Masennus estää adoption!!!!

masentuneena ei tietenkään voi adoptiolasta harkita.

Siksi monet lapsettomuushoidoissa olevat eivät hae apua masennukseensa vaikka syytä olisi.



Tai sanotaanko nyt että ei kai se 100% ole este kaikissa tapauksissa mutta usein muodostuu esteeksi. Ihan niinkuin mikä tahansa muukin sairaus vaikka olisikin ollut useamman vuoden oireettomana.



Ainakin kansainvälistä adoptiolupaa haettaessa tehdään terveysselvitys. En sitten tiedä että kuinka tarkkaan he tutkivat ja kuinka paljon jää oikeasti adoptoivien oman rehellisyyden varaan. En ole vielä niin pitkällä että tätä selvitystä olisi minulle tehty.



Eniten mua tässä vituttaa se, että kun adoptiopaperit on lähetetty kohdemaahan niin täytyy käyttää ehkäisyä. Ja jos saavat tietää että on raskaana niin paperit vedetään pois eikä todennäköisesti tule koskaan saamaan sitä adoptiolupaa uudestaan. Jos tulisin adoptioprosessin aikana raskaaksi niin yrittäisin pimittää tietoa viimeiseen asti. Saisivatkohan he tietää jostain jos on saanut keskenmenon. No, jokatapauksessa uudestaan ei saisi adoptoida luulktavasti jos ilmottaisi kesken prosessiin että olenkin raskaana.



Mun mielestä Suomen adoptiokäytäntö on sadistinen. Kyllä mä silti haluisin sen adoptiolapsen vaikka raskaaksi tulisin. Ei muilla mailla ole tällaisia typeriä sääntöjä. Kaikki byrokratiakin kestää Suomessa todella kauan. Adoptioneuvonnan voisi esim. hoitaa paljon nopeammin. Systeemissä on ihan liikaa turhaa odotteluaikaa. Mutta kai se johtuu siitä että kontaktimaita ei ole tarpeeksi ja näin ollen adoptioon tulevia lapsia ei ole niin paljoa.



Haloo adoptiotoimistot kipinkapin hankkimaan kontakteja useammista maista. Ja esim. Kiinasta tulee niin vähän lapsia että uskoisin että suurempiikiin määriin olisi mahdollisuus. Kiinasta ne USAlaiset homomiehetkin adoptoivat ja minkälaiset ovat vaatimukset kun suomessa adotiotoimiston kautta yrität sitä tehdä.



Jos mun pitää joskus adoptoida niin helpompi on muuttaa sellaiseen maahan missä adoptointi on helpompaa.

Ei mitään mutu tuntumaa. Onko joku masentunut hakenut adoptiolasta ja se on evätty masennukseen vedoten?

Itse joskus olen haaveillut mutta en enään ja liian aikaa vievää jne..

Adoptio on erityinen tapa tulla lapseksi perheeseen, ja adoptiolapsella on myös haasteita oman identiteetin kanssa johtuen kaksista vanhemmista ja usein vielä etnisestä erilaisuudestaan. Vanhemmilla pitäisi olla riittävät voimavarat tukea lastaan ja nuortaan. Masentuneella ei tällaisia voimavaroja ole . Masennus voi helposti uusia tilanteessa, missä perhe-elämä on vaativaa ja siksi lapsen etu on kasvaa perheessä missä on täysissä voimissaan olevat vanhemmat.

kuin se mistä lähti

Ehkä heillä on muitakin syitä



Onko sinulla rikosrekisteri? Oletteko naimisissa, onko tarpeeksi rahaa. Sopiiko ammattisi perhe-elämään

kokee elämässään ainakin yhden masennusjakson. 20% muutenkin sairastaa jotain mielenterveydenhäiriötä. kuka jää jäljelle?

ketä jää jäljelle adoptiojonoon kun otetaan pois masentuneet ja mielenterveyshäiriöiset? Arviot/lukemat/tilastot em. ryhmistä kattaa aika suuren osan väestöstä.

Miten sitä ehkäisyn käyttämistä valvotaan? Laitetaanko esim. kierukka väkisin? Jos minä olisin tuossa tilanteessa niin en taatusti käyttäisi ehkäisyä.

