Tuntuko kenestäkään muusta joskus ettei osaa olla aikuinen

Tosin olen vasta parikymppinen. Aina kun käyn vanhempieni luona, mietin, miten ihanaa olisikaan asua vielä siellä ja olla lapsi, leikkiä leluilla jne. :D huoletonta elämää. En osaa keskustella "aikuisten asioista", ja tuntuu että välillä juttuni lähtevät ihan lapasesta, onneksi tätä tapahtuu tosin vain läheisten ihmisten kanssa. Jossain työhaastattelussakin olen aina ihan paniikissa, en osaa olla normaalisti ja tuntuu, että annan itsestäni ihan keskenkasvuisen kuvan.



Talousasiat kyllä osaan hoitaa ja kodin pidän kunnossa ja muutenkin olen sillä lailla järkevä, mutta jotenkin muuten... Ääh.



Olis se vaan ihanaa olla vielä 15... Noh, ehkä tämä tästä kun esikoinen syntyy.

Ole juuri sellainen kuin olet ?

Kyllä minulla on tunteita, voimakkaitakin mutta en tuhlaa energiaani esimerkiksi kiukkuun tai vihaan, kateuteen, pahansuopaisuuteen tai pelkoon. Ne eivät nimittäin auta vaikka taivas putoaisi niskaan.

Muuten olen kuin ellun kana.

Koen olevani tavallista luovempi ja tempperamenttisempi. Usein häpeän sitä, etten osaa olla robottiaikuinen, joilla ei mitään ongelmia tunnetilojensa kanssa.

Olen aikuisen äitiroolin vanki, se ahdistaa. En usko, että miehet ovat yhtään leikkisämpiä kuin naiset, se on vain miehille sallittua.



T: friikkinörttimutsi

en osaa olla aikuinen, tuntuu että musta näkyy heti läpi etten ole aikuinen kun juttelen muiden aikuisten kanssa.



Osaan siis käyttäytyä, pukeudun normaalisti (en mihinkään nuoriin vaatteisiin) ja olla nätisti mutta itse sisäsältä tunnen olevani epävarma ja tuntuu että kaikki mun ikäiset ovat 20 vuotta vanhempia kampauksineen ja juttuineen. Ei mulla kyllä mitään lapsekasta juttuakaan ole mutta en osaa selittää..



ei tunnu aikuiselta ei.

Olen 30v, ja tunnen itseni yleensä lähinnä lapseksi tai varhaisteiniksi. Oman lapsen saaminen auttoi siihen, etten enää tunne itseäni muiden aikuisten seurassa niin ulkopuoliseksi, koska meillä on ainakin yksi yhteinen keskustelunaihe. En kuitenkaan juuri koskaan stressaa asiasta, ja oikeastaan kammoksun ajatusta siitä, että joutuisin jostakin syystä kasvamaan aikuiseksi. Miestä asenteeni välillä harmittaa, ja onkin todennut, että joskus tuntuu kuin huollettavana olisi yksi ylimääräinen lapsi. Yritän toki olla aiheuttamatta miehelle harmia, mutta toisaalta elämä olisi mielestäni kuolettavan tylsää, jos kaiken pitäisi olla niin kamalan vakavaa, velvollisuudentuntoista ja tylsää kuin aikuisten maailmassa tuntuu olevan.

37 ja yhden lapsen äiti ja kyllä! Kaikki osiot tuttuja.

etkä ole vielä aikuistunut. Harkintakyky pettää. Ei saa lapsi hyvää hoitoa ja kasvatusta - lapsesi on harjoituskappale sinun leikeillesi. Nukke. Toosi hyvä lähtökohta. Mut tää kommentti varmaan menee yli ymmärryksesi, olethan vielä henkisesti lapsi. Anna lapsi adoptioon niin hänen ei tarvitse katua syntymäänsä tyhmälle keskenkasvuiselle tytölle joka halusi jotain mitä ei voi itse käsittää.

Tosin olen vasta parikymppinen. Aina kun käyn vanhempieni luona, mietin, miten ihanaa olisikaan asua vielä siellä ja olla lapsi, leikkiä leluilla jne. :D huoletonta elämää. En osaa keskustella "aikuisten asioista", ja tuntuu että välillä juttuni lähtevät ihan lapasesta, onneksi tätä tapahtuu tosin vain läheisten ihmisten kanssa. Jossain työhaastattelussakin olen aina ihan paniikissa, en osaa olla normaalisti ja tuntuu, että annan itsestäni ihan keskenkasvuisen kuvan.

