Sinä, joka joudut työksesi olemaan ystävällinen ja iloinen

kai sitä on jotenkin peruspositiivinen luonne muutenkin. Mutta kyllä jos on paha päivä itsellä ja töissä pitää esittää iloista ja ystävällistä, voipi olla etten vastaile illemmalla puheluihin, kun ei vaan jaksa puhua kenellekään vaan olla ärrimurrina sitten ihan rauhassa.

minua mietityttää, jos joutuu asennoitumaan siihen, että on ystävällinen ja iloinen, onko sillä positiivinen vaikutus laajemmin omaan elämään?

kotona en kestä yhtä ainutta poikkipuolista sanaa, kun koko päivän töissä saa olla mieleinkielin.

päivästä



joskus se saattaa seurata kotiin asti, joskus päinvastoin, enkä jaksaisi sanoa yhtään mitään, en ystävällistä enkä epäystävällistä

Valitettavasti juuri päinvastoin. Kotona oon usein tosi pahantuulinen enkä jaksa puhua kenellekään, kun kaikki energia on mennyt töissä hymyilemiseen ja "lässyttämiseen".

Valitettavasti juuri päinvastoin. Kotona oon usein tosi pahantuulinen enkä jaksa puhua kenellekään, kun kaikki energia on mennyt töissä hymyilemiseen ja "lässyttämiseen".

miksi koin yhden aspatyöpaikkani niin mukavana. Mutta ehkä se johtui siitä, että siellä oli niin mukavat asiakkaat, oli mukava palvella heitä ja helppoa olla ystävällinen.

ap

Jos asiakkaat on mukavia ja työ mukavaa, niin se hymyily- ja hyväntuulisuuspakko ei haittaa, kun on muutenkin hyvällä tuulella. Sitten kun on paska työ, ja joku asiakas koko ajan raivoamassa, ja on pakko hymyillä ja olla ystävällinen vaikka tekisi mieli pamauttaa tuolilla päähän, niin kotiin tullessa tekee mieli repiä silmät kaikilta

Kotona on väsynyt. Ei minun tarvitse mielinkielin olla, mutta sosiaalialalla vaaditaan pitkää pinnaa, maltillisuutta, empaattisuutta, aitoa läsnäoloa, rauhallisuutta, iloisuuttakin.



Kotona on poikki. Poikki, poikki, poikki.

Riippuu ihan työstä asiakkaista, päivästä jne Jos asiakkaat on mukavia ja työ mukavaa, niin se hymyily- ja hyväntuulisuuspakko ei haittaa, kun on muutenkin hyvällä tuulella. Sitten kun on paska työ, ja joku asiakas koko ajan raivoamassa, ja on pakko hymyillä ja olla ystävällinen vaikka tekisi mieli pamauttaa tuolilla päähän, niin kotiin tullessa tekee mieli repiä silmät kaikilta

Juuri näin.

että työkseni joudun olemaan iloinen, mutta kyllä minun mielestäni se kohentaa omaakin elämää ja antaa buusteria omalle toiveikkuudelle, että oikeasti uskon, että ihmisiä voidaan auttaa ja uskon edelleen kirkon sanomaan (vaikka aika koville on pantu julkisuudessa :D ) En voisi tehdä tätä työtä, ellen uskoisi että toivoa on aina, keskeneräisyys on hyvää ja että armoa on, ihan tässä jokapäiväisessä arjessammekin.

Joten toki saan siitä itsekin voimaa, muutenhan olisin feikki.



Seurakunnan työntekijän tietenkin täytyy olla ystävällinen. Mutta mielistelyä se ei saa olla. Tämän on pohjauduttava aitoon arvomaailmaan siitä, että toinen ihminen on arvokas.





Meiju, diakoni

tehty tutkimuksia, joissa ihmiset "pakotettiin" koetilanteessa käyttäytymään sosiaalisesti ja iloisesti, tai vetäytyvästi ja vakavasti, ja ne, jotka olivat käyttäytyneet sosiaalisesti ja iloisesti tulivat oikeasti iloisiksi, riippumatta luonteensa sosiaalisuudesta. Mutta tämä oli kontrolloidussa laboratoriotilanteessa ja vastapuolena ei ollut hankalia asiakkaita tms.

Daah. Riippuu ihmisestä. Toisille meistä on luonnotonta olla ystävällinen tai esittää ystävällistä pitkin päivää. Harva jaksaa seisoa vartijana pitkään oman ilmaisutaidon ja miedon yleisvitutuksen välissä. Ja suomalaiset, tuo pimeän pohjolan kansa, ovat vitutuksen ja rehellisyyden maailmanmestareita...



Minut saisi asiakaspalveljaksi vain jos minulle myönnettäisiin oikeus tappaa niitä asiakkaita ruosteisella tylsällä kirveellä työajan ulkopuolella...

miksi koin yhden aspatyöpaikkani niin mukavana. Mutta ehkä se johtui siitä, että siellä oli niin mukavat asiakkaat, oli mukava palvella heitä ja helppoa olla ystävällinen.

ap

Siellä oli mukavat asiakkaat, ihanat työtoverit, ja aina hyvä fiilis, joka tuli mukaan kotiin asti.

