Mihin tämä maailma (ihmiskunta) on oikein menossa?
 Olemmeko me ihmiskuntana liian sallivaisia? Ovatko ihmiset vieraantuneita rakkaudesta - ja sen tunnistamisesta itsessään ja läheisissään?
 Vai onko suuntaus mielestäsi " se oikea"  - on aika muutokselle, hyvä vain, kun tuuletetaan " ummehtuneita"  / vanhoja ajattelumalleja?
 Kumpaa ajattelumallia sinä edustat - ja kuinka pitkälle?
 Saa käsitellä joko niin laveasti tai suppeasti kuin haluaa =0) - tämä ajatus myös voi (ja toivottavaa olisikin) rönsyillä haluamaanne suuntaan.
 *
 Tämän aiheen minussa herätti ajatus siitä, miten (minun mielestäni) kevyin perustein nykyään ollaan valmiita saattamaan alulle uutta elämää - uusia ihmisiä perustarpeineen (minusta oikeus omien biologisten vanhempien rakkauteen ja huolenpitoon pitäisi olla jokaisen syntyvän lapsen perusedellytys ja lähtökohta - aina se ei tietenkään toteudu, mutta mielestäni siihen olisi tärkeää kaikin tavoin pyrkiä).
 Isän merkityksen kyseenalaistaminen myöskin tekee surulliseksi. Aivan kuin olisimme hurjaa vauhtia menossa rakkaudettomaan suuntaan - eikä monikaan tiedosta sitä, vesimiehen aikakausi tekee tehtäväänsä (niin hyvässä kuin pahassakin).
Kommentit (21)
 Vakavasti puhuen, koen että ilmapiiri on muuttumassa ajan vaatimusten kovetessa. Helpot ratkaisut ja pinnallinen individualismi tulevat tiensä päähän. Tarvitaan muutosta, siihen tämä maailmanmeno ynnä luonto meitä kovaa vauhtia pakottaa. Ilman näitä nyt kohtaamiamme kriisejä, me emme näkisi, emmekä oppisi.
 Vesimiehen aika tekee tehtävänsä, ihmisten tietoisuus kasvaa ja sitä kautta tulemme herkemmiksi ympäröivälle todellisuudelle. Tähän jaksan uskoa.
 Lyhyesti luonnehtien: Äiti Maa jää henkiin vaikka minkälaisten katastrofien jälkeen, mutta ihmiskunnan voi käydä himppasen huonommin. Jossain vaiheessa Siperia tulee meitä opettamaan.
 Mutta aloituksesta sen verran, että haluaisin kyseenalaistaa tuon rakkaudesta vieraantumisen. Mihin verrattuna? Rakkaus ja tunteet nykymuodossaan ovat olleet ihmiskunnalle vieraita asioita, ei tule mieleen yhtään aikakautta ennen toista maailmansotaa, jossa rakkaus ja epäitsekkyys olisivat ollut jotenkin vallitsevammassa asemassa kuin nyt. Elämä on menneinä aikoina ollut varsin raadollista ja ratkaisut on tehty jonkun muun kuin rakkauden, epäitsekkyyden tai myötätunnon perusteella.
 Rakkaudellinen ajattelu ovat mielestäni varsin uusi keksintö. Sen sijaan kosmomamman mainitsema tolkuton nykymeno, jossa ajatellaan lyhytaikaista hyötyä ja itsekkäästi mennään sieltä, mistä helpommalla päästään, on huolestuttava ilmiö ja ihmisten asenteiden pitäisi tältä osin muuttua. Suvaitsevaisuus on kuitenkin hyvästä.
 Siltä osin olen sitä mieltä, että lapsella on oikeus turvalliseen lapsuuteen ja pyyteettömään rakkauteen, jota hänestä huolehtiva aikuinen antaa. On tietysti ihanne, että lapsella olisi biologiset vanhemmat, joilta hän saisi kaiken sen henkisen ja fyysisen tuen, jota hän varttuessaan tarvitsee, mutta toisaalta pidän myös jotenkin ylimielisenä ja kranttuna asenteena sitä, ettei hyväksytä muita ratkaisuja. En ymmärrä, miten nyky-yhteiskunnassa lapselle voisi olla pahasta se, että hänellä on _rakastavat_ aikuiset huolehtimassa, olivat he sitten biologiset vanhemmat tai samaa sukupuolta olevat adoptiovanhemmat. Ihmiset ovat nykyään niin tiedostavia - varsinkin samaa sukupuolta olevat pariskunnat - että lapselle takuulla haetaan lähipiiristä miehen tai naisen malli, jos sellainen sattuisi varsinaisista vanhemmista uupumaan.
