te, jotka olette asuneet vähintään pari vuotta ulkomailla ja muuttaneet takaisin suomeen,

Minkälainen shokki oli muuttaa ulkomaille ja olettakaa että paluushokki tulee olemaan yhtä vahva. Joillekin paluushokki on jopa voimakkaampi.



Minulle ulkomaille muuttaessa shokki oli aika iso, mutta se suurimmaksi osaksi riippui siitä että muutuin työssäkäyvästä ihmisestä kotirouvaksi. Yhtäkkiä kiire muuttui siihen että ei ollutkaan mitään tekemistä. Ei ollut edes kavereita joita tavata viikonloppuna. Nyt tosin jo muutama kaveri/tuttu on.



Suomessa on ainakin se sosiaalinen elämä odottamassa kun palaan. Shokki voi olla se kun tarvitsee alkaa etsiä töitä ja sitten mennä töihin, mahdollisesti kokopäiväisesti. Se tulee olemaan suuri muutos kun ei ole yli kahteen vuoteen töissä käynyt. Voi olla että tulee myös olemaan vaikeaa työtä etsiessä.

että kaikki menee niin hankalasti ja sääntöjen mukaan. niistä ei poiketa.

Ja shanghaissa... Taidan olla aika sopeutuvainen, koska paluushokkia ei tullut. Oikeastaan päinvastoin; nautiskelin puhtaasta ilmasta ja ruuasta. Elämä kiinassa oli aika helppoa, kun kotiapua ym.oli saatavilla, suomessa on pitänyt opetella touhukkuutta. Mut sekin on ollut vain mukavaa :)

kulttuurimuutos kun palattiin Suomeen. Minä olen jo vuosikausia katsonut ihmisiä päin naamaa ja puhunut ihan kaikkien kanssa, kun tilaisuus on tullut, ja monesti muutenkin :) Yllättävän usein suomalainenkin alkaa jutella tuikituntemattomalle kun se vaan sinnikkäästi jaksaa lypsää...

Ja hymyilen päivittäin tuntemattomille kadulla, ja usein saan hymyn takaisin. Ennen ulkomailla asumista en juuri itsekään jutustellut enkä availlut ovia tai muuten autellut, nyt aina kun voin.

Oletko kenties Leena Hefner o.s. Herppeenluoma?

En ole tämä henkilö, eikä hänkään ole esittäytynyt minulle. Kuulostaa silti kivalta tyypiltä, joten toivottavasti törmäillään.

Ja Suomeen muutto oli helpotus, vähemmän työtä ja tuttu turvallinen yhteiskunta. Johtuu kai siitä että tiesin koko ajan palaavani.

Olen jo lähellä eläkeikää.



Ihan mietiskelen, että kaduttaako, että palasin. En osaa sitä ihan vielä sanoa, riippuu siitä, että mitä tästä eteenpäin - olen alkanut pyörittää joitakin aktiviteetteja.



Noiden juttujen pyörittämäminen ei kuitenkaan ole paikasta kiinni jos ei kohta tartte alkaa matkustaa.



Saatan siis katua vielä, mutta nyt on melkein samantekevää - kaikki vaan on täällä niin kamalan hankalaa ja monimutkaista ja paljon on ihan hölmöläisen touhua.



Tämän tilanteeni seurauksena en enää ole tekemisisssä kenenkään ihmisen kanssa niin kuin pärstätysten, joitakin sukulaisia lukuunottamatta. Mutta onhan se jotenkin luonnotonta näin. Sit kun jotkut noista vanhuksista kuolee, niin sit ei todellakaan ole mitään. Mutta kuolemaan johonkin vieraaseen maahan en ihan viitsisi lähteä enää.

