa, mutta ehkä sitä silti kannattaa harkita.

Hormonit? Itse itkeskelen siitä että appelsiinimehu loppuu, olen 15v

Oletko googletellut "highly sensitive people" tai "erityisherkät".

Minä onnellinen lapsi, purskahtelin tuossa iässä koulussa itkuun milloin mistäkin. Vanhemmat tukivat kaikessa, en pitänyt itkua oikeastaan edes hävettävänä.

Ekat hävettävät itkut on väännetty työpaikalla. Ihailin pitkään ihmisiä, joilla pokka pitää tilanteessa kuin tilanteessa.

Asia ei ole häirinnyt mun elämää mainittavasti. Kun aikuisena tuli kamalia haasteita lapsen terveyden kanssa, itkin suunnnilleen 2kk putkeen. Mutta selvitin, rakastin, hoidin ja toimin. Ja itkin räkä poskella kaikki lääkärikäynnit yms. Sitten tuli mitta täyteen. Kun tuli läheisen kuolemaa, en itkenyt. Käsittämätön reaktio minulta. Olen kadottanut sen taidon.

Ymmärrän huolesi, mutta sanon kuitenkin,että kuuntele itseäsi: onko kyseessä vain kasvuprosessi? Murrosikä on myllerrystä.

Pyydä ilman muuta lähete toimintaterapeutille, jotta saavat harjoitella sosiaalisia tilanteita yhdessä. Vähintään 10-20 kerran maksusitoumus. Lisäksi ajattelin ehdottaa myös sinulle, että voisit hieman googlata sellaisesta aiheesta kuin ADD, josko se voisi sopia tyttöösi. Tyttösi ei tietenkään välttämättä tarvitse mitään diagnoosia, mutta ADD-tytöt ovat usein hiljaisia, ujoja, hyvin koulussa pärjääviä jne. Tietyt asiat tuottavat sitten hankaluuksia.

Mulla oli nuoruudessa ihan samaa! 5.luokalla, se lähti sit itestään pois, vanhemmat oli huolestuneita mut uskoisin et itsetunto, joidenkin sosiaalisten tilanteiden pieni pelko sekä HORMOONIT vaikuttivat mulla... Esim lääkärissä saatoin itkeä tai kotona iltasin joistain oudoista syistä esim yks kaks salkkarijakson jälkee mis tuli auto-onnettomuus ni myöhemmin itkin että "pelkään kuolemaa" tms "en haluu kuolla aika menee nopee en haluu kasvaa"

HSP ( High Sensitive Person) ?

Ja sit saatoin kans itkee jotain "maito loppu" "meil ei oo koskaan hyvää ruokaa" t.29