Että ärsyttää "enkelivauvaansa" itkevä kaveri!!!

mutta jonkinlaista tilannetajua olettaisi olevan, kenelle siitä surustaan menee valittamaan. Vähän sama kuin jollekin vakavasti sairaalle valittelisi koko ajan jotain pikkuvaivaansa. Hiukan suhteellisuudentajua olettaisi ystävältä.

Sitähän varten ystävät on, että niiden kanssa saa olla oma itsensä.

Ilmeisesti ap ei enää jaksa olla tämän kaverinsa ystävä, jos tuollaiset asiat alkavat risoomaan.

Kyllähän sitä ystävällensä voi kai sanoakin, että etköhän nyt liioittele jos toinen menee ihan kohtuuttomaksi mutta lähtökohtaisesti minusta tosi ystävyys sietää paljon molemmin puolin.

mutta jonkinlaista tilannetajua olettaisi olevan, kenelle siitä surustaan menee valittamaan. Vähän sama kuin jollekin vakavasti sairaalle valittelisi koko ajan jotain pikkuvaivaansa. Hiukan suhteellisuudentajua olettaisi ystävältä.

siis että valitetaan jotain pikkuvaivaa tosi sairaalle. Tuttavani syöpäpotilas kokee itsensä välillä oikein kaatopaikaksi ja ahdistuu joidenkin henkilöiden käynneistä. ja ko. henkilöt sitten kehuskelevat muualla, kuinka käyvät "piristämässä" sairasta. Joo-o :(

Ja sama surressa. Huomasin lähiomaisen kuollessa, että monilta ihmisiltä katosi suhteellisuudentaju tässä asiassa ihan kokonaan.

Haluaisin kuitenkin tuoda toisen laisen näkökannan.



Olemme mieheni kanssa vielä suht nuoria. Yritimme reilu vuoden lasta jonka jälkeen menimme tutkimuksiin. Tämän jälkeen yritimme 38 kiertoa lapsettomuushoidoissa.



Ensin pitkän toivomisen ja sitten 38 lapsettomuushoito yrityksen ja pettymyksen jälkeen tulimme raskaaksi, ja raskaus varmistui jo rv 3+4. Nyt olemme rv 10 ja tämä on lähimpänä minun kokemustani äitinä olosta mitä koskaan olen saanut kokea. Tuskin uskallamme hengittää, kun pelkäämme että tämäkin pieni solumöykky luovuttaa ja olemme ikuisesti kaksin.



Jos meillä nyt menisi kesken, suru ja pettymys olisi todella paljon suurempi kuin mitä se on ollut noilla aiemmilla muutaman viikon toiveilla.



Ajattelemme jo nyt lastamme joka päivä, teemme kodissamme valmisteluja hänen saapumistaan varten jatoivomme parasta. Joku voisi sanoa että olemme turhan aikaisin liikkeellä,mutta tämä voi olla ainoa onnistunut raskautemme ja haluamme nauttia edes siitä ajasta kun toivo pysyy yllä. Vaikkakin jos pikkuinen luovuttaa putoamme todella korkealta.



Ajatukseni onsiis sanoa että meillä kaikilla on eri perspektiivi raskauteen. Joku muu tulee raskaaksi ensimmäisestä yrityksestä ja jollekkin toiselle se on vuosien pitkä ja kivuias prosessi ja alkuraskaudenkin näkee eri valossa.



Voimia ja jaksamsia sinulle oman tuskasi kanssa!

mutta tässähän nimenomaan tämä keskenmenon kokenut kaveri on ruvennut vertaamaan suruja väittämällä tietävänsä, miltä ap:stä tuntuu kohtukuolema.



Kyseessä on kuitenkin kaksi eri asiaa. Kohtukuolema ja keskenmeno ovat jo termeinä eri asioita. Jos ap:n enkelivauva ja ystävänsä enkelivauva olisi laitettu rinnakkain kuvattavaksi, kumpaa valokuvaa kannattaisi katsoa... Jo tämän pitäisi kertoa tuolle ystävälle jotain.



Minäkin olen kokenut keskenmenon rv 7 ja koville otti. Pääkoppaa piti käydä tuulettamassa psykologilla asti. Silti emme vietä mitään muistopäiviä tai puhu tästä keskenmenneestä missään tilanteessa muuten kuin, että olen ollut sen yhden ylimääräisen kerran raskaana. Kyllä asioita pitää osata laittaa mittasuhteisiin.



