Lue keskustelun säännöt.
Selittäkää meille: Miksi osa lapsista on niin tyytymättömiä ja ilkeitä?
27.02.2012 |
Meillä oli eilen eskarilainen tyttö kylässä ja kävimme pulkkamäessä. Olimme sopineet äidin kanssa, että viemme autolla vähän kauemmaksi pulkkamäkeen ja lapsi vaikutti innostuneelta. Kun pääsimme mäkeen, joka on ihan oikeasti todella pitkä ja hienoa, alkoi narina, tää en tyhmää, en laske, mua ei oikeastaan kiinnostakaan laskea pulkalla. Jätin tytön hinkkaamaan puunrunkoa ja lähdimme omani kanssa pulkkien kanssa ylös. Te olette vähän tyhmiä kun teidän mielestä toi on niin hauskaa ja lähdetään pois. Laskimme aikamme ja vierailijakin innostui laskemaan ja lopulta oli ihan hurjan kivaa. Loppumatkan autossa ihana vieraamme alkoi luettelemaan parhaita kavereita ja sanoi lapselleni, että sä et kyllä vois olla mun paras kaveri, koska mulla on niin paljon ihania, parempia kavereita.
Äiti tuli hakemaan pilttiään ja joi kaffet. Ystävällisesti kerroin hänelle lapsen käytöksestä. Äidin vastaus: Niin, kun meidän Lise-Lott nyt vaan on niin hidas lämpeämään ja vähän vaikea. WTF?
Mietimme illalla mieheni kanssa, että miten tälläisiä lapsia saadaan aikaiseksi? Kertokaa mulle, niin voi kertoa miehellenikin.
Kommentit (36)
tytöistä on edelleen tuollaisia. Ja kertovat tarinoita kuin eskari-ikäiset. Valheita suut silmät täyteen eikä muita ajatella kuin itseään. Ei tule mieleenkään, että parhaalle kaverille ei ole kiva puhua jatkuvasti pahasti. Ja auta armias, jos menet mainitsemaan asiasta äidille, niin samantien tulee armottomasti paskaa niskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että varsinkin kavereiden vanhempia kunnioitettiin ja vaikka jostain ruoasta tai tekemisestä ei tykännyt niin ei siitä meteliä pidetty. Mukana mentiin mutta mitään ei naristu. Kummlalista tämä nykyajan meininki...
olla että lapsi jännittää uusia tilanteita ja siksi reagoi noin? Ts on oikeasti innoissaan odottanut, mutta ei sitten kykene käsittelemään innostustaan ja jännittynyttä odotusta ja se purkautuu noin?
Toisaalta monet lapset on nykyisin (aikuisten esimerkillä) opetettu tosi kriittisiksi ja jopa kyynisiksi =/, ts asenteeseen ettei mihinkään kuulukaan olla tyytyväinen..
jotkut aikuiset ovat tyytymättömiä ja ilkeitä,
ja ihan samasta syystä kuin jotkut vanhukset ovat tyytymättömiä ja ilkeitä.
Jotkut ovat perusnegatiivisia.
Suhtautuvat kaikkeen negatiivisesti ja epäilevästi. Jos tähän piirteeseen yhdisyy ulospäinsuuntautuneisuus, on se ympäristölle raskasta. Introvertit pitävät negatiivisuutensa ihan vaan omana tietonaan ja yrittävät tulla muiden mukana tai jäävät itsekseen syrjemmälle.
Lapsi ei usko itseensä ja kykyihinsä ja on kuullut pienen ikänsä neuvomista ja moitteita. "Ei noin, Lise-Lottie, vaan näin.... älä AINA pilaa noita piirustuksiasi tekemällä noin... mikset voi oppia tätä, kun naapurin Marttakin osaa jo, vaikka on vasta kolmevuotias..."
