Tuntuko kenestäkään muusta joskus ettei osaa olla aikuinen

Tuntuu useinkin. Kylässä vieraillessa saa aina erikseen alleviivata, että ei, minulle ei sitten keitetä kahvia, koska en pidä siitä. Yleinen reaktio on hämmästynyttä silmien pyörittelyä ja kyselyä, että milloinkas olen ajatellut opetella juomaan kahvia. Niin, kunnollisen ja normaalin aikuisen tulee ehdottomasti juoda kahvia. Minusta mehu on hyvää, deal with it.



Entisten koulukavereiden kanssa ei enää oikein ole yhteisiä puheenaiheita, kun nämä puhuvat politiikasta ja pörssikursseista. Kummastakaan en ymmärrä mitään. No, politiikasta hieman, mutta ei minua silti kiinnosta tippaakaan puhua siitä. Politiikasta sitten tietenkin puhutaan sivistyneesti juuri sen Aikuisten Juoman eli kahvin ääressä.



Mitäs muita näitä oli... Joo, ajokorttia minulla ei ole. Kännissä en ole ollut koskaan enkä pidä alkoholin mausta. Tästäkin on seurannut tätä rasittavaa "Noh, milloinkas olet ajatellut opetella juomaan"-kyselyä.



Ja ikää oli 28 vuotta, enkä aio muuttua toisten mieliksi.

ja eniten lapsellisuuteni vaivaa siinä, etten yksinkertaisesti jaksa esittää lapsillekaan aikuista. Minua ei vilpittömästi yhtään haittaa jos lapset riehuvat, laittavat jalat pöydälle tai kiroilevat. Kiellän tietenkin, mutta bluffaamiseni näkyy kauas.

Välillä tuntuu että olen teini-ikäinen. Mietin rooliani ja paikkaani ja kaiken mielekkyyttä. En koe olevani keski-ikäinen. Toisaalta kremppojen kanssa tuntuu että olisin mummo. En halua olla jakkupukutäti. Mieluummin jakkupukutyttö sitten. Koen etten saisi ajatella näin. Pitäisi olla Aikuinen nainen, ei mikään teinix.



Tällaista tänään. Huoh.

[/quote]

i]Täällä 37-v nainen ja yhden lapsen äiti. Usein tulee sellainen tunne että en osaa olla aikuinen siten kuin pitäisi. En oikein osaa laittaa ruokaa. En saa pidettyä aina arkea hallinnassa. Olen monissa asioissa epävarma. En ole hillitty ja hallittu, useimmiten ainakaan. Minulla esiintyy edelleen kaikenlaisia tunteita - monet tuttavapiirin naiset näyttävät onnistuneen siinä että eivät omaa aitoja tunteita ollenkaan, vaikka maailma putoaisi niskaan.



Olen 37-vuotias kahden lapsen äiti. Minulla on samoja tuntemuksia kuin sinulla. Elän tavallaan kuin sumussa, en löydä elämälleni suuntaa enkä punaista lankaa. Lapseni ovat niin pieniä etteivät tajua vielä mitään (alle 2-vuotiaita) ja haluaisin niin tulla aikuiseksi, sisäisen harmonian ja varmuuden ja omanarvonsa tuntemaksi. Hoidan siis kodin, lapset, laskut, sosiaalisen elämän jne jne mutta tuntuu selkeästi siltä, kuin olisin "jäljessä" jotenkin.

Milloin ihminen tulee oikeasti aikuiseksi? Pitäisikö "löytää itsensä" ensin? Minulla on rutkasti elämänkokemusta ja olen vakiintunut vasta yli 30-vuotiaana. Kuitenkin olen monilla tavoin edelleen se sama epävarma, eksynyt ja estynyt 17-vuotias. Olen melko luova, minulla on vilkas mielikuvitus, mietin ja jännitän paljon. Ulkopuolinen maailma tuntuu kovalta ja vauhti liian hurjalta. Unelmoin "entisistä ajoista" jolloin kaikilla ja kaikella oli oma paikkansa ja ihmiset välittivät toisistaan ja poliisia pelättiin. Pitäisi tulla kovemmaksi, ei olla niin herkkä. Mutta miten???