Talousasiat kyllä osaan hoitaa ja kodin pidän kunnossa ja muutenkin olen sillä lailla järkevä, mutta jotenkin muuten... Ääh.

Olis se vaan ihanaa olla vielä 15... Noh, ehkä tämä tästä kun esikoinen syntyy.

Olen 36 ja kahden lapsen äiti. Osa tuntemuksistasi samoja.

olen 31-vuotias ja "ongelmani" on se, että en osaa vääntyä normaaliin perheellisen elämän malliin. Ahdisti pitkään kun kuvittelin että meidänkin on muutettava omakotitaloon, hankittava vähintään yksi auto ja ruveta keräämään jotain Pentikin astioita. Minullakin on temperamenttinen, melko impulsiivinen ja boheemi luonne. En ole pullantuoksuinen kodinhengetär. Olen lisäksi jollakin tapaa huoleton, huomaan joidenkin "kunnon" äitien huolestuvan ja stressaavan monista asioista enemmän kuin minä.



Lasten saaminen on vähän tasoittanut minua ja perusasiat ovat aikuisiällä olleet aina kunnossa. Talous, koulutus, työ jne.



Pahimman kriisin kävin lävitse esikoisen syntymän ja ehkä 3. ikävuoden välillä. Yritin järjestellä elämää normaalin kaavan mukaan ja ahdistuin. Onneksi minulla on mies, joka arvostaa samoja asioita elämässä joten irtautuminen normikaavasta oli mahdollista.



Esimerkiksi tänään kävimme koko perheen kanssa läheisessä automarketissa vaunutellen ja pulkkaillen. Ostimme kolme kassillista ruokaa jotka roudasimme tyytyväisenä kotiin ilman autoa. Näin teemme aina. Tunsin olevani täysin vieraantunut tavallisesta lapsiperheen arjesta mutta samalla onnellinen. Ei omakotitaloa, kahta autoa eikä koiraa.

Mullakin on samanlaisia tuntemuksia ja olen 30 v. kahden lapsen äiti. Tuntuu että tämä aikuisten maailman on niin vaikea ja raskas. Pitää jaksaa, jaksaa ja jaksaa. Tekis monesti mieli mennä vaan kotiin äidin ja iskän huomaan huilimaan ja olla taas lapsi vailla huolen häivää.

Kannattaa muistaa, että kaikki on mahdollista. Itse olen 26-vuotias ja tein tämän juuri näin. Eli jäin työttömäksi "opiskelijaksi" ja palasin äitini luo asumaan puoleksi vuodeksi. Sai hyvin levättyä ja etenkin mietittyä elämäänsä että mitä oikein haluaa. Jos olisin jäänyt elämäntilanteeseeni olisin romahtanut henkisesti tai yrittänyt itsemurhaa.

Mullakin on samanlaisia tuntemuksia ja olen 30 v. kahden lapsen äiti. Tuntuu että tämä aikuisten maailman on niin vaikea ja raskas. Pitää jaksaa, jaksaa ja jaksaa. Tekis monesti mieli mennä vaan kotiin äidin ja iskän huomaan huilimaan ja olla taas lapsi vailla huolen häivää.

Kannattaa muistaa, että kaikki on mahdollista. Itse olen 26-vuotias ja tein tämän juuri näin. Eli jäin työttömäksi "opiskelijaksi" ja palasin äitini luo asumaan puoleksi vuodeksi. Sai hyvin levättyä ja etenkin mietittyä elämäänsä että mitä oikein haluaa. Jos olisin jäänyt elämäntilanteeseeni olisin romahtanut henkisesti tai yrittänyt itsemurhaa.

Minulle kävi haastavan työelämän ja lapsiperhearjen yhdistäminen niin raskaaksi että minun oli pakko hypätä pois oravanpyörästä. Lisäksi minusta tuntuu, että aloin muuttumaan "aikuiseksi"; totiseksi, merkkiastiastoa kerääväksi ja muiden odotuksia täyttäväksi. Nyt hengailen kotona kahden lapseni kanssa - onneksi mieheni on "aikuisempi" ja viihtyy hyvin työelämässä joten tämä on minulle taloudellisesti mahdollista. Jotenkin minusta tuntuu, että omalla kohdallani se lasten saaminen ei kangistanut läheskään yhtä paljon kuin työelämän vaatimukset. Joten en vain osaa ottaa elämää tarpeeksi vakavasti tehdäkseni entistä työtäni.

Ihana lukea, että täällä on muitakin samanlaisia naisia.

Niin, olen se, joka aiemmin kirjoitti käyvänsä automarketissa pulkalla ostoksilla