 Ja ei - suvaitsevaisuus ei tosiaan tarkoita, että ihan mitä tahansa suvaitaan. Sitä kutsutaan välinpitämättömyydeksi.
 
 Minäkin tahtoisin uskoa samalla tavalla - mutta silti se jotenkin kaikki kauhistuttaa (kauhistuttaminen lienee tässä yhteydessä oikea, kuvaava sana ;0)).
 Minua pelottaa se mihin tämä kaikki johtaa - se millaista rakkaudettomuutta / hylkäämisen kokemuksia ( / tuntemuksia) tästä seuraa. Onko muutoksen hinta tässä tapauksessa liian suuri?
 Astrologiselta kannalta katsottuna minä koen tämän asian suhteen pienoista ristiriitaa itsessäni - toisaalta kalojen vaikutus minussa huutaa sen kadotetun äidin / isän rakkauden puolesta, kun taas toisaalta ymmärrän myöskin vesimiesmäisiä uudistushaluisia pyrkimyksiä. Haluaisin ajatella niin, että " antaa mennä vaan - katsotaan mitä tapahtuu ja mitä tästä ihmiskuntana opimme" , mutta en voi sille mitään, että samaan aikaan vaistoni varoittavat. Rajan veto ei tule olemaan helppoa, ja näinä " aikoina"  sen vetämistä vältetään - pieni moralisti minussa nostaa päätään, ja minua alkaa vaivaamaan tämä asia ;0). Mikä on enää tulevaisuudessa ns. eettisesti oikein?
 Mukavaa, kun vastasit =0) - minä jo olin hetken aikaa aivan varma, että tämä aihe painuu unholaan ja kuolee omaan mahdottomuuteensa.
 Tuota rakkaudettomuutta on äärimmäisen hankalaa kuvailla, se liittyy siihen alkukantaiseen tunteeseen mitä äiti kokee omaa lastansa kohtaan. Pakahduttavan suurta rakkautta, tunnetta siitä, että olisi valmis vaikka menettämään oman henkensä vauvansa puolesta - ja suojelee tätä kuin leijonaemo. Ero vastasyntyneestä on kuin " pieni kuolema"  ja vauvan sekä äidin välinen kiintymyssuhde on lähinnä symbioottista. Tätä minä tarkoitan rakkaudella - ja vakaasti uskon, että jokainen lapsi tarvitsee tätä " symbioosia"  kasvaakseen ja kehittyäkseen " rakkaudessa" .
 Vesimiehen aikakaudella on olemassa se vaara, että tunnemme houkutusta lähestyä asioita (liiaksi?) tieteelliseltä kannalta - luotamme järkeemme ja uskomme kaiken olevan alistettavissa järkeistämiselle. Teemme tutkimuksia jotka puoltavat omaa käsitystämme, mutta emme pysähdy kuuntelemaan miltä ratkaisumme tuntuvat sydämessä.
 Tätä ajatusta yritin ajaa takaa - ja tätä tarkoitin puhuessani rakkaudesta vieraantumisesta. Toivottavasti onnistuin selvittämään tuntemuksiani edes hitusen ymmärretävällä tavalla - tämä kun on yksi sellainen asia, mitä ei juurikaan ole edes mahdollista " vangita"  sanoiksi, se pitää ennemminkin tuntea ;0)..
 En tiedä, tavoitinko Uppiksen ajatuksen tai liittyykö oma juttuni aiheeseen mitenkään, mutta kunhan hölötän. Olen sairaslomalla kun poika on flunssassa ja toipilaan ollessa untenmailla, niin minulla on aikaa jauhaa kakkaa :P
 Ihmiskunta on liian heikko ja liian hyväsydäminen. Hullu ajatus näin sotien ja terrori-iskujen keskellä, mutta näin minä sen näen.
 Maailma on pahasti ylikansoittunut ja luonto kuormittunut. Silti yritämme väen vängällä pitää Afrikan lapsia hengissä, hylätä abortin ja antaa jokaiselle lapselle oikeuden syntyä ja plaaplaa. Ajatus on kaunis, ei käy kieltäminen. Mutta turha. Heikkojen kustannuksella vahvatkin kärsivät.
 Maapallo ja ihmiset tarvitsisivat megaluokan katastrofin, joka tappaa vähintään 1/3 koko väestöstä. Julmaa? Tottakai. Mutta totuus on se, että pallomme ei jaksa tätä kuormitusta. Ei vaikka jokainen ryhtyisi huippuekologiseksi. Luonto varoittelee meitä jo nyt. Katastrofin jälkeen ihmiset voisivat yrittää " aloittaa alusta" , miettiä kulutuksien ja kuormittamisien määrää, lisääntymispolitiikkaa ym.