Särkänniemen huvipuistossa niiden kuuluisien pituusrajojen tiimoilta. Lapsi oli valehtelematta puoli senttiä alle 120cm ja oli jonottanut Vauhtimatoon (jonne siis se 120cm on pituusrajana ilman aikuista, 100cm aikuisen kanssa) 15 minuuttia, ja todellakin osasi istua paikallaan eikä pienintäkään vahingonriskiä ollut olemassa, mutta laitteenhoitaja ei suostunut päästämään lasta kyytiin veljensä kanssa (joka ei ollut ihan 16 v, mutta kamaan, kuitenkin monta vuotta vanhempi).



Kiusanteolta se tuntui silloin ja tuntuu nytkin, vaikka aina löytyy sata ihmistä, jotka tälläkin palstalla ovat oikeasti sitä mieltä, että lasta kannatti itkettää sen puolen sentin takia. Edellisessä asuinmaassani tiesin satavarmasti, että lapsi olisi päässyt kyytiin ja saanut vielä iloisen hymyn laitteenhoitajalta.

öisellä tyhjällä kadulla, koska ylitin pyörällä tien punaisten palaessa. Siinä kohtaa hoksasin, että Suomessa ollaan.

enkä muista, että olisi shokki palata.



Me kyllä ajoitettiin paluu toukokuulle, olisiko siitä ollut apua. Suomalaisethan ovat kesäkauden jotenkin ihan eri kansaa kuin talven harmaudessa.



Ehkä iso syy helppoon paluuseen oli että ajattelin ulkomailla oleilun aina väliaikaiseksi, Suomi on kotimaa ja täällä on perhe ja ystävät.

Eniten kammotti kylmyys ja lumi. Seuraavaksi ihmetytti suomalaiset, jotka valittavat joka asiasta. Edelleenkin järkyttää työttömät ja muu joutoväki, jotka ei edes halua töihin, mutta joiden mielestä meidän muiden on maksettava heidän elämisensä ja mukavuutensa - täällä Suomessa elämä on tehty tietyllä tavalla liian helpoksi! Myös tämä tietty totisuus, mikä suomalaisia vaivaa, on välillä ihan käsittämätöntä. Surullisinta on kerjäläisten ilmaantuminen Suomenkin katukuvaan, se kun ei aiemmin ole "kuulunut" elämänmenoon täällä karussa pohjoisessa.



Toisaalta taas olen saanut paljon iloa siitä, että olen voinut tavata vanhoja ystäviäni useammin. Myös lämpimät ja valoisat kesäyöt mökillämme ovat kertakaikkisen upeita. Onhan Suomi myös rauhallinen ja lähes korruptiovapaa maa! Ja täällä suuretkin "liikenneruuhkat" ovat aika vaatimattomia suurkaupunkeihin verrattuna :)

Asuin 7 vuotta Italiassa, muutin sinne miehen perässä. Lopulta meille tuli kuitenkin ero, ja koska olin ollut kotirouvana eikä minulla ollut siellä työtä, ajattelin että varmaan paremmin saisin töitä alkuperäisessä kotimaassani. Muutin alkuun Suomeen vanhempieni luokse ja sitten kun sain töitä hankin itselleni oman asunnon.



Shokki oli kyllä melkoinen. Tätä vahvisti se että minulla oli itse asiassa usein ollut ikävä Suomeen ja kuvittelin että paluu olisi ihana kotiinpaluu, että silmät kyynelissä toteaisin "olen kotona" ja jatkaisin elämääni onnellisena.