Sitten pomo muutti sääntöjä. Ei saanut enää jutella työpäivän aikana työkavereiden kanssa. Ruokatauolla ei enää saanut istua minuuttiakaan ylimääräistä, vaikka kaupassa ei olisi ollut yhtään asiakasta ja muutenkin työt olivat hoidossa (virallisesti tauot olivat niin lyhyitä, ettei niiden aikana ehtinyt kunnolla syödä, ja siksi olimme keskenämme sopineet joustoista jotka kävivät kaikille työntekijöille). Myymäläpäällikkö vaihdettiin talon ulkopuoliseen nipottajaan, ja lisämyyntiä piti alkaa tehdä täysin perusteettomasti tyyliin tungetaan kaikkea kaikille, tarvitsivat he sitä tai eivät.

Siihen päättyi se ilo. Ilmapiiri muuttui totaalisesti ja osa parhaista, rahakkaimmista asiakkaistakin kaikkosi. Otin sitten loparit ja kun pomo halusi kuulla miksi, pillahdin jopa itkuun asiaa selittäessäni - niin hyvä työpaikka tuo oli aiemmin, ja niin rakkaita työtoverit. Meininki on kuulemma siellä edelleen tällainen, eli palautteeni ei vaikuttanut.

Aiheeseen sanoisin siis, että aito ilo ja hyvä fiilis on tarttuvaa ja kantaa pitkälle. Tekemällä tehty hymyily ja "positiivisuus" puolestaan vain kuluttaa ihmistä ja syö energiaa.

Esimerkiksi heti puhelun jälkeen saa energiaa, kun on auttanut jotakuta.



Kuitenkin koko päivän tsemppaaminen ja ystävällisyys ja muiden kannustaminen ja ymmärtäminen ja herra ties minä kyökkipsykologina toimiminen vie mehut. Kotiin tultua haluan olla hetken vain ihan hiljaa ja rauhassa, onneksi mieskin sen jo tietää.

Jos asiakkaat on mukavia ja työ mukavaa, niin se hymyily- ja hyväntuulisuuspakko ei haittaa, kun on muutenkin hyvällä tuulella. Sitten kun on paska työ, ja joku asiakas koko ajan raivoamassa, ja on pakko hymyillä ja olla ystävällinen vaikka tekisi mieli pamauttaa tuolilla päähän, niin kotiin tullessa tekee mieli repiä silmät kaikilta

Aiemmassa työssä suurin osa asiakkaista oli mukavia (siis oikeasti mukavia!) tai neutraaleja. Hankalia asiakkaita oli niin vähän, että ne jaksoi ihan hyvin. Ja oli sielläkin yksi hankala asiakas, jota pelkäsin.:)

Olen sen verran luonnonlapsi, etten kykene olemaan mielin kielin, jos asiakas on ihan kauhea, asiallinen kyllä. Ja kun olen ystävällinen, olen sitä ihan sydämestäni.

Mutta ehkä hain jotain tuollaistakin, mitä Kirkkosisko kirjoitti, jaksamiseen tarvitsee myös jonkun kokemuksen työn merkityksellisyydestä.

ap

Töissä jaksan tsempata, mutta sinne se kaikki energia sitten jääkin. Kotona ihan loppu, menee vapaapäivät vaan sängyn pohjalla keräten voimia töihin paluuseen.



Meillä vähän sama, kun tuossa yhdellä, jonka pomo kiristi oloja. Ei saa jutella keskenään, kaikki kauhean tiukkaa yms, vaikuttaa kyllä omaan asenteeseen niin negatiivisesti.

Kotona mä kiroilen ku rantarosvo.

alaisten syytämä paska sellaisenaan. Paljon puhutaan työpaikkakiusaamisesta, mutta meitä väliportaan päälliköitä on ihan luvallista kiusata kaikista suunnista. Alaiset valittavat ja vaativat itselleen etuja muihin kollegoihinsa verrattuna ja kiukuttelevat kuin pahaiset kakarat, kun eivät niitä tietenkään saa. Valittavat meistä ylemmille johtajille. Ylemmät pomot antavat meille määräyksiä toimeenpantaviksi, ja sanoutuvat irti vastuusta ja kehtaavat sitten myötäillä alaisia, joita päätökset sitten kiukuttavat.



Mutta meillä ei ole oikeutta valittaa tai hermostua. Hymyssä suin on oltava!



Kuulisittepa joskus, kun me keskenämme (siis väliportaan pikkupomot) haukumme alaisia... siinä voisi niillä kermaperseillä korvat punottaa, koska hehän luulevat, että me olemme puusta tehtyjä, emmekä huomaa vittuilua ja silkkaa myyräntyötä.



Kiitos että sain paljastaa mitä mieltä oikeasti olen.

pystyn unohtamaan lievän tai pienen harmituksen. Mutta jos on isosti asiat pielessä niin ei se auta. Silloin töissä vaan neutraalisti ja kotona ei jaksa jutella mitään.