Lue keskustelun säännöt.
Mulla ei ole yhtään ystävää jolle voisin soittaa ja joka soittelis mulle
23.02.2012 |
Että semmosta. Oon nuori ja lapseton ja ihan helvetin yksinäinen.
On semmosia "kavereita", mutta ei yhtään ystävää. Noita kavereitakin on vain muutama ja niillä on jo ne läheiset ystävänsä.
En ees jaksa selittää tätä asiaa, kauheen paha mieli on enkä viitsi enää avomiehelle avautua. Se on raukka mun ainut ystävä.
Ollaan mieitty naimisiin menoa, mutta AINIIN mullahan ei oo yhtään ystävää joka alkaisi kaasoksi. Siihen kaatuu mun prinsessahäät. Miehen ystäviä kutsulistalla olis varmaan 40, minulta ehkä 5 ja nekin sellaisia joita ei oikeasti kiinnosta kuka minä olen ja mitä mulle kuuluu. Oon mukavaa seuraa, mutta ei ne silti erikseen pyydä ja kysy vaikka kahvillle. Jos on jotain bileitä niin sinne mut kutsutaan mutta muina aikoina ei kiinnosta.
Olispa ihanaa jos olis ystävä joka mullekkin soittelis ja joka ois munkin jutuista kiinnostunut ja tietenkin toisinpäin...
Töissä on mua väh. 30v vanhempia ihmisiä ja salilla on vähän hankala alkaa tutustumaan kehenkään äskeisen jumpan rankkuudesta enempää.
Kommentit (32)
tollaista se on ollut mullakin koko nuoruuden tähän päivään asti. :(
et ole siis ainut ketä ahdistaa yksinäisyys.tähänkin kyllä turtuu. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun joudut purkamaan kaiken tuskan ja päänvaivan vain hänen kanssaan. Aika surullista! Jokainen ihminen tarvitsee 5 ihmistä, joiden kanssa purkaa suruja.
kun joudut purkamaan kaiken tuskan ja päänvaivan vain hänen kanssaan. Aika surullista! Jokainen ihminen tarvitsee 5 ihmistä, joiden kanssa purkaa suruja.
enkä edes kaipaa sellaista.
en ole erityisen sosiaalinen luonteeltani.
mutta olen silti onnellinen 4 lapsen äiti ja ihanan miehen vaimo.
minä olen sosiaalinen luonteeltani ja oikein kaipaan ystäviä. Inhoan sitä että mun pitää aina kysyä että "voinko minäkin tulla" jos mun kaverit on porukalla. Haluaisin edes jollekkin olla se jonka seura on itsestään selvää, se jolle soitetaan ekana.
Mun miehelläni on kavereita ja ystäviä, mutta näkee melko harvoin heitä; suurin osa asuu entisellä kotipaikkakunnallamme.
vituttaa ja surettaa. Pakko ottaa tuolta piilolaatikosta tupakat ja mennä tupakalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minulla vähän sama, oon niin rikkinäisestä perheestä, että en oo tuntenut itseäni aina. oon kasvanut vuosien myötä, oikeastaan vuosittain henkisesti tosi paljon, siksi tuntuu että moneen kertaan oon joutunut pysähtymään ja ajattelemaan että nämä ihmiset ympärilläni eivät tunne minua tänään, he ovat tutustuneet siihen minuun joka oli aikoinaan. Ja ystävyys on jäänyt.
se on ollut minun tapa mennä eteenpäin, mutta surullista, ettei ole sellaisia parhaita lapsuuden kavereita.
älä huoli, et ole ainoa tuossa tilanteesa.
Mulla on ollut oikeastaan lähes aina sama tilanne: minä olen se joka pitää yhteyksiä yllä. Jos en pidä ei kukaan mulle soita tai kysele jos mentäis ulos.
En tiedä mikä mussa on vikana. Olen ystävällinen, kiltti (vähän liiankin), jotenkin vähän vanhanaikainen. Et jos jotain luvataan, niin yritetään pitää jne. Sellaisilla ihmisillä tuntuu olevan paljon kavereita, jotka eivät pidä puheitaan, tule vaikka tapaamiseen kun on sovittu. Tai jotka juoruaa paljon. Mä en tuosta juoruilustakaan oikein innostu.
En tiedä mitä teen väärin, mutta kavereita ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on ollut oikeastaan lähes aina sama tilanne: minä olen se joka pitää yhteyksiä yllä. Jos en pidä ei kukaan mulle soita tai kysele jos mentäis ulos.