Minut otti vastaan ensinnäkin helmikuinen -25 asteen pakkanen ja lumituisku, Potenzassa josta olin lähtenyt oli ollut 14 astetta lämpöä. Oli pimeää ja ihmiset kulkivat huput päässä kireän näköisinä (syystäkin). En edes muistanut miltä oikeasti tuntuu tuon luokan pakkanen, kuinka se tuntuu hengityksessäkin ilkeältä ja nappaa naamaan. Vähällä oli etten mennyt samantien ostamaan paluulippua. Mutta kylmään tottui aika pian, pimeään ei niinkään. Silti vaikeinta oli ihmisten erilaiset (ei huonommat) tavat, joihin minun oli vaikea tottua. Tietynlainen vähäeleisyys, se että puhuttaessa ei katsota silmiin vaan pälyillään ympäriinsä (täällä pitkä tuijottaminen on uhkaavaa, Italiassa kiinnostuksen merkki ja pälyily olisi loukkaavaa), se että joka paikassa on hiljaista kuin hautajaisissa. Tuntui että olen norsu posliinikaupassa kovan puheääneni ja käsillä huitomisteni kanssa, ihmiset katsoivat minua että mikähän hullu tuokin lie. Minulla ei myös ole täällä enää vanhepiani lukuun ottamatta yhtään tuttua ihmistä ja taitaa olla aika vaikea niitä aikuisiällä löytääkään.



Lisäksi oli vaikeaa tottua moniin pieniin käytännön asioihin, varsinkin kun kovin helposti ei apua aina esim. asiakaspalveluhenkilöiltä saa. Muistan kuinka en tiennyt mitään näistä bonuskorttisysteemeistä ja miten maksetaan semmoisella debit/credit automaatilla kassalla ja myyjät lähinnä pälyilivät sen näköisenä että koitas nyt jo hoitaa asia dorka, tarjoamatta apua. Kysyin tietysti myös suoraan mutta usein vastaukset oli yksitavuisia ynähdyksiä.

Olen asunut Briteissä muutaman kuukauden eikä ainakaan täällä ole minusta sen ihmeellisempää kuin Suomessakaan. Asiakaspalvelijat hymyilee enemmän, mutta ei mua nyt niin kauheasti lämmitä hymy, joka tulee vain siitä, että myyjä pelkää menettävänsä paskan ja huonostipalkatun työnsä, jos ei esitä iloista. Myöskään"how are you?" ei mulle tarkoita sitä, että ihmiset täällä välittäisi enemmän toisistaan, se on vain pintapuolinen sanonta. En siis toistaiseksi ole huomannut, että ihmiset olisi täällä kovin paljon ihanampia ja toisiaan rakastavampia kuin Suomessa, vaikka sellaista ehkä on "pakko" esittää. Ja se, että ulkona on talvisin 15-30 astetta lämpimämpää kuin Suomessa ei paljoa sisällä kylmissä taloissa palellessa lämmitä..ja mulla ei siis ollut mitään kotiseuturakkautta Suomessa ollessa enkä pidä sitä sinänsä sen parempana paikkana kuin muitakaan.

Ja nimenomaan sen paluushokin voi kokea vasta kun muuttaa Suomesta ulkomaille, asuu siellä hetken ja tulee takaisin Suomeen.

Asuin vuosia Britanniassa, eikä sinne muutto itsellenikään ollut mikään hirveä shokki, sopeuduin hyvin. Mutta Suomeen palatessa tajusi miten moni asia Briteissä oli ollut toisin. Olen kai sopeutuvaista tyyppiä, kun en jaksanut Briteissä käyttää energiaa kylmien talojen voivotteluun, vaikka Suomeen palattuani tajusin että asumismukavuus on ihan toista luokkaa.

Suuri ero on kohteliaisuuskulttuuri. "Please" on tarttunut suomen kieleen sikäli että käytän kiitos - ja anteeksipyyntö-sanoja keskivertosuomalaista ahkerammin. En siis kaupassa johonkuhun vahingossa törmätessäni sano "oho!" vaan "anteeksi". Monet näyttävät Suomessa tuollaisissa tilanteissa muuten tosi vihaisilta, antaa aika epämiellyttävän kuvan ihmisistä. Samaten pyytäessä ja ojentaessa on oppinut sanomaan jotain ja asioiden tokaisu kuulostaa töksähtävältä.

