Miksi äiti ei hylkää lapsiaan? Mikä äidissä on vanhempana erilaista kuin isässä?

Kun meille syntyi ensimmäinen lapsi, en voi sanoa rakastaneeni heti lasta, mutta tunsin valtavaa tarvetta suojella ja huolehtia. Tiesin, että tämän vauvan vuoksi tekisin mitä vain. Mies taas sanoi ettei tuntenut mitään pitkään, pitkään aikaan. Pientä suojelunhalua hänelläkin oli, mutta siinä kaikki.



Näin on ollut kaikkien neljän lapsemme kohdalla.



Uskon sen siis olevan biologista perua, että äidin on vaikeampi hylätä lastaan. Mies saattaa hylätä ja olla silti suhteellisen tasapainoinen ihminen (vaikkakin täysi ku****ä), mutta jos äiti hylkää, hänellä on yleensä vaikeita mielenterveydellisiä ongelmia. Näin ainakin tuntemissani tapauksissa.

Äidillä ja lapsella on luonnostaan korvaamaton suhde, jota isät eivät pääse luomaan, kun äiti määrittelee millaista sen isyyden tulee olla. Äidinvaisto on erilainen kuin isänvaisto. Haluaisinkin joskus nähdä esitettävän tämän kysymyksen toisin päin, isälle ei anneta mahdollisuuta.

Tappelisin kyllä viimeiseen hengenvetoon lapsistani. Eli miksikään osa-aikaäidiksi en alkaisi. Minä olen sitoumukseni tehnyt - kun olen lapset tämän miehen kanssa hankkinut - rakastan häntä ja olen uskollinen hautaan saakka. Toki edellytän tätä toiseltakin. Jos kämmää jutun - menettää kaiken. Näin se vaan menee.

Sinä et äitinä joutuisikaan taistelemaan juurtuneita käsityksiä vastaan siitä, että äiti on lapselle isää tärkeämpi.

Äidillä ja lapsella on luonnostaan korvaamaton suhde, jota isät eivät pääse luomaan, kun äiti määrittelee millaista sen isyyden tulee olla. Äidinvaisto on erilainen kuin isänvaisto. Haluaisinkin joskus nähdä esitettävän tämän kysymyksen toisin päin, isälle ei anneta mahdollisuuta.

Tappelisin kyllä viimeiseen hengenvetoon lapsistani. Eli miksikään osa-aikaäidiksi en alkaisi. Minä olen sitoumukseni tehnyt - kun olen lapset tämän miehen kanssa hankkinut - rakastan häntä ja olen uskollinen hautaan saakka. Toki edellytän tätä toiseltakin. Jos kämmää jutun - menettää kaiken. Näin se vaan menee.

Ja muuttaa silti lasten kanssa vaikka sen uuden miehen kera yhteen? Sekin on normaalia.

miesten ja naisten välillä todellakin on hyvin paljon eroa. Vaikka kuinka sukupuolisensitiivisesti ajatteli ja kasvattaisi, niin taustalla on biologiaa. Kulttuuri ei selitä kaikkea.

Monet isät alistuvat yleiseen näkemykseen, jonka mukaan äiti on lapselle isää tärkeämpi. Isät eivät tiedosta omaa merkitystään, arvoaan tai edes laillisia oikeuksiaan, heille ei vain tule mieleenkään, että nämä merkitsisivät jotain ja otettaisiin huomioon äitimyytin yhteiskunnassamme. Isät alistuvat lapsista vieraantumiseen, äidin omiessa lapset automaattisesti itselleen.

moni pitää äitiytensä kurissa niin kauan kuin lapset alle 18v, eli hoidetaan hyvin vaikka hampaat irvessä jottei kukaan pääsisi sanomaan tai arvostelemaan. Mutta odotapas kun lapsi täyttää 18! Sitten on äidillä kakku lusittu, lapsen voi potkaista kaaressa pihalle ja pestä kätensä koko loppuelämänsä ajaksi.