En tiedä mikä mussa on vikana. Olen ystävällinen, kiltti (vähän liiankin), jotenkin vähän vanhanaikainen. Et jos jotain luvataan, niin yritetään pitää jne. Sellaisilla ihmisillä tuntuu olevan paljon kavereita, jotka eivät pidä puheitaan, tule vaikka tapaamiseen kun on sovittu. Tai jotka juoruaa paljon. Mä en tuosta juoruilustakaan oikein innostu.
En tiedä mitä teen väärin, mutta kavereita ei ole.
Mulla on ollut oikeastaan lähes aina sama tilanne: minä olen se joka pitää yhteyksiä yllä. Jos en pidä ei kukaan mulle soita tai kysele jos mentäis ulos.
En tiedä mikä mussa on vikana. Olen ystävällinen, kiltti (vähän liiankin), jotenkin vähän vanhanaikainen. Et jos jotain luvataan, niin yritetään pitää jne. Sellaisilla ihmisillä tuntuu olevan paljon kavereita, jotka eivät pidä puheitaan, tule vaikka tapaamiseen kun on sovittu. Tai jotka juoruaa paljon. Mä en tuosta juoruilustakaan oikein innostu.
En tiedä mitä teen väärin, mutta kavereita ei ole.
haluaisit jutella ystävien kanssa? En usko, että epäluotettavilla ja juoruilevilla ihmisillä sinänsä on sen enempää ystäviä, ehkä näillä on noiden ominaisuuksien lisäksi sen verran hyviä ominaisuuksia että noista ei välitetä, vaikka ei tykättäisikään.
Ei ole miestä (en kyllä kaipaakaan) eikä yhtään ystävää. Pari kaveria, mutta ne eivät kutsu edes bileisiinsä. Joskus käydään kahvilla kun varmaan säälistä lähtevät kun pyydän tarpeeksi monta kertaa. Jotenkin nimenomaan bileisiin ei kutsuta ikinä. En ymmärrä miksi mua häpeäisivätkään, en juo liikaa, mölyä, kuuntelen muita yms enkä ole edes ruma. Ei musta ole kukaan koskaan välittänyt, ei edes omat vanhemmat. Ai niin, ei nekään koskaan soita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on ollut oikeastaan lähes aina sama tilanne: minä olen se joka pitää yhteyksiä yllä. Jos en pidä ei kukaan mulle soita tai kysele jos mentäis ulos.
En tiedä mikä mussa on vikana. Olen ystävällinen, kiltti (vähän liiankin), jotenkin vähän vanhanaikainen. Et jos jotain luvataan, niin yritetään pitää jne. Sellaisilla ihmisillä tuntuu olevan paljon kavereita, jotka eivät pidä puheitaan, tule vaikka tapaamiseen kun on sovittu. Tai jotka juoruaa paljon. Mä en tuosta juoruilustakaan oikein innostu.
En tiedä mitä teen väärin, mutta kavereita ei ole.
Mulla on ollut oikeastaan lähes aina sama tilanne: minä olen se joka pitää yhteyksiä yllä. Jos en pidä ei kukaan mulle soita tai kysele jos mentäis ulos.
En tiedä mikä mussa on vikana. Olen ystävällinen, kiltti (vähän liiankin), jotenkin vähän vanhanaikainen. Et jos jotain luvataan, niin yritetään pitää jne. Sellaisilla ihmisillä tuntuu olevan paljon kavereita, jotka eivät pidä puheitaan, tule vaikka tapaamiseen kun on sovittu. Tai jotka juoruaa paljon. Mä en tuosta juoruilustakaan oikein innostu.
En tiedä mitä teen väärin, mutta kavereita ei ole.
haluaisit jutella ystävien kanssa? En usko, että epäluotettavilla ja juoruilevilla ihmisillä sinänsä on sen enempää ystäviä, ehkä näillä on noiden ominaisuuksien lisäksi sen verran hyviä ominaisuuksia että noista ei välitetä, vaikka ei tykättäisikään.
leffoista, politiikasta, parisuhteesta... Olenkohan mä niin raskassoutuinen, että kukaan ei kestä. Mielelläni juttelen myös matkoista, ruuasta, työelämästä. Mutta esimerkiksi yhteisten tuttujen asioita en halua alkaa ruotia. Musta se on seläntakana puhumista.
