Että ärsyttää "enkelivauvaansa" itkevä kaveri!!!

Haluaisin kuitenkin tuoda toisen laisen näkökannan.

Ja tiedän että olisin surrut aivan valtavasti jos en olisi koskaan onnistunut lapsia saamaan.

Olen mielestäni odottanut yhtä lailla lasta elämääni kuten sinäkin, vaikka en olekaan tarvinnut hoitoja sitä varten.

Oletko siis sitä mieltä, että itse en olisi saanut surra keskenmenoa, mutta sinulla on siihen lupa, koska olet raskautunut vaikeamman kautta?

t. myös enkelivauvan äiti

onhan tuo totta, että ei noita asioita pitäisi vertailla keskenään. Jos se olisi tapahtunut vaan kerran, jotenkin etäisesti voisin ymmärtää, että hän yritti eläytyä sinun suruusi ja kertoa, että ymmärtää sinua. Jotkut ei ole niin hirveän hyviä näissä asioissa ja kuitenkin onneksi yrittävät silti tukea ystävää.



On taas kokonaan eri asia, miksi ystäväsi pitää surun vuosipäiviä. Kyllähän raskaus on usein todella odotettu ja jos on kerennyt jo haaveilemaan asioista pitkällekin eteenpäin tulevaisuudesta ja on erityisen herkkä ja (ei välttämättä kovin tahdikas) ja ulospäin suuntautunut (,jopa niin paljon, että saattaa jäädä kokonaan miettimättä mitä sanoo), niin silloin suru ei kohdistukaan kesken menneeseen alkioon, vaan siihen kuviteltuun vauvaan, joka on jo osa perhettä.



Mutta ap, eikö kuitenkin ole ihanaa, että on olemassa tällaisia kanavia, missä voi sanoa asioita, joita ei voi oikein sanoa kellekään ja saa tukeakin. Vaikka täällä av:lla se nyt on mitä on toisinaan. Sinäkin sait sanoa tämän turhautumisesi eetteriin ja sinua ymmärretään.

Ihanko oikeasti te aikuiset ihmiset käytätte tuollaista sanaa?????????

todella törkeästi.

Ensimmäisen ja toisen lapseni välissä koin alkuraskauden keskenmenon. Keskenmenokin oli keskeneräinen ja kannoin parisen viikkoa kuolluta sikiötä sisälläni ennenkuin se tuli ulos. Kokemus oli surullinen, kaamea ja epämielyttävä.



Mutta kaksi raskautta olen myös saanut loppuun asti, ja olen iloinnut niistä vauvan potkuista, hikotuksista ja siitä miten hän reagoi ympäristön ärsykkeisiin. Näihin lapsiini suhteeni on alkanut jo hyvin, hyvin varhain ja suhde on ajan kanssa kehittynyt ja syventynyt.



Jos lapseni nyt kuolisi, tai olisi kuollut loppuraskaudessa kohtuun, niin en yksinkertaisesti tiedä miten siitä selviäisin. Ajatus on hirvittävä. Olemmekin mieheni kanssa puhuneet että jos pakko on, niin mielummin annamme rakkaan puolison kuolla mikäli sillä voisi lapsen hengen pelastaa (rujoa, tiedän).



Älä siis loukkaannu siitä että jotkut täällä provosoivat. Totta helvetissä se vauvan menetys on rankempaa kuin alkuraskauden keskenmeno. Alkuraskauden keskenemenossa musertuvat "vain" haaveet. Lapsen kuollessa menettää haaveiden lisäksi ihmisen johon on rakastunut ja kiintynyt niin syvästi kuin ihminen voi toiseen kiintyä.



Tuskan ja kivun vertailu on turhaa, sillä ne eivät ole vertailukelpoisia. Mutta tilanteesi, jossa kaverisi dramatisoi kohtaloaan, on surkuhupaisa. Totta kai hänestä tuntuu pahalta, mutta ei kait tajua että sinustakin tuntuu pahalta. Sillä onhan se nyt naurettavaa puhua alkuraskauden keskenemenosta enkelilapsena. Se nyt vaan on typerää.

kaksi keskenmenoa viikoilla 6 ja 10 ja ne eivät todellakaan olleet 6. ja 7. lapseni, mitään sydämensykettä ei ehditty havaita ja toka saattoi olla tuulimuna sillä sikiötä ei havaittu. Myös nuorimmaista odottaessa oli ollut alussa ilmeisesti kaksoset koska toinen sikiöpussi.

