Uskallatko/haluaisitko/elätkö elämääsi "no regrets" -asenteella?

ja olen alkanut toteuttaa elämässäni niitä asioita, jotka ovat olleet "sitku". Matkustelen ja otan aikaa itselleni enemmän. Eipä tuo "hyppy tuntemattomaan"kaan ole mahdoton ajatus...

En mä ainakaan ole eläny elämääni sitku -asenteella. Joskus mietin/haaveilen sitku-jutuista, mutta niihin on syynsä miksi niitä ei just nyt pysty tekemään. Koen elämäni olevan hyvää ja täyttä. Toisaalta elän nyt ihan tavallista lapsiperheen arkea. Mistä sitä pitäisi haaveilla? Nyt on tällainen vaihe myöhemmin jotain uutta. Haaveita on ja niitä varten teen työtä päivittäin. Esimerkiksi haaveeni on lapsilleni hyvä elämä. Tavoitteeni ovat kaukana, ehkä en näe tulosta koskaan, mutta sitä kohti elän.

mutta paljon on tullut tehtyäkin eikä kyllä kaikki ole ollut hyviäkään tekoja. Kuitenkaan en osaa hirveästi katua mitään. Enhän mitään tosi pahaa olekaan tehnyt. Mutta taas olen päättänyt tehdä jotain, josta joku läheinen kärsii.

mulla jää asioita tekemättä ja kokematta koko ajan pelon takia, ja paljon on lisäksi sitku juttuja. kiitos kun laitoit taas miettimään että eihän täällä ikuisesti olla.



Osa tekemättä jääneitä jotka kaduttais liittyy rakkausseikkailuihin, mutta se on kakspiippuinen juttu koska katuisin sitäkin jos olisin ollut kovin huono pouliso.... siihenkai joku edelläkin viittas?





niin, ja jos tiedossa ois pikainen loppu niin tupakkalakossa ja dieetillä kärvistely loppuis saman tien!

Juurikin sen vuoksi, että meiltä on kuollut viime aikoina läheisiä ja sen myötä olen tajunnut etteivät rakkaimmatkaan ihmiset elä täällä ikuisesti. Tuntuu, että tämä elämä jota nyt elän on kaikkein parasta; olemme terveitä ja elossa, meillä on terveet lapset, ruokaa ja katto pään päällä. Tämä riittää mulle oikein hyvin, sillä tärkeintä elämässä on rakkaiden kanssa vietetty aika, ja sitä on nyt yllin kyllin.

Mutta se on minusta hinta siitä, että olen saanut kaksi ihanaa lasta. Minun tehtäväni on pitää heidän elämänsä turvallisena ja tasapainoisena.

Puolisoonikin olen toki sitoutunut, mutta vastuuta en pidä yhtä suurena kuin lasten kohdalla - mutta en myöskään halua olla sellainen ihminen, jota itse halveksisin.



Eli en voi tuosta vain jättää perhettäni ja lähteä yksin reissaamaan, en hetken mielijohteesta rikkoa perhettä tai viedä perheen säännöllisiä tuloja harkitsemattomasti.



Toivon, että muistan tämän myös sitten jos on aika miettiä, että "kaduttaako". Joku katuu sitä, että ei rauhoittunut aikanaan, perustanut perhettä tai suonut aikaa lapsilleen sen sjaan, että otti niitö riskejä ja eli villiä elämää.

Elän täysin sitku-elämää. Haaveilen joka päivä siitä, millaista elämä tulee olemaan sitten kun lapset ovat niin isoja että voin vähän paremmalla mielellä erota.



Jos kuulisin kuolevani vuoden sisällä, eläisin silti näin, eikä se edes olisi silloin yhtä katkeraa. Omalla elämällä ei olisi enää niin väliä, voisin keskittyä kokonaan siihen että lapsilla olisi mahdollisimman normaali olo vaikka ovat menettämässä kohta äitinsä.

Kotiäitinä olen ollut nyt kahden lapsen kanssa 6 vuotta. Jätin oman työni ja urahaaveeni, kun miehellä oli niin vaativa työ. No, mies otti ja lähti marraskuussa. En kyllä syytä häntä yksin, molemmissa oli vikaa, kun parisuhde ajautui siihen tilaan mitä se oli. Ei meistä kumpikaan ollut onnellinen.



NMyt olen tehnyt pyhän lupauksen, että jahka tästä saadaan käytännön asiat järjestymään, niin sitten toteutan vähän omiakin haaveita! Lapset tietysti tarvitsevat äitiä ja heidän tarpeensa ovat ykkössijalla, mutta jos äiti ei saa yhtään omia unelmiaan toteutettua, ei äiti ole onnellinen ja siten ei viime kädessä lapsetkaan.



Olen myös miettinyt sitä, että ex-mieheni otti tavalaan "hypyn tuntemattomaan". Hänellä oli uskallusta lähteä parisuhteesta, jossa kukaan ei oikeastaan ollut tyytyväinen (ja siis todellakin lähtö oli vain parisuhteesta, ei lapsistaan, joihin hän on säännöllisesti yhteydessä ja paljon). Minä en olisi uskaltanut sitä koskaan tehdä, vaikka tunsin varmasti samoin.