Toisen surua ei pidä väheksyä, kummankaan. Ap:n ystävä on jo ilmoittanut tietävänsä, mitä ap käy läpi, vaikka eroa kokemuksilla on mielettömästi. Jo se, että kohtuun kuollut synnytetään, on niin iso ero, että en käsitä tuon ystävän itsekeskeisyyttä. Entä se, että ap on kantanut kohtuun kuollutta useita kuukausia ja ystävä vain kuukauden? Että ystävältä on "vauva" pulahtanut ulos huomaamatta ja ap on synnyttänyt sen vauvan?



Ap, sinulla on oikeus loukkaantua, koska ystäväsi vähättelee sinun kokemustasi ja korostaa omaansa eli siis nimenomaan vertailee surulla. Minusta et voi sanoa, että ystäväsi ei saa surra (vaikka hän lähenee ihan mt-ongelmia), mutta voit sanoa ja oikeastaan sinun pitääkin sanoa, että ystävä ei voi tietää, mitä sinä koet, koska jokainen kokee surun eri tavalla ja koska teidän kokemuksenne ovat tyystin erilaiset. Sinulla on oikeus surra omalla tavallasi ja muiden on sitä surua kunnoitettava, myös ystävän, joka kuvittelee olevansa asiantuntija tässä.

älytöntä käytöstä sun kaverilta.



Naiset saa niin paljon tietämättään keskenmenoja juuri noina alkuviikkoina, että jos jokaista rupeaisi suremaan niin johan menis koko aika siihen.





T. viikolla 11 kaksoset menettänyt.

Et kuitenkaan halua olla hänen kanssaan tekemisissä, niin ihan sama, vaikka puhut suusi puhtaaksi. Voisi olla eheyttävä kokemus, ainakin sulle, kuulostat tosi katkeralta, se ei ole terveellistä sulle.



Jos sun on vaikea ylipäätään puhua asioista suoraan, niin juota sille kaverillesi ja juo itse vaikka pari pottua valkkaria ja sitten kunnon keskustelut ja itkut päälle. Ei tuohon muu auta, kun et kerran saa suutasi auki selvin päin.

En kyllä sitten ymmärrä mitä AP tässä yrittää selittää. Koko ketjun ajan on kirjoittanut ärsyyntyneensä ystävän vertaillessa heidän menetyksiään. Jossain viestissä tuo myös ilmi kuinka tämä ystävä jatkuvasti tuo asiaa esiin. Eli suomeksi AP:n mielestä ystävä ei saisi puhua asiasta kun pitäisi ymmärtää hänen vielä hirvittävämpi menetys.

Johon vastasin että ystävällä on oikeus surra ja tuoda se myös esille. Vaikka AP onkin menettänyt oman vauvansa, ei se tarkoita sitä että muiden pitää hänen ympärillään alkaa hymistelemään ja miettiä että uskaltaako tästä nyt puhua koska ap voi loukkaantua. Edelleen, AP itse vähättelee ystävänsä kokemaa menetystä. Sen menetyksen suuruuden voi arvioida vain ystävä miehineen.

vieläkö väännän rautalangasta?

Jos jollekin tässä pitää jotain vääntää rautalangasta, niin se olet kyllä sinä.

Ap ei ole missään vaiheessa sanonut, että hänen mielestään hänen ystävänsä ei saisi puhua keskenmenostaan. Ap sanoi, että hänen mielestään hänen ystävänsä ei saisi sanoa "tiedän, miltä sinusta tuntuu", kun se ei ole totta! Ap:n ystävä ei ole kokenut kohtukuolemaa vaan keskenmenon, joten kai sen nyt järkikin sanoo, että hän ei todellakaan voi mitenkään tietää, miltä ap:stä tuntuu.

Vieläkö väännän rautalangasta?

Jos on asioista edes himpunkin selvillä, niin jokainenhan sen tietää, että alkuraskaudessa se keskenmenon riski on suuri. Kun se keskenmeno sitten aika monelle myös tulee, niin saahan se surettaa. Mutta ei siitä pidä tehdä mitään maailman suurinta asiaa, kun tapahtuu se, minkä todennäköisyys jo alun perinkin oli melko suuri.

Itse olen sitä mieltä, että ap:n ystävä ei sure vaan kerjää huomiota.

Minusta on muutenkin merkillistä, miksi aikuiset naiset eivät voi suhtautua raskauksiinsa realistisemmin. Vielä vko 5 - 7 raskaudella on tosi suuri vaara keskeytyä. Eikä me edes tiedetä, kuinka monta raskautta meillä on itseasiassa mennyt kesken jo sitä varhaisemmilla viikoilla.

Mutta jos haluatte tehdä elämästänne yhtä suremista, siitä vaan.

Sympatiaa heruu vain niille, joilla on useampia keskenmenoja peräkkäin ja varsinkin lapsettomille. Sori vaan.