Hups, teksti meni sekaisin. Viimeinen kappale oli minun kirjoittama.

väitän, ja kai tätä moni asiantuntevampikin on väittänyt. Maailma pyörii liian kiivasta tahtia. Lisäksi tieto ympärillämme olevasta maailmasta on liiallistunut ja nopeutunut joka puolelta. Se on aikuisellekin psyykelle haastavaa. Etenkin silloin jos oma perusta/identiteetti on epävarma tai häilyvä.



Jotta voisi olla vakaa aikuinen lapselle pitäisi ensin olla vakaa itse.



Entisaikaan moni muu asia oli rankempaa ja raskaampaa. Nyt haasteet ovat enemmän tähän henkiseen puoleen liittyviä.

Mieheni haluaisi että tässä iässä pukeutuisin jo fiinimmin rouvatyyliin: beigeen, jakkupukuihin, hillittyihin kuoseihin...Mutta kun minä en halua, se ei ole minua itseäni!



Kyllä minulla on jakkupuku ja joitain yksittäisiä miehenkin mielestä klassisen tyylikkäitä vaatekappaleita jotka ovat itse valitsemiani. Mutta yleisesti ottaen haluan pukeutua niin kuin itse haluan ja se on jonkinlainen kaksikymppistyyli. Ei teiniä muttei ladya tai mummoakaan.



Minun mielestäni lapsellista mieltä osoittaisi se että pitää tehdä kuten muutkin tekevät vain sen takia että muutkin tekevät. Aikuista on pikemminkin sallia itselleen oma tyyli mikä se sitten onkaan.

etkä ole vielä aikuistunut. Harkintakyky pettää. Ei saa lapsi hyvää hoitoa ja kasvatusta - lapsesi on harjoituskappale sinun leikeillesi. Nukke. Toosi hyvä lähtökohta. Mut tää kommentti varmaan menee yli ymmärryksesi, olethan vielä henkisesti lapsi. Anna lapsi adoptioon niin hänen ei tarvitse katua syntymäänsä tyhmälle keskenkasvuiselle tytölle joka halusi jotain mitä ei voi itse käsittää.

Tosin olen vasta parikymppinen. Aina kun käyn vanhempieni luona, mietin, miten ihanaa olisikaan asua vielä siellä ja olla lapsi, leikkiä leluilla jne. :D huoletonta elämää. En osaa keskustella "aikuisten asioista", ja tuntuu että välillä juttuni lähtevät ihan lapasesta, onneksi tätä tapahtuu tosin vain läheisten ihmisten kanssa. Jossain työhaastattelussakin olen aina ihan paniikissa, en osaa olla normaalisti ja tuntuu, että annan itsestäni ihan keskenkasvuisen kuvan. Talousasiat kyllä osaan hoitaa ja kodin pidän kunnossa ja muutenkin olen sillä lailla järkevä, mutta jotenkin muuten... Ääh. Olis se vaan ihanaa olla vielä 15... Noh, ehkä tämä tästä kun esikoinen syntyy.

no se, että ei juo kahvia, on kyllä nykyisin tosi tavallista...

Mullakin on samanlaisia tuntemuksia ja olen 30 v. kahden lapsen äiti. Tuntuu että tämä aikuisten maailman on niin vaikea ja raskas. Pitää jaksaa, jaksaa ja jaksaa. Tekis monesti mieli mennä vaan kotiin äidin ja iskän huomaan huilimaan ja olla taas lapsi vailla huolen häivää.

Olen 37 v ja minulla on kolme lasta. Juuri eilen kaverini suuttui minulle jostakin (en ottanut itseeni, koska hänellä on hirveä stressi päällä eräästä asiasta ja hän on kaikille kiukkuinen) ja möläytti vihaisesti: "Miksi sä et vaan voi olla niinkuin kaikki muut!! Onko pakko olla niiiiiiiin erilainen!!"