Näin on oma äitini tehnyt, vaikka on ihan normaalista keskituloisesta perheestä, eli täysi-ikäistyttäni äiti ei ole noteerannut minua mitenkään, esim ei ole kiinnostunut aikanaan opinnoistani, valmistumisestani, naimisiinmenostani, lasten syntymistä, lasten ristiäisistä tms.



Ei ole nähnyt lapsistani kahta nuorempaa (ei kiinnosta) ja viimeksi nähtiin 5v sitten. Äiti on sanonut suoraan että elää vain itselleen. Toivottavasti muistaa lupauksensa vielä vanhainkodissakin...

miesten ja naisten välillä todellakin on hyvin paljon eroa. Vaikka kuinka sukupuolisensitiivisesti ajatteli ja kasvattaisi, niin taustalla on biologiaa. Kulttuuri ei selitä kaikkea.

Isä ei yksinkertaisesti osaa olla äiti. Mies on biologialtaan ja sukupuolisena persoonana erilainen. Aloituksen kysymys viitaa vähän feministiseen ideologiaan, joka ei hyväksy biologisia eroavaisuuksia isän ja äidin välillä, vaan keskeinen väittämä on, että isät ja äidit ovat samanlaisia, että erot on vain opittuja ja ne on historiallista painolastia, joka tähtää äidin alistamiseen.

miesten ja naisten välillä todellakin on hyvin paljon eroa. Vaikka kuinka sukupuolisensitiivisesti ajatteli ja kasvattaisi, niin taustalla on biologiaa. Kulttuuri ei selitä kaikkea.

Isä ei yksinkertaisesti osaa olla äiti. Mies on biologialtaan ja sukupuolisena persoonana erilainen. Aloituksen kysymys viitaa vähän feministiseen ideologiaan, joka ei hyväksy biologisia eroavaisuuksia isän ja äidin välillä, vaan keskeinen väittämä on, että isät ja äidit ovat samanlaisia, että erot on vain opittuja ja ne on historiallista painolastia, joka tähtää äidin alistamiseen.

Lasketaan nyt pois synnytys ja imetys, koska ne nyt tosiaan ovat täyttä biologiaa.

Minä en osaa nähdä mitään eroa äitinä tai isänä olemisessa. Kummatkin huolehtivat jälkikasvustaan, meillä ainakin täysin tasapuolisesti.

-naisille syntyy yleensä ja keskimäärin (

-naisille syntyy yleensä ja keskimäärin (

Äidillä ja lapsella on luonnostaan korvaamaton suhde, jota isät eivät pääse luomaan, kun äiti määrittelee millaista sen isyyden tulee olla. Äidinvaisto on erilainen kuin isänvaisto. Haluaisinkin joskus nähdä esitettävän tämän kysymyksen toisin päin, isälle ei anneta mahdollisuuta.

Tappelisin kyllä viimeiseen hengenvetoon lapsistani. Eli miksikään osa-aikaäidiksi en alkaisi. Minä olen sitoumukseni tehnyt - kun olen lapset tämän miehen kanssa hankkinut - rakastan häntä ja olen uskollinen hautaan saakka. Toki edellytän tätä toiseltakin. Jos kämmää jutun - menettää kaiken. Näin se vaan menee.

Ja muuttaa silti lasten kanssa vaikka sen uuden miehen kera yhteen? Sekin on normaalia.

Eli olen itse valintani tehnyt kun lapsen sain. Minuun ei tämä liitto kaadu.

Isä vain sa lapset asumaan luokseen niin äärimmäisen harvoin, että tämä ei näy missään tilastoissa eikä tästä puhuta. Itse tunnen kaksi etä-ätiä, joista toinen on hylännyt lapsensa täysin, toinen ei. 50 % siis hylkää ;)

Ensinnäkin naisille syntyy keskimäärin yleensä voimakkaampi kiintymyssuhde lapsiin (uskon, että tämä johtuu suurimmaksi osaksi varhaisesta hoivaamisesta, ei niinkään biologiasta).



Toiseksi naiset ovat tutkimusten mukaan keskimäärin empaattisempia kuin miehet.



Kolmanneksi kulttuuristen normien mukaan lasten hylkääminen on naisilta paheksuttavampaa ja poikkeavampaa.