Ei ole miestä (en kyllä kaipaakaan) eikä yhtään ystävää. Pari kaveria, mutta ne eivät kutsu edes bileisiinsä. Joskus käydään kahvilla kun varmaan säälistä lähtevät kun pyydän tarpeeksi monta kertaa. Jotenkin nimenomaan bileisiin ei kutsuta ikinä. En ymmärrä miksi mua häpeäisivätkään, en juo liikaa, mölyä, kuuntelen muita yms enkä ole edes ruma. Ei musta ole kukaan koskaan välittänyt, ei edes omat vanhemmat. Ai niin, ei nekään koskaan soita.
Sama juttu, vanhemmatkaan eivät yhteyksiä ylläpitele. Jos en minä soita, niin ei kuulu sitten mitään...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Harmi vaan, että vielä ei ole tullut vastausta jossa kerrottaisiin että joku on päässyt pois tästä yksinäisyydestä.
Toisaalta on lohduttavaa huomata että on kohtalon tovereita.
Mulla on ollut oikeastaan lähes aina sama tilanne: minä olen se joka pitää yhteyksiä yllä. Jos en pidä ei kukaan mulle soita tai kysele jos mentäis ulos.
En tiedä mikä mussa on vikana. Olen ystävällinen, kiltti (vähän liiankin), jotenkin vähän vanhanaikainen. Et jos jotain luvataan, niin yritetään pitää jne. Sellaisilla ihmisillä tuntuu olevan paljon kavereita, jotka eivät pidä puheitaan, tule vaikka tapaamiseen kun on sovittu. Tai jotka juoruaa paljon. Mä en tuosta juoruilustakaan oikein innostu.
En tiedä mitä teen väärin, mutta kavereita ei ole.
Tuo on juuri niinkuin minä! Tosin en ole mikään liian kiltti, osaan kyllä pitäää puoleni tarvittaessa.
-Ap
Minulla oli, mutta kun muutin korpeen, ystävät hävisi. En jaksa tätä yksinäisyyttä. Olen jopa naimisissa, mutta enemmän juttelen seinille kuin miehelle. Päivät pitkät olen vain lapsieni kanssa. Ou jee, mikä elämä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minä veikkaan, että yksinäisyys on mielentila. Minulla on paras ystäviä ja muitakin ystäviä, minulla on sisaruksia, minulla on aviomies. Mutta silti koen oloni välillä yksinäiseksi. Uskon siis, että se on mielentila. Jos on joku murhe ja ei ehdi tai voi sitä jostain syystä kenellekään jakaa, niin tuleehan siinä yksinäisesi väkisinkin.
Samaa vaivaa täälläkin. Mulla on kyllä paljonkin kavereita, mies, pari lasta, kohtuullisen vilkas sosiaalinen elämä, kun näiden samojen mammakavereiden kanssa tässä päivät pyöritään. Mutta vasta viimeisen parin vuoden aikana olen tajunnut, ettei minulla ole miehen ja siskon lisäksi yhtään todellista Ystävää. Olen kuvitellut minulla olevan, mutta en ole ymmärtänyt mitä muut keskenään jakavat. Kärsin siitä tällä hetkellä aika paljon ja tuntuu ikävältä, kun tiedän muiden päivittäin tapaamieni ihmisten viettävän yhteisiä saunailtoja jne.
Mutta tässä en voi kuin katsoa peiliin. Pidän hirveästi kotona olemisesta ja perheen kanssa touhuamisesta. En pidä puhelimessa puhumisesta, joten en ikinä soita kenellekään, tähän on kaatunut monta potentiaalista ystävyyttä. Näyttää siltä, että jotta naisesta saa ystävän itselleen, niin täytyy soitella suurin piirtein päivittäin...
En halua tavata ketään joka päivä. Jos minulla on huono päivä, en vastaa puhelimeen jos joku sattuu soittamaan.
Olisi silti kiva, kun olisi jollekin se ehdoton ystävä. Mut opiskeluaikojen jälkeen ei sellaista ole ollut. En ole ollut kenenkään kaasona ja vain yhden lapsen kummi. En tiedä miten noista tämän hetkisistä potentiaalisista ystävistä saisi todella Ystäviä?