Koin fyysistä väkivaltaa entisen puolisoni toimesta ja masennuin. En siis ikinä pysty adoptoimaan Minua vastaan tehdyn rikoksen vuoksi? Reilua peliä.

Näin minäkin ymmärsin, kun harkitsimme miehen kanssa adoptiota. Mielenterveyshistoria voi MAHDOLLISESTI estää adoption hakemisen ainakin jostain maista. (Mikä on sinällään ihan hullua, koska olen niin paljon tasapainoisempi ihminen saatuani hoidettua menneisyyden möröt terapialla masennusdiagnoosin jälkeen. En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos en olisi koskaan puhunut kenellekään ongelmistani.) Kriteerit vaihtelevat maakohtaisesti.

Luettuamme viikon adoption ehtoja, tulimme siihen tulokseen, että hankimme lapsen ihan luomusti itse tekemällä. Pahin skenaario olisi ollut, että olisimme olleet adoptiojonossa kymmenen vuotta, saaneet lopulta tietää, ettei meille mitään lasta tule ja olleet siinä vaiheessa mahdollisesti liian vanhoja saamaan lapsia itse. Niinpä teimme yhden itse ja ajattelimme, että myöhemmin (jos tuntuu siltä) voi lähteä adoptioprosessiin, kun prosessin epäonnistuminen ei tarkoita sitä, että jäisimme lapsettomiksi.

asian vierestä. usein masennuksesta toipunut osaa hakea itselleen apua ja tietää mistä on kyse ja selviää tilanteesta helpommalla kuin se joka ensimmäisen kerran masentuu..ja lievä masennus  ei estä mitään koska ei ihmiselle kenties ole ikinä tehty diagnosia eikä papereita näin ole asiuasta. entä jos ihmisellä on ollut ahdistus? 

[quote author="Vierailija" time="15.02.2012 klo 22:24"]

kokee elämässään ainakin yhden masennusjakson. 20% muutenkin sairastaa jotain mielenterveydenhäiriötä. kuka jää jäljelle?

[/quote]

Oliko sulla lyhyt matikka? Jäljelle jää 80% eli erittäin suuri osa. Olet ilmeisesti sama joka joskus tällä palstalla epäili että lähes kaikki syö jossain vaiheessa masennuslääkkeitä. Joo, ei syödä me 80% pärjätään ilman.

Minä masennuin, kun olin monta vuotta lapsettomuushoidoissa, kymmenien hoitojen tuloksena vain yksi keskenmeno. Olin jo todella maassa, itsetuhoisia ajatuksia alkoi pyöriä mielessä. Mutta en hakeutunut hoitoon, koska ajattelin, että siinä menisi sitten viimeinenkin mahdollisuus saada joskus lapsi, jos minut hylätään adoptioneuvonnassa masennuksen takia. Tulin sitten kuitenkin viidentenä hoitovuonna raskaaksi ja sain biologisen lapsen. Masennus häipyi heti, kun raskaus eteni toiselle kolmannekselle, eikä ole palannut.

24, ei niin voi käydä, että olisi 10 vuotta jonossa ja sitten hylättäisiin terveydellistä syistä (ellei tietysti sairastu kesken prosessin, näinkin voi käydä).

Siksi pitää hakea ensin adoptiolupa adoptiolautakunnalta, vasta sen jälkeen voi lähettä paperit kohdemaahan. Jos lupaa ei tule, ei papereita saa lähettää.

[quote author="Vierailija" time="21.05.2013 klo 20:51"]

Masennus estää adoption!!!!

[/quote]

HYVÄ!

Tiedän kaksi adoptioperhettä, joissa äidillä on ollut mielenterveysongelmia, jotka eivät liity lapsettomuuteen kuin vähäisessä määärin, jos lainkaan. Toisella on itse asiassa edelleen ongelmia, valitettavasti. Tekisin lastensuojeluilmoituksen, mutta ei sitä minun tekemänäni oteta todesta. Nainen vihaa lastaan - ja antaa lutuisia lehtihaastatteluja.