 Minusta Kiina on tehnyt hienon ratkaisun lisääntymissäädöksellään. He ovat tajunneet sen, että heidän maansa ei kestä " vapaata lisääntymistä" . Huono puoli on se, että poikia suositaan :( Tyttövauvat abortoidaan tai jätetään heitteille. Tähän ongelmaan pitäisi vielä löytää ratkaisu.
 Kah. Tulipahan taas lauottua.
Morre:
Minusta Kiina on tehnyt hienon ratkaisun lisääntymissäädöksellään. He ovat tajunneet sen, että heidän maansa ei kestä " vapaata lisääntymistä" . Huono puoli on se, että poikia suositaan :( Tyttövauvat abortoidaan tai jätetään heitteille. Tähän ongelmaan pitäisi vielä löytää ratkaisu.
Ja toinen ongelma on mielestäni se, että siellä naisia jopa pakotetaan VÄKISIN tekemään abortti. Jokin aika sitten oli dokkari BBC:llä missä nämä aborttiin pakotetut naiset puhuivat. Oli aika traumaattista heille.
 Minustakin tällä hetkellä eletään hyvin rakastavaa aikaa, ihmiskunnan historian huomioiden. En valitettavasti osaa ottaa kantaa muiden maiden tilanteesta, mutta minusta Suomessa perhearvot ovat kovasti esillä.
 Äidit ovat toki ennen olleet enemmän kotona ja kuunnelleet ehkä enemmän vaistojaan, mutta elämä on ollut kovaa ja lasten kasvatus tiukkaa. Omien vanhempienkin kertomukset lapsuudesta tuntuvat käsittömättömiltä, puoli vuosisataa ja elämä on ollut ihan toisenlaista. Minusta nyt yhteiskunnassa kannetaan lasten hyvinvoinnista suurta huolta. Samoin luonnosta kannetaan suurta huolta, osa enemmän ja osa valitettavasti vähemmän ja päättäjät siinä keskellä. Minusta luonnonläheisyys lasten kasvatuksessakin on nyt hyväksyttyä ja arvostettua. Olen hoitanut tätä ainokaistani pitkälti äidinvaiston mukaan ja lisännyt siihen aimo annoksen netistä ja muista lähteistä luettuja vinkkejä. Nyt on mahdollisuus valtavasta tietomäärästä poimia ne hyväksi tuntemansa. Esimerkiksi vaikka kantoliina, yksi minusta luonnonläheinen ratkaisu ja päin vastoin mitä olen lueskellut tuolta AV:ltä ;), niin olen saanut paljon tuntemattomiltakin ihmisiltä ihastelua ja kannustusta.
 Taitaa lipua vähän aiheen sivusta, mutta sehän oli sallittua tällä kertaa :)
 Mutta sitten tuosta maapallosta. Olen pitkälti Morren kanssa samaa mieltä. Ihmiskunnan kuormitus luonnolle on valtava. Toisaalta uskon, että luonto (jumala?) tekee tehtävänsä ja ratkaisunsa, se tulee todennäköisesti olemaan aika julma... mutta luonto on.
 Minäkin olen pitänyt kiinalaisten väestönkasvun rajoitusta hyvänä asiana, mutta en ole sitä koskaan tarkemmin ajatellutkaan. Kamala ajatus ihmisten pakottaminen aborttiin, lainsäädännön noudattamiseksi. Miten ihmisiä siellä tosiaan rankaistaan lapsen teosta, miten se systeemi saadaan toimimaan...?
 Tuli vähän kiire loppuun, toivottavasti teksti ei vilise typoja.
 Lukihäiriöinen -Nokkonen-
 Isäthän ovat päässeet vihdoin aivan uuteen asemaan lasten elämässä! Eivätkä ole vain niitä kaukaisia lompakkoa kantavia auktoriteettejä.
 -Nokkonen-
uppo-nalle2:
Olemmeko me ihmiskuntana liian sallivaisia? Ovatko ihmiset vieraantuneita rakkaudesta - ja sen tunnistamisesta itsessään ja läheisissään?Vai onko suuntaus mielestäsi " se oikea" - on aika muutokselle, hyvä vain, kun tuuletetaan " ummehtuneita" / vanhoja ajattelumalleja?
Kumpaa ajattelumallia sinä edustat - ja kuinka pitkälle?
 Käytän tässä klisettä:
 [b]
Pimeintä on juuri ennen aamunkoittoa.[/b]
Minusta tämä paha olo (joka tällä pallolla nyt näyttäisi jylläävän) on itse asiassa merkki siitä, että ihmiset alkavat tulla yhä tietoisemmiksi siitä mikä meitä kaikkia yhdistää. Me emme kestä nähdä toisissamme sitä, minkä me teemme itsellemme ja koko tälle ekosysteemille, joten on kehitettävä yhä uusia keinoja hiljentää se pieni sisäinen ääni.