Olin ensin surullinen ja hämmentynyt, koska en yritä esittää mitään erikoista tai ihmeellistä, minä vaan olen tälläinen kummajainen epäaikuinen, jotenkin sopeutumaton, levoton ja keskiluokkaisuuteen sopimaton. Toinen ystäväni sitten sanoi, että hän ainakin haluaa minun olevan juuri tälläinen kuin olen, eikä mitään muuta: impulsiivinen, vähän outo, spontaani, erittäin ulospäinsuuntautunut, voimakkaasti tunteva ja eläytyvä ja sammakoita jatkuvasti suustaan päästävä scifi-nörtti.

..alkakaa kavereikseni! :)



Ärsyttää kun yhdestä vapaamielisestä, paljon matkustelleesta, huumorintajuisesta, epämaterialistisesta (ja vähän railakasta elämää viettäneestä) kaverista tuli perheen perustamisen myötä merkkiastiastojen keräilijä, vauvan vaatettaja, auton ostaja, TYLSÄ ja TOTINEN! Annan hänen olla, mutta antaisi minunkin olla...vapaa :)

Toi merkkiastiastojen keräily on just sitä mitä tässä ketjussa tarkoitetaan.

ja olisin voinut sanasta sanaan kirjoittaa tämän avauksen. Kakkonen, jospa tunnetkin meidät kaikki? ;) Ehkä syynä ap:n tunteisiin ovat olleet omat aikaisemmat kuvitelmat ja odotukset siitä millainen on keski-ikäinen nainen? Vuodet kolmestakymmenestä neljäänkymmeneen menevät pelottavan nopeasti, varsinkin oman lapsen kasvamista seuratessa.

Siirtymä nuoresta aikuisesta keski-ikäiseksi käy niin pian ettei siihen ehdi sopeutumaan. Itse aion olla tyytyväisenä nuorekas ja välillä vähän epäaikuismainenkin, mikäli aikuismaisuus tarkoittaa tätimäistä pönäkkyyttä ja tosikkoutta. Idolini on Aira Samulin joka on säilyttänyt energisen, tyttömäisen nuorekkuuden aivan läpi koko elämänsä!

Tiedostan olevani syntymävuodesta ja iästä katsottuna varhaiskeski-ikäinen, totta. Mutta sisällä olen edelleen hyvin paljon sama lapsi tai tyttö kuin aikaisemminkin.



Itse asiassa lapsena olin pikkuvanha. Joten on jotenkin johdonmukaista että nyt olen lapsekas. Olen iätön, ajaton. Kuten täällä moni muukin onneksi tuntuu olevan!



ap

olen 38v yhden lapsen äiti. En tee maukasta monipuolista ruokaa, en kehtaa kutsua meille syömään. Olen vähän uusavuton, en esim muista tyhjentää pesukoneiden suodattimia tai imuroida piilossa olevia sähköjohtoja. Maksan laskut jne mutten oikein tajua politiikkaa. Mulla on kahvimukeja, ei kuppeja. Ei ole jälkiruokakulhoja eikä serviettejä. Olen koulutettu ihminen enkä mikään tiedostaen lapsekas, en pukeudu pinkkiin tms mutten kyllä tiedä mitään butiikkejakaan. Te varmaan tiedätte mitä ajan takaa?

Mitä ne ovat ja miten ne puhdistetaan.



Minäkin myönnän olevani uusavuton.

Mutta oletteko miettineet että tämä ihmettely ettei ole aikuinen voi olla ikäkriisiäkin?



Minä en juo alkoholia enkä myöskään kahvia. Leipomisesta tykkään, ruoanlaitosta en.



Lapsia on 4.

Usein koen jossain vanhemapainilloissa yms. etten ole yhtään noin aikuinen äiti kun nuo muut.



Ja usein nuorempana ajattelin, että aikuiset tietää kaiken, osaa käyttäytyä tilanteessa kuin tilanteessa. Aikuinen ei ole epävarma ja elää aikuisten elämää.

Ja nyt sitten tuntuukin ihan samalta kuin parikymppisenä.



No, tykkään edelleen karkeista ja telkkarin katsomisesta jne. En ole oppinut rentoutumaan kaljapullon kanssa tai teatterissa. Ennemmin syön karkkeja ja löhöän sohvalla.