Tuo ehkäisypakko adoptioprosessin aikana on ihan fiksu. Se lisääntymiskyvyttömyys pitää hyväksyä loppuun asti. Rumaa jälkeä tulisi, jos lapsettomuushoito- ja adoptioprosesseja - molemmat äärimmäisiä henkisiä koitoksia- saisi ajaa rinnakkain. Ymmärrän, ettei lapsettomuushoito ja ehkäisemättömyys ole sama asia, mutta ehkäisypakko on käytännössä selkein linjaus.

kesken adoption raskaaksi. Meneillään oleva adoptio tietenkin keskeytyy heti jos adoptoimassa oleva tulee raskaaksi.

Ei ole hyvä adoptiolapselle tulla kotiin jossa on pieni vauva.

Suomessa adoptio on hyvin tarkasti valvottua, halutaan varmistua mm. siitä että adoptioon tulevat lapset eivät ole lapsikaupan uhreja.

Yksi adoption tabu on adoptiolapsen hylkääminen adoption jälkeen. Näitä jonkun verran tapahtuu ja vielä enemmän niissä maissa, joissa adoptiolapsen saa helposti ja nopeasti.

Siksi monet lapsettomuushoidoissa olevat eivät hae apua masennukseensa vaikka syytä olisi.

Tai sanotaanko nyt että ei kai se 100% ole este kaikissa tapauksissa mutta usein muodostuu esteeksi. Ihan niinkuin mikä tahansa muukin sairaus vaikka olisikin ollut useamman vuoden oireettomana.

Ainakin kansainvälistä adoptiolupaa haettaessa tehdään terveysselvitys. En sitten tiedä että kuinka tarkkaan he tutkivat ja kuinka paljon jää oikeasti adoptoivien oman rehellisyyden varaan. En ole vielä niin pitkällä että tätä selvitystä olisi minulle tehty.

Eniten mua tässä vituttaa se, että kun adoptiopaperit on lähetetty kohdemaahan niin täytyy käyttää ehkäisyä. Ja jos saavat tietää että on raskaana niin paperit vedetään pois eikä todennäköisesti tule koskaan saamaan sitä adoptiolupaa uudestaan. Jos tulisin adoptioprosessin aikana raskaaksi niin yrittäisin pimittää tietoa viimeiseen asti. Saisivatkohan he tietää jostain jos on saanut keskenmenon. No, jokatapauksessa uudestaan ei saisi adoptoida luulktavasti jos ilmottaisi kesken prosessiin että olenkin raskaana.

Mun mielestä Suomen adoptiokäytäntö on sadistinen. Kyllä mä silti haluisin sen adoptiolapsen vaikka raskaaksi tulisin. Ei muilla mailla ole tällaisia typeriä sääntöjä. Kaikki byrokratiakin kestää Suomessa todella kauan. Adoptioneuvonnan voisi esim. hoitaa paljon nopeammin. Systeemissä on ihan liikaa turhaa odotteluaikaa. Mutta kai se johtuu siitä että kontaktimaita ei ole tarpeeksi ja näin ollen adoptioon tulevia lapsia ei ole niin paljoa.

Haloo adoptiotoimistot kipinkapin hankkimaan kontakteja useammista maista. Ja esim. Kiinasta tulee niin vähän lapsia että uskoisin että suurempiikiin määriin olisi mahdollisuus. Kiinasta ne USAlaiset homomiehetkin adoptoivat ja minkälaiset ovat vaatimukset kun suomessa adotiotoimiston kautta yrität sitä tehdä.

Jos mun pitää joskus adoptoida niin helpompi on muuttaa sellaiseen maahan missä adoptointi on helpompaa.

Sitäpä juuri tuolla puskalla, joka riehuu ja itkee palstoilla 24/7 ja

365/vuosi.



Aloittajahan onkin vainoharhainen. Ollut jo vuosia.

Ja näkyyhän ne tiedot, kun menee hakemaan lääkärintodistusta.

Miehellä ollut keskivaikeaa masennusta, josta toipui (lopullisesti?) vuonna 2005. Ollaan nyt hoidoissa, on puhuttu adoptiostakin. Tähänkö tämä nyt kaatuu?