Kuten joku tuolla kirjoitti, kaiken salliminen ei ole suvaitsevaisuutta vaan välinpitämättömyyttä. Sitä, että suljetaan silmät ja korvat.
Emme me etäänny rakkaudesta, me olemme tulossa lähemmäksi. Siksi tämä kaikki tuntuu niin vaikealta ja kivuliaalta. Muutosta ei yleensä tapahdu ilman että jostakin ensin luovutaan. Ehkä meidät pakotetaan luopumaan välinpitämättömyydestä, mutta hyvin rajulla tavalla.
uppo-nalle2:
Tämän aiheen minussa herätti ajatus siitä, miten (minun mielestäni) kevyin perustein nykyään ollaan valmiita saattamaan alulle uutta elämää - uusia ihmisiä perustarpeineen (minusta oikeus omien biologisten vanhempien rakkauteen ja huolenpitoon pitäisi olla jokaisen syntyvän lapsen perusedellytys ja lähtökohta - aina se ei tietenkään toteudu, mutta mielestäni siihen olisi tärkeää kaikin tavoin pyrkiä).Isän merkityksen kyseenalaistaminen myöskin tekee surulliseksi. Aivan kuin olisimme hurjaa vauhtia menossa rakkaudettomaan suuntaan - eikä monikaan tiedosta sitä, vesimiehen aikakausi tekee tehtäväänsä (niin hyvässä kuin pahassakin).
 Tarkoitatko tässä nyt valmisteltavaa lakia hedelmöityshoidoista ja sen synnyttämää keskustelua? Vai tarkoitatko kenties jotakin muuta kirjoittaessasi uuden elämän alulle saattamisesta kevyin perustein?
 Tarkoitatko sitä, että ihmisillä, jotka eivät kykene saamaan omaa biologista lasta, ei olisi oikeutta tuntea rakkautta lasta kohtaan vain biologian perusteella? Oikeutta haluta lasta? Tai että hedelmöityshoitoihin hakeuduttaisiin pelkästä kevyestä mielijohteesta, " hankitaanpa lapsi" ?
[b]Perheen käsite on murroksessa.[/b] Suurin osa kotitalouksista on nykyään yhden hengen sinkku- tai " senkku" (seniori)talouksia. Yksinhuoltaja- ja uusperheitäkin yhä enenevässä määrin. Uudenlaiset perhemuodot (sateenkaariperheet, uusperheet, ystävien muodostamat kommuuninomaiset perheet, jopa kolmen aikuisen kolmiot) ovat tämän päivän todellisuutta, joihin meidän on sopeuduttava. Ei siinä tarvita suvaitsevaisuutta, ainoastaan faktojen toteaminen. Normin mukainen heteroydinperhe alkaa olla uhanalainen. Vaikka kuinka pitäisimme ihanteena kahden eri sukupuolta olevan aikuisen perheyksikköä lasten kasvattamisen kannalta, pitäisikö meidän pitää kynsin hampain kiinni sen tukemisesta, rajaamalla lainsäädännön avulla muunlaiset perheet pois? Usko pois, ilmankin yhteiskunnan tukea ja hyväksyntää näitä erilaisia perheitä on ja tulee yhä enenevässä määrin olemaan.
Isän merkityksestä: Tämä maa on pullollaan (lievästi liioitellen) lapsia, joilla kyllä on biologinen isä, mutta tuo isä ei halua tavata lapsiaan. Minusta sellaisella isällä ei ole mitään merkitystä.
Minulla on onni ja ilo elää avioliitossa rakastamani miehen kanssa, ja hän isänä osallistuu täysipainoisesti perhe-elämään. Jos meidän perheemme olisi syntynyt esimerkiksi luovutetun sperman avulla, olisi tuo aviomies silti lapsemme isä. Olisiko sinun mielestäsi tuollaisessa tilanteessa merkitystä biologialla? Tai onko adoptioisä lainkaan isä?
Lapsen oikeudesta molempiin biologisiin vanhempiin: Kyllä, ihminen on sellainen biologinen olento, joka lisääntyy kahden sukupuolen kautta. Aina (vielä ainakin ;D) tarvitaan kaksi erilaista sukusolua. Miksi sitten ihmistä ei ole rakennettu myös sellaiseksi, että hän muodostaisi elinikäisen parisuhteen vastakkaisen sukupuolen kanssa ja molemmat puolisot osallistuisivat yhtä lailla lapsen kasvattamiseen?