Mun ystävistä 80% on muuttanut muualle ja melkein kaikki seurustelee, ja viettää aikaansa miestensä kanssa. Tuntuu että mullakin on ehkä yksi ystävä, joka joskus jopa oma-aloitteisesti soittaa mulle kysyäkseen mun kuulumisia. Joku toinen voi harvoin soittaa, kysyäkseen jotain neuvoa, mutta yleensä ei edes sitä. Miestä en itselleni ole löytänyt ja en usko löytävänikään, koska en tapaa missään uusia ikäisiäni ihmisiä. Nykyisellä työpaikallakin ahdistaa, kun en jotenkin ole porukassa mukana. Siellä sitten kökötän huoneessani yksin. Kaipaan niitä aikoja, jolloin työpaikalla oli "sosiaalisesti mukavaa." Nyt jokainen työpäivä ahdistaa.
Vituttaa äärettömästi lukea täältä ketjuja, joissa ihmiset kertovat, kuinka heitä ei yhtään kiinnosta tutustua uusiin ihmisiin ja että omassa elämässäkin on tarpeeksi. Sitten vielä maristaan kun joku tuttu pitää yhteyttä, kun ei yhtään jaksaisi sitäkään.
Näin aikuisena niitä uusia ystäviä ei vain oikein mistään tule, jos työpaikalta ei löydy. Harrastusten paristakaan ei löydy, kun siellä tosiaan vaan lähinnä kommentoidaan tunnin rankkuutta ja lähdetään kotiin.
Joskus olen yrittänyt saada uusia ystäviä, mutta en jaksa ikuisessti ihmisissä roikkua, jos he eivät itse koskaan kutsu minua mihinkään tai vaivaudu edes lyhyttä tekstaria laittamaan oma-aloitteisesti.
Eipä ole minullakaan ystäviä. On joitakin kavereita, mutta en niille oikein voi soittaa eikä ne ainakaan koskaan soita mulle. Mulla ei ole edes miestä, joten aika paljon olen vain yksikseni. Käyn usein vanhemmillani, koska en jaksa aina olla yksin. Tuntuu aika säälittävältä koko tilanne. Oon jotenkin huono tutustumaan ihmisiin.
Harmi vaan, että vielä ei ole tullut vastausta jossa kerrottaisiin että joku on päässyt pois tästä yksinäisyydestä.
Tarkoitatko, että on saanut ystäviä, kun sanoo, että on päässyt pois yksinäisyydestä?Luulisin, että aikuisella iällä on melko vaikea saada ystäviä (joillakin se toki voi onnistua). Ehkä se vaan on niin, että sen yksinäisyyden kanssa on tultava ja yritettävä poimia ne hyvät hetket muistoihin. Minä esim. olen äärimmäisen huono pitämään yhteyttä ihmisiin, vaikka toisaalta ystäviä kaipaankin. Joskus teen jonkin matkan miehen ja "ystävä"pariskunnan kanssa ja niitä sitten muistelen haikeana. Mutta oikeasti ystävää ei ole silloin, kun sitä tarvitsisi.
Toisaalta taas, kun joskus on ystäviä ollut, olenkokenut yhteydenpidon rankkana ja monesti juttujen taso on mielestäni sellainen, etten oikein jaksa. Ystävyydet ovat sitten loppuneet minusta johtuvista syistä. Kompensoin yksinäisyyttäni harrastamalla; eihän se sama asia ole mutta näempähän ainakin ihmisiä päivän aikana.
Yksinäisyydestä voi päästä pois niin monella tavalla. Laitapa postia huvikseen tintti@live.fi (44v, yksi lapsi, Vantaa).
Lasten myötä mahdollisuudet saada uusia ystäviä lisääntyvät rutkasti! Jos vaan jaksaa käydä perhekerhoissa ja olla aktiivinen:). Aikaa se vie ja nyt vajaan kolmen vuoden jälkeenkin "ystävyydet" ovat jämähtäneet tietylle tasolle.
Kunhan joskus palaan töihin, niin taitaa vaan sitten taas nämäkin jäädä.
17
Meinasin sanoa sulle, että soita mulle, mulla on aikaa jutella, mutta kun kerroit, että sulla on poikaystävä niin juttu jotenkin muuttui. Jos sulla on siihen hyvä suhde niin sehän on jo todella paljon.
Pitäiskös sun vaan jotenkin muuttaa asenne jotenkin toisenlaiseksi. Ei niitä todella hyviä ystäviä kenellekään puun joka oksalla kasva. Ja kun ei enää olla koulussa tai opiskella niin tilanne muuttuu monelle. Jos on vain vähän rahaa niin niitä kavereita kaikkoaa seuraavatkin porukat.