Ja edelleen minun täytyy selvittää asioita mihin otetaan milloinkin yhteyttä ja mitä kuuluu sanoa missäkin tilanteessa. En siis olekaan mikään aikuinen, joka osaa tilanteessa kuin tilanteessa käyttäytyä.

Tykkään reissata koko perheen voimin, lasten kanssa matkailu on kivaa. En siis haluaisikaan mitään aikuisten lomaa.



Se on varmaan ärsyttävintä kun pitää aina selitellä omaa käytöstä, no en tykkää alkoholista, enkä kahvista jne. Tuntuu että saa arvostelua osakseen, kun ei ole "oikea aikuinen"



Tähän liittyy myös elämän arviointi myös laajemmin. Mulla on tällähetkellä ammatillinen kriisi. Koen olevani ammatissa, joka ei ole oikean aikuisen työ ja mietin lähteäkö vielä opiskelemaan vai mitä teen. Koko loppuelämän tätä hommaa surkealla palkalla. Tässäkö tämä kaikki olikin mitä elämä tarjosi?

Mä tunnistan itseni osittain ap.n teksteistä, osittain en. En kaipaa teiniangstivuosia yhtään, enkä kaksikymppisenä viettämiäni biletys-miestenmetsästyskautta. Se oli liian levotonta aikaa, toisaalta hyvä että sekin tuli elettyä, niin ei huvita enää sittenvanhempana mikään kännääminen tms.

Vapautta on ikävä, ajanviettoa ystävien kanssa ja matkustelua.

Olen 34-v. ja ollut pari vuotta kotona pienten lasten kanssa. Mies tekee pitkiä päiviä töissä, joten aika pitkälle hoidan lapset ja kodin yksin. Mutta...... En mä jaksa edes yrittää olla mikään täydellinen kodin hengetär! Minusta tärkeintä on että lapset saa ruokaa ja läsnäoloa, kotia en jaksa siivota niin että olis paikat koko ajan tiptop. Käydään kerhoissa, ulkoilemassa, kirjastossa ym. En mä edes mieti että mun pitäisi olla jonkinlainen, mä vaan olen. Tai joo, kyllä mä leivoin vähän aikaa sitten EKAA kertaa pullaa, koska ajattelin että se nyt kuuluu äitien tehtäviin. Onnistui niin hyvin, että oikein innostuin...!

Minusta nuo roolit ja paineet muottiin sopimisesta on jokaisen omassa päässä. Olkaa nyt hyvät ihmiset vaan reilusti omia itsejänne, ei PIDÄ olla mitään mikä ei tunnu omalta.

Tuosta pullanpaistosta tuli mieleen, että ihmisillä on helposti ennakkoasenteita, minäkin ajattelin etten osaa tehdä pullaa, koska joskus nuorena kun yritin, niin eihön niistä mitään tullut.Ajattelin, etten edes halua tehdä pullaa, koska pulla on niin tylsä leivonnainen. Leivoin vaan hienoja hyydykekakkuja yms. Back to the basics!! Monesti perinteiset jutut on niitä parhaita. Aina voi oppia uutta, voi kehittää itseään, saa muuttaa asenteitaan, voi myöntää, että olin väärässä.

Kerhoissa tapaa monenlaisia äitejä. En mä ainakaan tuomitse ketään siellä... Joillekin materia ja suosittaminen on tärkeämpää, toisille ei. Itse olen ehkä välimaastossa. Olen aina ollut. En halua kuulua mihinkään tiettyyn muottiin, ja haluan tulla juttuun erilaisten ihmisten kanssa...en halua valita mitään tyyliä itselleni, olen mitä olen, välillä tyylikäs, yleensä arkena ihan meikitön ja tavallinen.

En nyt osannut ajatuksiani pukea sanoiksi niin hienosti, mutta ehkä joku tajusi pointtini...?

ketjua mielenkiinnolla lukeneena mieleeni tulee yksi kysymys:



Onko aikuisuus suorittamista??



Jatketaan keskustelua! :)



Ps. Itsekin olen monesti ajatellut etten täytä aikuisen ihmisen kriteerejä (mitä ne nyt sitten ovatkaan) ja olen kuitenkin suurperheen äiti

Joku mies voisi kommentoida.