Neljänneksi miesten on käytännössä vaikeampi saada lasten lähihuoltajuutta.

Äidillä ja lapsella on luonnostaan korvaamaton suhde, jota isät eivät pääse luomaan, kun äiti määrittelee millaista sen isyyden tulee olla. Äidinvaisto on erilainen kuin isänvaisto. Haluaisinkin joskus nähdä esitettävän tämän kysymyksen toisin päin, isälle ei anneta mahdollisuuta.

Tappelisin kyllä viimeiseen hengenvetoon lapsistani. Eli miksikään osa-aikaäidiksi en alkaisi. Minä olen sitoumukseni tehnyt - kun olen lapset tämän miehen kanssa hankkinut - rakastan häntä ja olen uskollinen hautaan saakka. Toki edellytän tätä toiseltakin. Jos kämmää jutun - menettää kaiken. Näin se vaan menee.

Toteutuuko se, jos isän kanssa vietetty aika supistuu äkkiä 90%? (vai eristäisitkö heidät isästä kokonaan). Ymmärrän kyllä tuon, itsekään en mistään hinnasta haluaisi olla säännöllisesti erossa lapsistani, mutta lapsia on ajateltava ennen itseään...vaikka syy koko sotkuun olisikin miehessä.

heidät laitetaan asumaan isänsä kanssa vaikka äitikin olisi ihan ok?

Isä jättää lapsen, se on sikamaista, jos äiti jättää lapsen, hän on tehnyt itsenäisen valinnan.



Jos tilastot viittaavat äidin itsenäiseen valintaan , yritetään kaivaa lukujen takaa jotain oikeampaa todellisuutta, johon voidaan spekuloida isien sikamaisuutta.

Miksei lastaan alusta asti paljon hoitaneella isällä voisi olla lapseensa yhtä voimakas ja kiinteä suhde mitä äidillä?

Tottakai voi olla. Ja isälläkin taustalla voi olla ihan hormonaalisia muutoksia.

Silti useimmat äidit kokevat sen symbioosin vauvansa kanssa ja sillä on vahva hormonaalinen tausta. Ainakin omalta kohtani voin sanoa, että ko. hormonaalinen tila vaikutti vahvasti ajatusmaailmaani ja siihen miten koen lapseni ja hänen tarpeensa.

Mitä siitä ihme äitydestä jää jäljelle, jos vain synnyttää lapset? Minulla on omakohtainen vastaus siihen. EI MITÄÄN.



Ei näy biologiaa, ei näy vaistoa. Ei siis näy yhtään mitään. Olen yh-isä, joka on hoitanut lapsia vauvasta asti. Vanhempi lapsista on eskarissa.



Minun lapseni eivät edes käsitä, mitä käsite ”äiti” tarkoittaa. Yleisesti ottaen meidän perheen elämä (isä+2 lasta) on aivan samanlaista, kuin kellä tahansa yh:na lapsia hoitavalla äidillä (ja jolla isä ei ole arjessa mitenkään läsnä).

Aivan tavallista lapsiperhearkea sekä hyvässä että pahassa. Lapset voivat hyvin, ovat fiksuja, iloisia ja sosiaalisia. Äidin puuttuminen ei millään tavalla näy yhtään missään. Lapset eivät koskaan ole kysyneet, että missä äiti on? Eivät millään tavalla reagoineet siihen, että äitiä ei ole.



Käytännön laboratorio-kokeen jälkeen lopputulema on, että lapsi kiintyy siihen ihmiseen, joka hänestä huolehtii. On aivan sama, onko se isä tai äiti.

Kyllä äitikin voi hylätä lapsensa. Ihan lähipiiristä tiedän ainakin 2 äitiä jotka ovat hylänneet lapsensa. Oma etu mennyt lasten edelle...

eron jälkeen kanssaan ei tavoittele omaa etuaan? Lapsensa jättävälle äidille oma etu on elää erillään lapsistaan ja se äiti, joka tekee toisin ajaa omaa etuaan olemalla lähivanhempi.

Molemmat äidit ajattelevat omaa etuaan, mutta toteuttavat sitä omaa etuaan eri tavalla.