Minkä ikäinen pitää olla jotta osaa käyttää vaan yhtä kysymysmerkkiä?

sanan raskautua kyseistäminen :))) Aikuiset naiset eivät sitä todellakaan käytä.

Eikö av-mamma parempaan pystynyt????????????

Minkä ikäinen pitää olla jotta osaa käyttää vaan yhtä kysymysmerkkiä?

Minkä ikäinen pitää olla jotta osaa käyttää vaan yhtä kysymysmerkkiä?

i]Eikö av-mamma parempaan pystynyt???????????? Minkä ikäinen pitää olla jotta osaa käyttää vaan yhtä kysymysmerkkiä?

[/quote]

Hahhahhah! Tää löi jo pohjat!

mutta sen olen 10 v aikana oppinut AV:lla että yksinpuheluita suorittaa vain se joka tietää jo hävinneensä pelin.

ehkä 6kk. Mutta kuinka kauan ystävänsä oli haaveillut että alkaisivat yrittämään? Esim. meillä minä odotin että mies suostuisi vauvan yrittämiseen 3 vuotta. Kun mies suostui, kesti vuoden ennenkuin tulin raskaaksi. Se aika tuntui loputtomalta.

Minäkin haaveilen lottovoitosta, vaikka en edes lottoa ;-)

i]Eikö av-mamma parempaan pystynyt???????????? Minkä ikäinen pitää olla jotta osaa käyttää vaan yhtä kysymysmerkkiä?

Hahhahhah! Tää löi jo pohjat!

Apn ystävältä kuoli alkio, aplta sikiö ja enkelivauva on elävänä syntynyt lapsi, joka sitten menehtyy. Yhteistä kaikille on se, että ovat kaikki vauvoja eri kehitysvaiheessa. Suru voi olla ihmisestä riippuen ihan kuinka voimakasta hyvänsä näissä tapauksissa, ja jokainen menettää oman lapsen. Kukaan noista vauvoista ei ole vähempiarvoisempi kuin toinen, vaan jokainen on vain eri ajan saanut olla äitinsä kanssa. Suruun on oikeus jokaisella.

että voihan noita verrata. Alkuraskauden keskenmenon sureminen on ok hetken, mutta jos terveiden elossa olevien lastenkin jälkeen jotain vanhaa muistelee kaiket päivät, on mielenterveydessä jotain pahasti pielessä.



Ja on joo yksi keskenmeno takana. Olihan se kurjaa ennen kuin sai ne seuraavat lapset, mutta nyt koen olevani vain kahden lapsen äiti, pian kolmen. Ja jos tämä rv 29 nyt kuolisi, niin pitäisin sitä aika eri mittaluokan juttuna kuin tota rv 11.



Rv 11 ei vielä edes muut tiedä, eikä itsekään ole nähnyt mitään todisteitä tulevasta elämästä. Nyt tämä rv 29 lapsi on jo kaikkien tiedossa, sille on ostettukin jo jotain pientä ja hänen elämäänsä on suunniteltu pitkälle. Myös isosisarukset odottaa. Sukupuoli on tiedossa, nimiehdotus olemassa, isovanhemmat valmistautuneet isompien hoitamiseen jne. Tässä joutuisi vielä sen surunsakin jakamaan läheisten lisäksi myös kaikkien puolituttujen + koulun opettajan/pk:n tädin kanssa, jotka kaikki "elävät mukana" tätä lastemme kautta

tuota lausuntoaan "elävien olemassa olevien jälkeen", että toki ymmärrän surun toistuvien keskenmenojen kanssa ja lapsettomuudesta kärsimisen. Se on eri. Ja kuten sanoinkin, suru on eri niin kauan kuin on se oikea lapsi, mutta sen jälkeen se vähän alkaa olla kyseenalaista.

kuinka kauan AP:n ystävä oli ehtinyt haaveilla vauvasta ennenkuin alkoivat miehen kanssa edes yrittämään. Ehkä kauankin. Alkuraskauden keskenmeno on voinut olla kova paikka. Teille se on voinut olla vain solumöykky, AP:n ystävälle ehkä useiden vuosien haaveiden täydellinen rusentuminen. Hänellä on oikeus surra. Ja oikeus tuoda surunsa esiin.



Minun tätini on ollut useita kertoja raskaana, joka kerta on tullut alkuraskauden keskenmeno. Hoidotkaan eivät ole auttaneet, lapsia eivät ole saaneet. Onko tätini kokemukset jotenkin vähäpätöisempiä kuin AP:lla? Teidän mielestänne tätini on menettänyt vain solumöykyn jolla ei ole edes sydämen sykettä havaittu.