Nykymuotoinen hoiva-isyys on todella tuore vesimiehen ajan ilmiö. Ei isillä ennen vanhaan ollut tarvetta (tai mahdollisuutta?) hoivata jälkeläisiään. Yhteisöissä lapset kasvoivat naisten ympäröimänä. Miehen malli taisi olla aika etäinen. Miksi nyt sellaisen perään niin kovasti huudetaan? Mikä pelko siellä huudon takana on?
Olipas hyvä kysymys, Uppis! Tässä ollaan näköjään vähän eri linjoilla ;D, mutta hyvä, että keskustelua syntyy :D
 Pääsin kärryille rakkauden tunteesta, mutten ehkä ihan vieläkään ehkä ymmärtänyt asian ydintä. Hidas hämäläinen kun olen :)
 Jos asia on niin kuin luulen ymmärtäneeni, niin olen taas eri mieltä. Äiti taitaa tarvita tuota symbioottisen rakkauden tunnetta enemmän kuin lapsi, sillä äidin on muodostettava lapseen juuri kuvailemasi kaltainen suhde. Se omalla alkuvoimaisella tavallaan varmistaa sen, että äiti huolehtii lapsesta parhaalla mahdollisella tavalla.
 Kuitenkin on äitejä, jotka eivät koskaan pysty kiintymään lapseen tuolla tavalla. Ja on ei-äitejä, jotka kykenevät. Minä uskon enemmän sosiaaliseen kuin biologiseen vanhemmuuteen, vaikka toki parhaassa tapauksessa nuo kaksi asiaa yhdistyvät.
 Kaipa minä olen juuri sellainen kylmä tieteilijä, mutta vastapainoksi olen vahvasti sillä kannalla, että lapselle sanoilla ja teoilla osoitettu rakkaus merkitsee eniten kaikesta. Myös adoptioäidillä tai -isällä on lämmin ja turvallinen syli.
 On totta, että ihmiskunta on solidaarisempi nyt kuin koskaan ennen. Ihmiset ovat maailman " menon"  tiedostavia - ja ennen kaikkea haluavat auttaa. Tämä on pelkästään positiivinen seikka, vaikkakin auttamisen muotoja ja metodeita olisi hyvä joskus kriittisesti tarkastella - onnistutaanko viemään apu tarpeeksi tehokkaasti ja varmasti oikeaan paikkaan (kuten esimerkiksi Afrikassa lapsille), tästä en ole ollenkaan niin vakuuttunut. Siellä on kuitenkin korruptio (puhumattakaan kulttuurien eroavaisuuksista) niin eri tasolla kuin esimerkiksi meillä. ihmisiä tarvittaisiin paikan päälle - ihan konkreettisesti auttamaan enemmän, tarvittaisiin lisää koulutusta ja mahdollisuuksia ihmisille.
 Itseä kohtaan ollaan maailman laajuisesti(kin) liian sallivaisia - entistä enemmän voisi lajitella jätteitä (vaikuttaa kaatopaikkojen kasaantumiseen), ajaa julkisilla kulkuneuvoilla (vaikuttaa saastumiseen) ja tehdä parempia (kulutus) valintoja - pyrkiä kierrättämään. Mutta lapsiluvun säännöstelemisen linjaa en kannata - tässä kohtaa olen itsekäs pyrkimyksissäni, enkä ole lainkaan varma pystyisinkö luopumaan haaveestani saada meidän perheeseemme 4 tai 5 lasta vain sen vuoksi, että valtion taholta niin määrättäisiin. Pakkoabortti kuulostaa aivan kamalalta vaihtoehdolta - puhumattakaan tyttösikiöiden abortoimisesta sen lain ansiosta =0(. Kiinassahan on tuon " villityksen"  ansiosta alkanut jo (hitaasti, mutta varmasti) väestön rakenne nuorten keskuudessa muuttua - poikia on paljon verrattuna tyttöihin ja se asettaa omat kiemuransa parisuhteen ja avioliiton / perheen perustamisen varalle.
 Mielenkiintoista, paikallaan olevaa pohdintaa =0)!
 Pimeintä on juuri ennen aamunkoittoa.
 Minusta tämä paha olo (joka tällä pallolla nyt näyttäisi jylläävän) on itse asiassa merkki siitä, että ihmiset alkavat tulla yhä tietoisemmiksi siitä mikä meitä kaikkia yhdistää. Me emme kestä nähdä toisissamme sitä, minkä me teemme itsellemme ja koko tälle ekosysteemille, joten on kehitettävä yhä uusia keinoja hiljentää se pieni sisäinen ääni.