En pidä itseäni silti yhdeksän lapsen, kuuden elävän ja kolmen enkelilapsen äitinä sillä se olisi ihan naurettavaa. En voi tietää oliko yksikään näistä edes alkio vai vaan sikiöpussi, kaikissa raskauksissa ei kehity alkiota lainkaan, ei pelkkä sikiöpussi tai joku epämuodostunut möykky joka ei geenivirheen takia edes ihmistä koskaan muistuttaisi ole edes ihminen. Älytöntä olettaa että se edes on vauva ennenkuin on ultrassa todettu. Ap:n kaveri on ihan pelle.

ja hänellä on täysi oikeus surra häntä. Oksettaa ihmiset jotka puhuu "solumöykystä"!! Se oli ihminen! Uusi ihminen luodaan hedelmöityksessä.

Mutta se ei ole lopullinen menetys, vaan taivaassa on kaikki ennenaikaisesti kuolleet lapset. Siksi uskovan tuska ei ole lohduton, koska on se jälleennäkemisen toivo ja ikuinen elämä rakkaiden kanssa.

Tutustu sinäkin ap, Raamatun Sanaan :)

<a href="http://www.evl.fi/raamattu/1933" alt="http://www.evl.fi/raamattu/1933">http://www.evl.fi/raamattu/1933</a>,38/Joh.html

Sun ystäväs suruhan on sama kun mä nyt kehuskelisin faebookissa enkelivauvalla, menkat kun alko tänään. toi on tosi inhottavaa kyllä. Voisin verrata tilanteeseen, kun kerroin ystävälleni että äitini kuoli eilen, ni hän sano et "joo mä tiedän miltä susta tuntuu, ihan kauheeta kun mun koirallakin on se leikkaus tulossa, pelottaa hirveesti miten siinäkin käy" En sanonut enää mitään.

keskenmeno muka olisi verrattavissa vauvan tai lapsen kuolemaan? "Edes" kohtukuolemaan? Minulla on ollut yksi keskenmeno, eipä se mukava kokemus ollut. Mutta aivan eri luokkaa kuin menettää ihminen jonka tuntee. Alkuvaiheessa se lapsi on kuitenkin vain ihminen johon voi tutustua, sitten kun tuo kasvaa. Ja loppuraskaudesta tunnet jo lastasi; onko hän kova liikkumaan, hikkaileeko, potkii vai möyrii, mikä hänen leporytminsä masussa on jne... Ja toisaalta on myös niin, että vaikka olisi ollut hirvittävää menettää joku lapsistani loppuraskaudesta, se olisi vielä pahempaa nyt.

ehkä se oman tilanteen ottaminen esille ei ole oikea tapa. Se ei yleensä auta yhtään kun surevalle sanoo, että joo kyllä minäkin...jne.



Mutta silti. Ei se syntynyt lapsi sun kaverilla ole sama kuin kuollut esikoinen. Ei uusi lapsi korvaa edellistä, tietenkään.



On myös aika ongelmallinen tuo tieteellinen näkökulma siihen, milloin heidän mukaansa kohdussa oleva ihminen on ihminen. Nämä keinotekoiset aikarajat on luotu siksi, että saatiin lain mukaan oikeus tappaa lapsi. Kun ei se muka olekaan elävä ihmisenalku. Aika kummallinen ajatus. Yksi viikko ja hups sehän onkin nyt ihminen, mutta aiemmin ei ollut?



Tiedehän ei tunnusta sielun olemassaoloa. Sielumme on ruumissa tässä ajassa, mutta ei se mihinkään kuole vaikka ruumis kuolee.

että alkuviikkojen raskauksia vielä vuosien päästä muistellaan. Ei todellakaan.