Mutta kaiken kaikkiaan minua ei haittaa että Suomi on mörököllien maa. =) Täällä syntyneenä ja kasvaneena sitä kuitenkin osaa arvostaa ihmisten rehellisyyttä ja suorapuheisuutta. Auttaa paljon kun tietää että myrtsi perusilme ei ole henk.koht. loukkaus vaan osa suomalaista mentaliteettia.

Kiroilu, kännäily ihan missä vaan ja milloin vaan, epäkohtelias käytös, negatiivisuus. Asuin Ruotsissa ja siellä ei känniläisiä näkynyt katukuvassa koskaan (mitä nyt tietysti suomalaisia).

Odotin paluushokkia, mutta sitä ei koskaan tullut. Ensimmäiset n. 6 kk nautin vaan täysin rinnoin Suomessa asumisesta, puhtaudesta, tilasta, tehokkuudesta ja yksinkertaisuudesta.

Jatkoin ihan samoja tapoja kuin ulkomailla asuessani, eli jutustelin smalltalkia erikoisliikkeiden myyjille (en kaupan kassoille sentään), vaihdoin pari sanaa muiden kanssa bussipysäkillä, vilkuttelin pikkulapsille jne. ja kappas - käytökseeni vastattiin samalla tavalla!

Nyt, kun paluusta on jo viisi vuotta, olen "kouliintunut" taas hiljaisemmaksi suomalaiseksi mörökölliksi.



Mieheni muutti ensi kertaa Suomeen samanaikaisesti, eikä hänellekään ole tullut minkäänlaista kulttuurishokkia, mikä oli yllätys.



Muutimme kevättalvella. Tämä oli harkittu päätös.



Tällä hetkellä ei ole mitään aikeita tai suunnitelmia muuttaa pois Suomesta.

Yhden ainoan kerran paluun jälkeen loukkaannuin suomalaisen palvelukulttuurin vuoksi. Olin käymässä ruokakaupassa ensimmäistä kertaa, käytössäni oli vielä ulkomainen pankkikortti. Kortissa oli jotain häikkää, ja kassa totesi ilmeettömästi "ei myy", nosti ostokseni pois hihnalta (peruutti myös ostokseni) ja alkoi piipata seuraavan asiakkaan ostoksia (!). Jouduin siinä huomauttamaan, että mitäs jos maksaisinkin käteisellä, sitäkin kun on.

Ystäväni oli vuoden jenkeissä. Palattuaan hänestä oli tullut koppava ja nenää nyrpistelevä idiootti. Ennen oli hauskaa ja aina kivaa tekemistä, mutta palattuaan meidän pikkukylän touhut olivat tylsiä, naurettavia jne... Oli shokki saada kauan odotettu rakas ystävä takaisin, joka sitten tuleekin tänne vain alentava katse kasvoillaan kertomaan kuinka meidän suomalaisten elämä on tylsää ja arvotonta verrattuna hänen uuteen diivailuelämään.

että eihän loppujen lopuksi Suomi edes ole kovin pimeä maa. Se talven pimeys on 2-3 kk ainakin täällä etelässä ja loput 9-10 kuukautta on valoissaa. Nyt helmikuussakin on jo aamulla melko aikaisin valoisaa.

ja se että elämä on sellaista ilotonta puurtamista monelle.

Saksassa

kulttuurimuutos kun palattiin Suomeen. Minä olen jo vuosikausia katsonut ihmisiä päin naamaa ja puhunut ihan kaikkien kanssa, kun tilaisuus on tullut, ja monesti muutenkin :) Yllättävän usein suomalainenkin alkaa jutella tuikituntemattomalle kun se vaan sinnikkäästi jaksaa lypsää... Ja hymyilen päivittäin tuntemattomille kadulla, ja usein saan hymyn takaisin. Ennen ulkomailla asumista en juuri itsekään jutustellut enkä availlut ovia tai muuten autellut, nyt aina kun voin.

Kiva, että joku muukin:) Toiset tykkäävät, toiset ei, monet ovat hämmästyneitä. Mutta jostain pitää aloittaa...