 [color=green]Tämä kuulostaa hyvin järkeen käypältä selitykseltä, Tinuri - varmasti tässä on osa totuutta =0). [/color]
 Emme me etäänny rakkaudesta, me olemme tulossa lähemmäksi. Siksi tämä kaikki tuntuu niin vaikealta ja kivuliaalta. Muutosta ei yleensä tapahdu ilman että jostakin ensin luovutaan. Ehkä meidät pakotetaan luopumaan välinpitämättömyydestä, mutta hyvin rajulla tavalla.
 [color=green]Minä myöskin todellakin toivon, että kyseessä ei ole etääntyminen rakkaudesta - mutta tällä hetkellä kaikki näyttää (näyttäytyy?) niin päinvastaiselta. Minusta tuntuu aivan siltä kuin olisimme astumassa kohti villiä viidakkoa vailla minkäänlaisia sääntöjä - rajan veto on olennaisesti vaikeutunut (mm. juuri tuossa hed. hoito keskustelussa) ja harva on valmis keskustelemaan asioiden eettisistä puolista. Kuinka paljon olemme ihmiskuntana valmiita venyttämään totuttuja (sovinnaisuuden rajoissa olevia) rajoja? Olemme valmiita ottamaan askeleen kohti " suurta tuntematonta" , mutta emme kysy mitä seuraavaksi? Mitä tästä seuraa? Ja mikä tällä kaikella saattaa olla hintana - onko hinta kaikesta tästä liian kallis, vai onko meillä siihen " varaa" ? Aivan kuten lapsellekin sanomme, rajat ovat rakkautta =0) - ne antavat turvallisuutta ja kehykset jonka puitteissa me toimimme. Täydellinen rajattomuus on tila jossa vallitsee täysi kaaos. Minä en ole hyvä ihminen elämään kaaoksessa - minä tarvitsen ympärilleni jonkinlaisia (rakkaudella asetettuja) rajoja, ja täydestä sydämestäni (idealismiako?) toivon, että me yhteisönä pääsisimme jonkinlaiseen sopuun tässä uusien asioiden kynnyksellä. Yksi kauhuskenaarioni onkin, että tässä ollaan hyvää vauhtia tekemässä " kahden leirin"  ihmisiä =0/. Toiset eivät hyväksy, ja toiset ovat valmiita toimimaan ilman hyväksyntää - mitä muutakaan tästä voisi seurata kuin erkaantumista toisistamme? [/color]
 Tarkoitatko tässä nyt valmisteltavaa lakia hedelmöityshoidoista ja sen synnyttämää keskustelua? Vai tarkoitatko kenties jotakin muuta kirjoittaessasi uuden elämän alulle saattamisesta kevyin perustein?
 Tarkoitatko sitä, että ihmisillä, jotka eivät kykene saamaan omaa biologista lasta, ei olisi oikeutta tuntea rakkautta lasta kohtaan vain biologian perusteella? Oikeutta haluta lasta? Tai että hedelmöityshoitoihin hakeuduttaisiin pelkästä kevyestä mielijohteesta, " hankitaanpa lapsi" ?
 [color=green]Tarkoitan juuri tuota mainitsemaasi lakiehdotusta - ja siitä vellovaa keskustelua. Lapsen laittaminen alulle " kevyin perustein"  on väärin sanottu - näen sen nyt, mutta kirjoittaessani tuota tekstiäni, en vielä ymmärtänyt sitä miten monella eri tapaa sitä voitaisiin tulkita. Ei takuulla olla lähdetty lapsen " tekemiseen"  kevyin perustein siinä vaiheessa, kun ollaan hakeutumassa rankkoihin lapsettomuus hoitoihin.
 Jokaisen halujen " oikeellisuudesta"  en lähde tässä sen enempää kommentoimaan, jokainen miettii nämä asiat kuitenkin aivan itse. Mikä minä olen jollekulle sanomaan, ettei sinulla ole oikeutta haluta lasta? Ei se ole minun paikkani. Tosin jokainen aikuinen ihminen on vastuussa valinnoistaan - ja toivottavasti toimii tässä " lasten teko"  asiassa vastuullisten aikuisten tavoin. [/color]
 [b]Perheen käsite on murroksessa.[/b] Suurin osa kotitalouksista on nykyään yhden hengen sinkku- tai " senkku" (seniori)talouksia. Yksinhuoltaja- ja uusperheitäkin yhä enenevässä määrin. Uudenlaiset perhemuodot (sateenkaariperheet, uusperheet, ystävien muodostamat kommuuninomaiset perheet, jopa kolmen aikuisen kolmiot) ovat tämän päivän todellisuutta, joihin meidän on sopeuduttava. Ei siinä tarvita suvaitsevaisuutta, ainoastaan faktojen toteaminen. Normin mukainen heteroydinperhe alkaa olla uhanalainen. Vaikka kuinka pitäisimme ihanteena kahden eri sukupuolta olevan aikuisen perheyksikköä lasten kasvattamisen kannalta, pitäisikö meidän pitää kynsin hampain kiinni sen tukemisesta, rajaamalla lainsäädännön avulla muunlaiset perheet pois? Usko pois, ilmankin yhteiskunnan tukea ja hyväksyntää näitä erilaisia perheitä on ja tulee yhä enenevässä määrin olemaan.
