Onko jollakin tullut ero ennen kuin lapsi täyttää 1v??

Me koitimme kylpylää kun tyttäremme oli 9kk, se toimi sen kylpylän ajan, mutta kotiin tultuamme tappelu alkoi taas. Minä kyllä rakastan miestäni ja hän minua mutta en suostu elämään niin että hän hallitsee yksin rahoja ja muutenkin kotia. En pysty koko aikaa vaan elämään toisen säännöillä ja esim. täyttää tiskikonetta monta kertaa koska hänen äitinsä täyttää sen erilailla ja minu pitää tehdä se niin. Ja hän aina riidoissa haukkuu tyhmäksi, paskaksi yms.

Nyt se lähti omien vahmempien luokse ja minun puolesta saa sinne jäädä. Sanoin itsekkin todella pahasti että haluan uuden miehen jonka takia hän on vihanen. Mutta olkoon nyt olen itsenäinen ja onnellinen. Vauva voi paremmin

Niin ja me kokeilimme terapiaa ei auttanut. Mies kun ei näe ongelmaa

että mies tai meiehet yleensä eivät näe ongelmaa....? Vaikka monella meistäkin on aivan sivistyneet miehet eivätkä enää kavahda mitään terapiaa tms vrt. omien vanhempien ikäiset miehet, niin silti ei vaan nähdä ongelmia eikä mitään tietenkään myönnetä... :(

Hirveän rankkaa aikaa, en olisi selvinnyt ilman vanhempieni apua.

Miksi teille tuli ero? Yritittekö jotenkin selvittää asiat vai olitteko jo loukkanneet toisianne niin paljon, että se ollut enää mahdollista...? Meidän vauva on nyt 10kk.

Ero on lapselle tietysti helpompi kun on niin pikkanen ettei vielä ymmärrä. Meillä isä ei ollut vauvan kanssa yhtään, joten suhde alkoi muodostua vasta meidän eron jälkeen, kun tapasi lasta kahden kesken. Tapaamisia muutettiin aina lapsen kasvaessa tarpeen mukaan.



Ero oli meillä ihan väistämätön, parisuhde meni niin solmuun että se oli jo ihan yhtä helvettiä. Ei mitään pettämisiä tms. meilläkään. Nyt on mennyt vuosia ja lapsi on koululainen jo, iloinen ja onnellinen tyllerö. :) Hyvä suhde sekä isään että äitiin. Exän kanssa välit pysyy toimivina kun puhutaan ainoastaan lapsen asioista. Jos tulee sanakaan mistään muusta niin joudutaan riitoihin. Tämä tuskin tulee koskaan muuttumaan.



Ero on vaikee paikka. Surin ydinperheen menetystä, yh:ksi jäämistä, yksinäisyyttä vaikka olin sitä parisuhteessakin. Se oli surullisinta, kun ei ollut ketään kelle hihkua kun lapsi oppi uusia asioita, ja niitähän tulee pienenä koko ajan. No, iloitsin lapsen kanssa. Ero oli meille kuitenkin ainoa, ja paras, vaihtoehto.



Kyllä sinäkin siitä selviät. :)

oli usein laiminlyönyt ja jota vaan en enää kestänyt. Omat tunteet olivat jo niin solmussa enkä kyennyt hänelle enää oikein "ihmismäisesti" mistään puhumaan joten ero oli aika väistämättä edessä, se oli samaan aikaan sekä helpotus mutta myös suuren surun aiheuttaja...



Surin sitä perheen rikkoutumista, omaa pientä lastani sekä toki ihmissuhteen päättymistä, tunsin ihan kaikesta suurta syyllisyyttä...olin henkisesti tosi kovilla. Apua sain neuvolan psykologilta ja vanhemmat olivat suurena apuna, vietin siis paljon heillä vauvan kanssa aikaa.



-2

Ero on lapselle tietysti helpompi kun on niin pikkanen ettei vielä ymmärrä. Meillä isä ei ollut vauvan kanssa yhtään, joten suhde alkoi muodostua vasta meidän eron jälkeen, kun tapasi lasta kahden kesken. Tapaamisia muutettiin aina lapsen kasvaessa tarpeen mukaan.

Ero oli meillä ihan väistämätön, parisuhde meni niin solmuun että se oli jo ihan yhtä helvettiä. Ei mitään pettämisiä tms. meilläkään. Nyt on mennyt vuosia ja lapsi on koululainen jo, iloinen ja onnellinen tyllerö. :) Hyvä suhde sekä isään että äitiin. Exän kanssa välit pysyy toimivina kun puhutaan ainoastaan lapsen asioista. Jos tulee sanakaan mistään muusta niin joudutaan riitoihin. Tämä tuskin tulee koskaan muuttumaan.