Tuollainen "sä et voi olla mun paras kaveri, koska mulla jo on TOSI hienoja kavereita" on ikävä kyllä nykyään monen isommankin tytön tyyli puhua. En oikein ymmärrä minäkään, miten tuollaiset lapset on kasvatettu, mutta kaipa sekin kumpuaa samasta alitajuisesta epävarmuudesta: ei uskalleta antautua yrittämään ystävystymistä, kun epäillään, että toinen pettyy ja jättää kumminkin.
TAI sitten se on päinvastaista eli sellaista Minä Prinsessa -asennetta, joka syntyy siitä, ettei kotona ole koskaan asetettu lasta realistiseen asemaan suhteessa ympäristöönsä, vaan annettu pelkästään kehuja ja päästetty aina elämässä "jonon ohi".
Koska kumminkin tuollainen paapominen on tarhassa kasvaneille lapsille aika vaikea toteuttaa järjestelmällisesti (päivähoidossa lapsi viimeistään tajuaa rajallisuutensa ja sen, ettei ole mikään Jumalan lahja ja Poikkeusyksilö), veikkaan ennemminkin tuota ekaa vaihtoehtoa.
Hidas lämpiävyys varmaan on tottakin sen Lise-Lottien kohdalla, mutta ei sitä silti tarvitse ilmaista haukkumalla muita. SE on kyllä ihan pelkästään huonoja käytöstapoja ja sen olisit voinut sanoa sille äidillekin. Että olkoon vaan hitaasti lämpiävä ja katselkoot ensin sivusta, ennen kuin uskaltautuu mukaan (minullakin on lapsista toinen sellainen), MUTTA ei silti saa mitätöidä muiden tekemisiä saati haukkua ketään tyhmäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tytöistä on edelleen tuollaisia. Ja kertovat tarinoita kuin eskari-ikäiset. Valheita suut silmät täyteen eikä muita ajatella kuin itseään. Ei tule mieleenkään, että parhaalle kaverille ei ole kiva puhua jatkuvasti pahasti. Ja auta armias, jos menet mainitsemaan asiasta äidille, niin samantien tulee armottomasti paskaa niskaan.
Olen miettinyt että johtuuko tämä siitä, että lapset eivät opi vanhemmiltaan kuinka ollaan ystäviä. Nykyään äidit tapaavat ystäviään lähinnä ilman lapsia (=omaa aikaa) eikä ollenkaan arkisissa askareissa (esim. siivotaan yhdessä, pestään matot yhdessä jne). Näin lapsi ei pääse näkemään kuinka ystävien kanssa ollaan?
Lapset voivat toki keskenäänkin oppia ystävyyden pelisäännöt, mutta voivat myös erehtyä jos heitä ei opasteta ystävyydessä. Monet tytöt elävät ystävyyttä selvästi parisuhteen opein (vain bestis merkkaa jotakin, ja on tärkeää että ystävä on varattu vain minulle) - tämähän ei ystävyydessä pitkän päälle toimi vaan ystävyys on sallivampaa kuin parisuhde.
Mielestäni lapsia ei vain opasteta tässä tarpeeksi ja heidät laitetaan liian varhain keskenään leikkimään ilman aikuisen valvontaa. Sama tapahtuu päiväkodeissa, niin kauan kuin kukaan ei itke niin hoitajat ei kerkeä (halua) puuttua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen lukenut Keltikangas-Järvisen kirjoista että myös hyvän- ja pahantuulisuus olisi synnynnäinen temperamenttipiirre eikä siis vanhempien aikaansaama. Minun on helppo tämä uskoa, sillä meillä kotona tytär on hyvin vaativa ja negatiivinen, ja poika taas aurinkoinen, iloinen ja helppo lapsi vaikka ihan samassa kodissa ja samalla kasvatuksella ovat kasvaneet. Olen itse myös ollut lapsena sellainen jota mikään ei huvittanut ja olin pääosin vihainen tai tympääntynyt, ja kyllä samaan on taipumusta vielä aikuisenakin.
tytöistä on edelleen tuollaisia. Ja kertovat tarinoita kuin eskari-ikäiset. Valheita suut silmät täyteen eikä muita ajatella kuin itseään. Ei tule mieleenkään, että parhaalle kaverille ei ole kiva puhua jatkuvasti pahasti. Ja auta armias, jos menet mainitsemaan asiasta äidille, niin samantien tulee armottomasti paskaa niskaan.