Mua taas ärsyttää ihminen, jolla on ollut valitettava keskenmeno viikolla rv16. Hän muistaa aina alkaa kovaan ääneen puhumaan enkelivauvastaan, kun toinen ystäväni on menettänyt autokolarissa 3 v ja 8 vuotiaan ja heistä tulee puhetta.

ei mikään enkelivauva. Ihan juridisestikin tuo on vielä alkio, ei syntynyt ihminen.

Ystäväs kuulostaa MT-potilaalta... Ei todellakaan ole normaalia pitää mitään solumöykyn vuosisurupäiviä. Sun kohdalla tilanna on NIIN eri, ettei tarttis edes samana päivänä puhua asioista...

voi vertailla eikä kannata. Ei se keskenmenon ajankohta tee surusta pienempää tai suurempaa. Onko se jotenkin sinulta pois jos ystäväsi suree? En ymmärrä miksi se sinua ärsyttää.

koville, mutta ei silti tulisi mieleenkään verrata asiaa kohtukuolemaan. Todellakaan.

Tilannettahan vois verrata siihen, kun joku suree jotain koiraansa kuin ihmistä. Mutta suru on aika subjektiivinen kokemus. Pitää ymmärtää, että toiset kokee rankemmin asiat kuin toiset ja silti kokemus voi olla molemmilla aivan yhtä vahva. Et sä voi kaverilles mitään sanoa. Suru ei ole kenenkään yksitysomaisuutta eikä menetyksillä kannata ruveta kilpailemaan.

Tiedän myös ihmisen joka itkee enkelivauvaa ja laskee tämän yhdeksi lapsistaan ja tosiaan viikkoja oli alle 13 kun meni kesken.



Kai sitä voi surra kaikenaisia asioita elämässä sitten mutta on se järkevää? Hänelläkin on 4 muuta lasta. No, saapahan aina huomiota kun parkuu asiaansa.



Ne jotka ei häntä tunne kuvittelee oikeasti että häneltä on lapsi kuollut tms kun puhuu enkelivauvastaan.

ymmärrän kyllä hyvin sinua. Minulta on kuollut mies ja jäin pienten lasten kanssa yksin. Vuosien varrella minua on loukannut hirveästi se, kun monikin sanoo ymmärtävänsä minua hyvin, kun heiltä itseltäänkin on kuollut läheisiä. Yhdeltä ystävältäni kuoli esim täti (yli 75-vuotias. Itse olen ottanut vain etäisyyttä näihin ihmisiin, en yhtään jaksa kuulla heidän suremisiaan.

Ei toinen voi sanoa, että sun surusi on väärä, et saa surra tuollaisia. Sinä et voi tietää miten paljon toiveita, odotusta ja ajatuksia siihen keskenmenoon liittyi ja ehkä hän suree siinä samalla jotakin muutakin.

Surin aikoinaan syvästi kun menetin isäni äkillisesti mutta pakko sanoa, että jos nyt menettäisin meidän pikkulemmikkimme , surisin sitäkin pitkään vaikka palstan mukaan eläimiä ei saa edes surra.

mutta jonkinlaista tilannetajua olettaisi olevan, kenelle siitä surustaan menee valittamaan. Vähän sama kuin jollekin vakavasti sairaalle valittelisi koko ajan jotain pikkuvaivaansa. Hiukan suhteellisuudentajua olettaisi ystävältä.

ja silti tämä "kaveri" niin haluaa tehdä. Ja ehkä mua ärsyttää juurikin se kuinka se "suree". Kerjää asialla huomiota facebookissa vuosipäivinä ja välillä muutenkin, kun miettii kuinka enkeliesikoinen olisi nyt sen ja sen ikäinen etc.



Itselleni lapseni menetys on taas niin kipeä asia etten voisi siitä mainita kaikille fb kavereilleni statuksissa, tai kykenisi viettämään vuosipäiviä. Enkä kertakaikkiaan kehtaisi verrata omaa suruani toisen suruun vasten kasvoja, väittäen että tiedän miltä hänestä tuntuu.



Keväät ovat vain vuodenaikoja joista yritän päästä yli, ja toivoa että jonain keväänä minulla olisi muuta ajateltavaa oman, elävän lapsen muodossa.



Haluaisin että kaverinikin keskittyisi mielummin elävään lapseensa kuin hakisi huomiota muutaman vuoden takaisella enkeli-alkiollaan.



ap