Ero on vaikee paikka. Surin ydinperheen menetystä, yh:ksi jäämistä, yksinäisyyttä vaikka olin sitä parisuhteessakin. Se oli surullisinta, kun ei ollut ketään kelle hihkua kun lapsi oppi uusia asioita, ja niitähän tulee pienenä koko ajan. No, iloitsin lapsen kanssa. Ero oli meille kuitenkin ainoa, ja paras, vaihtoehto.

Kyllä sinäkin siitä selviät. :)

Kiitos.. Surulliselta tää tuntuu. Meillä oli hyvä suhde, mutta vauva muutti meitä molempia, eri suuntiin ja nyt sitten näyttää siltä, että tästä ei tule enää mitään. Reilusti yli puoli vuotta olemme jo miettineet asiaa ja välillä yrittäneet, mutta lopputulos on aina sama.

oli usein laiminlyönyt ja jota vaan en enää kestänyt. Omat tunteet olivat jo niin solmussa enkä kyennyt hänelle enää oikein "ihmismäisesti" mistään puhumaan joten ero oli aika väistämättä edessä, se oli samaan aikaan sekä helpotus mutta myös suuren surun aiheuttaja...

Surin sitä perheen rikkoutumista, omaa pientä lastani sekä toki ihmissuhteen päättymistä, tunsin ihan kaikesta suurta syyllisyyttä...olin henkisesti tosi kovilla. Apua sain neuvolan psykologilta ja vanhemmat olivat suurena apuna, vietin siis paljon heillä vauvan kanssa aikaa.

-2

Siinähän se onkin kun ne omat tunteet menee tarpeeksi solmuun niin ei ole enää haluakaan yrittää ratkaista mitään. Olemme jo siinä tilanteesa, että riitelemme joka päivä useita kertoa (pieniä riitoja) ja emme enää jaksa sopia yhtäkään niistä tai keskustella siitä, koska tiedämme sen olevan turhaa, sillä seuraavana päivnä sama tappelurumba alkaa alusta.

En halua muistella mitään siitä ajasta puolitoista vuotta eteenpäin.

Hei!

Meillä on 9kk vauva ja pari päivää sitten päätimme erota. Olemme riidelleet paljon mm. rahasta, kotitöistä yms. Koen että jonkun muun kanssa voisin olla tasaväkinen ja arvostettu kumppani, tässä suhteessa se ei onnistu. Mieheni määrää ja hallitsee mielin määrin minun vain totellessa yrittäen koko ajan tehdä paremmin ja olla parempi siihen pystymättä.

Harmittaa perheen menetys ja on vaikea tottua yksin olemiseen. Meinaan koko ajan soittaa ja perua kaiken. Katuisin kuitenkin sitä parin päivän jälkeen. Joten yritän olla vahva.

Mikä teillä mättää? onko riitoja?

En vain huomannut, mitä jos kokeilisitte erossa oloa? voiko vaikka miehesi matkustaa vanhempinsa luokse hetkeksi? joskus pieni ero aika oikeasta auttaa näkemään kuinka se elämä yksin sujuisi. Ei huonossa suhteessa kannata kituuttaa ja muista että te näytätte lapsenne mallia parisuhteesta ja perheestä

menette ensin terapiaan? Siis jos arisuhde on ollut hyvä ennen vanhemmuutta? Vanhempina olette vastuussa nyt myös lapsen elämästä ja suorastaan velvollisia srlvittämään sotkunne. Jos yhteiselämä ei sittenkään onnistu, niin sitten ero on parempi, mutta tuossa tilanteessa ei saa hätiköidysti erota!

Viekää lapsi yökylään ja menkää kahdestaan kylpylään tms.

Ite kasvoin vauvaani kiinni ja mies jäi vähän taka-alalle. Oltiin enemmän "kämppiksiä" kuin aviopari. Sille suhteelle piti oikeasti etsiä ja antaa aikaa. -Parhaiten onnistuu ihan kahdestaan ollessa, muuten oot äitinä kokoajan korvat hörössä millon se itkee.

Parisuhde muuttuu aina vauvan myötä, se on normaali-ilmiö, mutta miten jatkaa eteenpäin on sitte toinen juttu. Noista lukee kaikissa vauvanhoito oppaissakin.

Istuttiin myös tuossa vaiheessa hetkeksi aikaa alas pöydän ääreen ja kirjotettiin mikä on tärkeää mulle, puolisolle ja lapselle. Mitkä on omat unelmat, miehen unelmat ja lapsen "unelmat" tai asiat mitkä toivoo että elämässä pysyy tai toteutuu.

Sitten vielä mikä mättää tällä hetkellä mulla, hänellä ja lapsella(äiti ei läsnä kun stressaa vaan)

Niistä rustattiin vaan kaaviot ja katottiin miten saatais palaset kohdalleen.