Olen miettinyt että johtuuko tämä siitä, että lapset eivät opi vanhemmiltaan kuinka ollaan ystäviä. Nykyään äidit tapaavat ystäviään lähinnä ilman lapsia (=omaa aikaa) eikä ollenkaan arkisissa askareissa (esim. siivotaan yhdessä, pestään matot yhdessä jne). Näin lapsi ei pääse näkemään kuinka ystävien kanssa ollaan?
Lapset voivat toki keskenäänkin oppia ystävyyden pelisäännöt, mutta voivat myös erehtyä jos heitä ei opasteta ystävyydessä. Monet tytöt elävät ystävyyttä selvästi parisuhteen opein (vain bestis merkkaa jotakin, ja on tärkeää että ystävä on varattu vain minulle) - tämähän ei ystävyydessä pitkän päälle toimi vaan ystävyys on sallivampaa kuin parisuhde.
Mielestäni lapsia ei vain opasteta tässä tarpeeksi ja heidät laitetaan liian varhain keskenään leikkimään ilman aikuisen valvontaa. Sama tapahtuu päiväkodeissa, niin kauan kuin kukaan ei itke niin hoitajat ei kerkeä (halua) puuttua.
ja tuon Lise-Lottien äiti on aika pölvästi ja tekee lapselleen hemmetinmoisen karhunpalveluksen, jos kuitta tämän tökeröt puheet synnynnäisiksi persoonallisuuspiirteiksi.
SE on siis persoonallisuuspiirre, että on hitaasti lämpiävä ja arka. Mutta se ei todellakaan ole persoonallisuuspiirre, että mollaa muita. Ja siihen pitäisi sen äidin ilman muuta puuttua.
Minusta kyllä ap:kin voisi sanoa nätisti sille "Lise-Lottielle", että "älä puhu noin rumasti tästä mäenlaskusta, koska tuolla puheellasi pilaat meidän XX:n ilon mennä laskemaan mäkeä. Jos et itse halua mukaan, voit vaikka aluksi katsella sivusta ja tulla vasta, kun haluat, mutta et saa haukkua ketään tyhmäksi sen takia, että hän tykkää vähän eri tekemisestä kuin sinä."
Kyllä minä olen ainakin kasvattanut myös omien lasteni kavereita tuolla lailla, siis ystävällisesti sanonut kahden kesken, jos heiltä on tullut sammakoita suusta. Ja samoin toivon, että omiani neuvotaan.
On aina parempi kasvattaa kuin takanapäin inhota ja haukkua...
-8-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että haluaa huomiota käytöksellään, on tottunut ettei sitä saa hyvällä, niin sitten huonolla käytöksellä.. :( Myös kateus pilkahtaa tuossa kohtaa kun pitää ääneen ruveta muita kavereita kehumaan ja mollaamaan tytärtäsi. Katseli varmasti että teillä (sinulla&tyttärelläsi) on niin mukavaa keskenään, "olispa minullakin äidin kanssa"... eikö ole ihan järkeenkäypää?
Olen lukenut Keltikangas-Järvisen kirjoista että myös hyvän- ja pahantuulisuus olisi synnynnäinen temperamenttipiirre eikä siis vanhempien aikaansaama. Minun on helppo tämä uskoa, sillä meillä kotona tytär on hyvin vaativa ja negatiivinen, ja poika taas aurinkoinen, iloinen ja helppo lapsi vaikka ihan samassa kodissa ja samalla kasvatuksella ovat kasvaneet. Olen itse myös ollut lapsena sellainen jota mikään ei huvittanut ja olin pääosin vihainen tai tympääntynyt, ja kyllä samaan on taipumusta vielä aikuisenakin.
kirjoitinkin tuohon kommenttiini nro 12, millä tavoin olen eri mieltä.