 [color=green]Olen tehnyt saman havainnon - ja näin aikuisena avioeroperheen lapsena osun varmaankin aika oikeaan, kun sanon, ettei se aina ole niin herkkua elää kahden eri " todellisuuden"  välissä, kulkea kahden perheen välissä ja olla ikäänkuin " irrallinen"  omista vanhemmistaan. Kyllä minä lapsena olisin antanut mitä vain, että olisin saanut kasvaa turvallisesti ydinperheessä (omien bio) vanhempieni kanssa. Tottakai, kasvuympäristöjä on erilaisia (ja on aina ollutkin), mutta kysymys kuuluukin; pitäisikö tämän kaltaisia perheitä / kasvuolosuhteita lapsille tieten tahtoen lisätä? Lainsäädännön(kin) puolesta tukea? Ymmärrän sen, että toisenlaisiakin perheitä tulee aina olemaan - eikä siinä sinänsä ole mitään " pahaa" , mutta mielestäni yhteisönä meidän pitäisi tässä kohden käydä paljon enemmän arvokeskustelua - puhua siitä mitä me olemme valmiita " sallimaan"  (vai olisiko parempi sanoa, että hyväksymään?) yhteisönä, ja mikä olisi ehdottomasti jo eettisen käsityskykymme ulkopuolella? Minä koen, että juuri tässä kohtaa vesimiehen aikakausi vaikuttaa voimakkaasti - me emme halua asettaa minkäänlaisia rajoja, mielikuvitus yksin on kattona. Vesimiehen epätavallisuus on mahtavaa ja se on (kokolailla) vailla rajoja - joillekin tämä sopii mainiosti, kun taas toisille tila voi olla jopa ahdistava. Itselläni ainakin on sellainen epämääräinen tunne koko ajan siitä, että me emme tiedä mihin me olemme astumassa. Vaisto sanoo, että rakkaudettomampaan suuntaan tässä oltaisiin menossa - nyt ollaan jo kyseenalaistettu voimakkaasti isän " virka"  ja seuraavaksi todennäköisesti alamme miettiä mitä virkaa onkaan sillä äidillä? Onko se äidin rakkaus niin tärkeätä - löytyykö (tarpeeksi) sitä tukevaa tutkimustietoa, ja voidaanko ne kumota päinvastaisilla löydöksillä esimerkiksi juuri adoptiokokemuksien piiristä? Kyllä minua tämä suuntaus, ja ajattelumalli pelottaa - valehtelisin, jos toisin väittäisin. [/color]
 
 Sinä onnistuit herättämään minussa nyt siinä mittakaavassa pohdintaa ja ajatuksia tuosta isän asemasta perheessä, etten saa tekstiäni lähetettyä =0( =0( =0( - kaksi kertaa on käynyt jo siten, että lähetettyäni tekstin tulee harmaa sivu, jonka ylälaidassa lukee " kirjoita jotakin otsikko-kenttään"  tms. GRRRRRRR!!! Not funny.
 Kolmas kerta toden sanoo, kirjoittelen myöhemmin (tai siis YRITÄN) kirjoittaa myöhemmin lisää siitä ;0).... mielenkiintoista niiin mielenkiintoista.. *Uppiksella on vaikeuksia pysyä nahoissaan*
uppo-nalle2:
[color=green]Minusta tuntuu aivan siltä kuin olisimme astumassa kohti villiä viidakkoa vailla minkäänlaisia sääntöjä - rajan veto on olennaisesti vaikeutunut (mm. juuri tuossa hed. hoito keskustelussa) ja harva on valmis keskustelemaan asioiden eettisistä puolista. Kuinka paljon olemme ihmiskuntana valmiita venyttämään totuttuja (sovinnaisuuden rajoissa olevia) rajoja? Olemme valmiita ottamaan askeleen kohti " suurta tuntematonta" , mutta emme kysy mitä seuraavaksi? Mitä tästä seuraa? Ja mikä tällä kaikella saattaa olla hintana - onko hinta kaikesta tästä liian kallis, vai onko meillä siihen " varaa" ?
