Masennus estää adoption!!!!

Masentuneilta pitäisi kieltää synnytyskin. Itse masennuksen läpikäyneenä tiedän, mitkä ovat ne uusiutumisvaarat. Olen siis vakaasti sitä mieltä ettei minullekaan olisi saanut antaa lapsia.

Jos ihminen menee terapiaan ja alkaa käsittelemään asioitaan, ongelmiaan ja traumojaan, niin sehän aikaansaa henkisen kasvun, ymmärryksen, hyväksynnän ja rakkauden lisääntymisen, minkä luulisi olevan jokaisen lapsen parhaaksi. Lisäksi tällainen henkilö saa taidot ja tiedot, kuinka ongelmia ratkotaan ja tunteita käsitellään. Eli juuri niitä taitoja mitä adoptiolasten kanssa tarvitaan.

Sitten näiltä evätään adoptiomahdollisuus. Siis missä mättää?

Minä tunnen yhden sosiaalialan ihmisen, joka sanoi että ne sijaisvanhemmat on todella hyviä, jotka on itse käsitelleet ongelmiaan ja kasvaneet. Eli ongelmien myöntäminen vaatii apua ja diagnoosin. Mutta onneksi on tervejärkisiäkin ihmisiä jotka tajuaa mikä on lasten parhaaksi.

Siksi se on este adoptiolle.



Ei se pelkkö myöntäminen, apu tai diagnoosi estä masennusta uusiutumasta...



Ja adoptioneuvonta on paikka tuolle mainitsemallesi kasvulle vanhemmuuteen - ei mikään psyyketerapia...



Ja masennuspotilaan lapsena voin kyllä todetaan, että enpä nähnyt mitään henkistä kasvua tai ongelmanratkaisukykyä, suunnatonta itsekeskeistä kaikenkuluttavaa omanapaisuutta kylläkin.

Riittääkö se, että äitini sairasti syöpää, jouduin itse työttömäksi samaan aikaan ja siihen päälle veljen vaimoni kuoli heidän lapsensa kanssa auto-onnettomuudessa.



Minusta masennus on siinä tapauksessa normaali reaktio.



Myös ystäväni psykologi hakeutui terapiaan lapsettomuuden takia, ehkä se oli riittävän fiksu välttääkseen merkinnän papereihin ja on nyt adoptioäiti ja onnensa kukkuloilla.

mutta adoptiotaival katkeaa siihen silti. Ihan samoin kuin syöpä ja diabetes estävät adoption, ja moni muukin asia.



Ehkä se psykologiystäväsi tosiaan huijasi viranomaisia. Ei anna kamalan hyvää kuvaa ammattikunnasta, mutta mätämunia on aina.

ei kyllä saisi melestäni estää adoptiota. Muta toisaalta, masentuneen äidin lapsenaa on mennyt puoli elämää siitä selviämiseen- olisi kohtuutonta että lastenkodin laitoshoidon jälkeen päätyisit äidille joka ei pysty olemaan ollenkaan läsnä ja iloinen lapsestaan. Että tätä taustaa vasten on kyllä ymmärrettävää; lapsella olisi sekä varhaishoivasta puute, että masentunut elämänmalli- niillä ei elämää oiken pysty rakentamaan.

että masennus on joskus ollut, vaan se, että masennus on erittäin selkeästi uusiutuva sairaus - ja eihän se mitään vahvaa kuvaa myöskään ihmisestä anna!



Adoptioprosessi ja -vanhemmuus ovat niin vaativia, että se ei sovi heikkopsyykeisille.

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="15.02.2012 klo 22:24"]

kokee elämässään ainakin yhden masennusjakson. 20% muutenkin sairastaa jotain mielenterveydenhäiriötä. kuka jää jäljelle?

Oliko sulla lyhyt matikka? Jäljelle jää 80% eli erittäin suuri osa. Olet ilmeisesti sama joka joskus tällä palstalla epäili että lähes kaikki syö jossain vaiheessa masennuslääkkeitä. Joo, ei syödä me 80% pärjätään ilman.

 

Reilusti yli 20%, lähemmäs 30%

Naisilla melkein 40% saa jossain elämänsä vaiheessa jonkun mt-diagnoosin.

Ja koska lähtökohtaisesti etsitään pariskuntia adoptoimaan ja tyypillinen pariskunta on heteropariskunta niin n.40% pariskunnista rajautuu ulos tuon vuoksi.

Ja niistä jäljellejäävistä 60% karsiutuu iso osa pois mm. liian alhaisten tulojen, muiden kroonisten sairauksien, iän yms vuoksi.

Eli on toi kyllä aika överiä.