Vaikka ei haluakaan tehdä jotain, ei silti tarvitse haukkua muita tyhmäksi ja keekoilla "hienommilla kavereillaan". Se on vaan huonoa käytöstä, ei sitä voi millään synnynnäisellä erilaisuudella puolustella.
-8/12-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos vanhemmat ovat negatiivisia ja arvostelevat ja kategorisoivat ihmisiä niin taatusti tarttuu huomaamatta lapseenkin.
Jos vanhemmat ovat negatiivisia ja arvostelevat ja kategorisoivat ihmisiä niin taatusti tarttuu huomaamatta lapseenkin.
lapsi on perusluonteeltaan samanlainen kuin vanhempansa.
Äitini on kovasti yrittänyt opettaa lapsilleen (myös minulle) negatiivisuutta ja varautuneisuutta, siinä kuitenkaan onnistumatta.
Vielä nykyäänkin, vaikka nuorin lapsistaan on jo 40-vuotias, tuskailee kuinka lapsensa eivät ole oppineet olemaan luottamatta ihmisiin.
Itse hän on hyvin negatiivinen, ja näkee kaikissa ihmisissä jotakin huonoa tai pahaa. Ja näyttää kärsivän siitä että lapsensa eivät ole yhtä negatiivisia ja epäileviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos vanhemmat ovat negatiivisia ja arvostelevat ja kategorisoivat ihmisiä niin taatusti tarttuu huomaamatta lapseenkin.
lapsi on perusluonteeltaan samanlainen kuin vanhempansa.Äitini on kovasti yrittänyt opettaa lapsilleen (myös minulle) negatiivisuutta ja varautuneisuutta, siinä kuitenkaan onnistumatta.
Vielä nykyäänkin, vaikka nuorin lapsistaan on jo 40-vuotias, tuskailee kuinka lapsensa eivät ole oppineet olemaan luottamatta ihmisiin.Itse hän on hyvin negatiivinen, ja näkee kaikissa ihmisissä jotakin huonoa tai pahaa. Ja näyttää kärsivän siitä että lapsensa eivät ole yhtä negatiivisia ja epäileviä.
Sairastuin masennukseen sen seurauksena. Pääsin kierteestä 25-vuotiaana ja olen todella onnellinen, että pääsinkin..
..eikö kellään sitten tullut mieleen, että tuollainen kiukuttelu voi olla vaikkapa jännityksen purkua tms.? :) Oma poikani, kohta 5 vuotta, reagoi jokaiseen muutokseen tai liian jännään asiaan kiukkuamalla ja silloin kaikki on tyhmää ja hänhän ei osallistu. Menee kyllä ajan kanssa ohi, mutta ihmetyttää miten osa vanhemmista on unohtanut että kyseessä on tosiaankin 5-vuotias uhmaaja...
Lapsi voi myös toistaa kotona opittua käytöstä, mutta jos vanhempi ei ole paikalla, yleensä lapsen ns. todellinen luonne tulee esille, viimeistään kun innostuu. Minusta tuo aloituksen tyttö oli lähinnä jännittynyt ja ehkä harmissaan, kun omat vanhempansa eivät ole vieneet häntä mäkeen tms.
ja lapsi ei ole tottunut toimimaan ystävänä ja huomioimaan toisia. Ekä hän on kodinpikku tyranni, jolle vanhemmat eivät uskalla laittaa rajoja. Hän siis kokeilee kaikkia ja kaikkea oppiakseen missä on maailman rajat. Suhtautuisin tuollaiseen lapseen erityisellä lämmöllä ja hellyydellä, omalla esimerkillä toveruudesta.