---snip---
Tottakai, kasvuympäristöjä on erilaisia (ja on aina ollutkin), mutta kysymys kuuluukin; pitäisikö tämän kaltaisia perheitä / kasvuolosuhteita lapsille tieten tahtoen lisätä? Lainsäädännön(kin) puolesta tukea? Ymmärrän sen, että toisenlaisiakin perheitä tulee aina olemaan - eikä siinä sinänsä ole mitään " pahaa" , mutta mielestäni yhteisönä meidän pitäisi tässä kohden käydä paljon enemmän arvokeskustelua - puhua siitä mitä me olemme valmiita " sallimaan" (vai olisiko parempi sanoa, että hyväksymään?) yhteisönä, ja mikä olisi ehdottomasti jo eettisen käsityskykymme ulkopuolella?[/color]
 [color=purple]Hyvä Uppis!
 Tällä palstalla ainakin ihmiset suostuvat keskustelemaan, se on hyvä :D. On hyvä, että asioista (kuten hedelmyshoitolainsäädännöstä) käydään vilkasta ja kiivastakin keskustelua. Jokaisen ääni ansaitsee tulla kuultavaksi.
Mitä tästä kaikesta " epäsovinnaisuudesta" sitten seuraa? En tiedä. Pahimmillaan varmasti syvää juurettomuutta ja turvattomuutta ja eri leirejä vastustajien ja kannattajien välille? Parhaimmillaan sellaista muutosta, että toisenlaisetkin perhemuodot hyväksyttäisiin. Missään nimessä en usko, että näin marginaalinen ilmiö (hedelmöityshoitojen salliminen naispareille ja yksinäisille naisille) horjuttaisi isän asemaa ja merkitystä yhteiskunnassa, saati sitten yksilötasolla. Kyse on kuitenkin hedelmöityshoitoja saavien pienestä vähemmistöstä, suurin osahan on edelleen heteropareja. Ja heitä tulee olemaan yhä enemmän, lapsettomuusongelmien yleistyessä. Sääli. Olen surullinen
kaikkien
lasta toivovien ja rakastaviksi vanhemmiksi kykenevien lapsettomien puolesta, olivat he suuntautumiseltaan mitä tahansa normaalin seksuaalisuuden kirjoon kuuluvaa (kyllä, pidän homoseksuaalisuutta sellaisena).
Lapsen asema on yhteiskunnassamme aika vahva. En usko, että " vaikka kuinka pitkälle" mentäisiin lapsen hyvinvoinnin kustannuksella. Enkä todellakaan ole sitä mieltä, että [b]kaikilla[/b] vanhemmaksi haluavilla tulisi olla [b]
oikeus[/b]
siihen. Hedelmöityshoitoja huomattavasti suurempana ongelmana näen sen, että biologinen vanhemmuus on liiankin helposti mahdollista sellaisille ihmisyksilöille, jotka eivät millään muotoa ole kykenevia rakastavaan ja vastuulliseen vanhemmuuteen. Uutisia lasten pahoinpitelystä, hyväksikäytöstä ja heitteillejätöistä saamme lukea aivan liian usein :´(. Näiden lasten joukossa on myös paljon niitä, jotka [u]todella[/u] kärsivät isättömyydestä. Ei mielestäni niinkään esimerkiksi yksinäisten naisten tai naisparien lasten joukossa, heidän vanhempansa ovat yleensä miettineet hyvinkin tarkkaan, mistä lapsi saa " miehen mallin" ja miten isättömyyttä lapselle selitetään.
Tällaisia mietti nyt, jatkoakin ehkä seuraa ;D[/color]
 Isän merkityksestä: Tämä maa on pullollaan (lievästi liioitellen) lapsia, joilla kyllä on biologinen isä, mutta tuo isä ei halua tavata lapsiaan. Minusta sellaisella isällä ei ole mitään merkitystä.
 [color=green]Totta tämäkin - mutta se ei mielestäni oikeuta kyllä tätä nykyisen kaltaista ilmapiiriä, missä isyyden merkitys lyödään ihan pohjalukemiin sitä argumenttia käyttäen, että niin harva isä todellakin on " hyvä"  isä lapselleen / lapsilleen. Vedotaan heteroparisuhteen ns. " tyypillisiin"  ongelmiin kuten mm. alkoholismiin, väkivaltaan ja syrjähyppyihin - puhutaan etäisestä, harrastavasta isästä ja keskenkasvuisesta miehestä, joka ei ole valmis kantamaan lapsesta aiheutuvaa vastuuta yhdessä naisen kanssa kumppanina parisuhteessa. Minä en voi sille mitään, mutta minun mielestäni tämä on surullista luettavaa / kuunneltavaa =0( - tekisi mieleni kysyä, että missä on naisen vastuu kumppanin valinnasta? Miksi niin vähän (onko tämä tabu?) käydään keskustelua siitä millä kriteereillä nainen valitsee heterosuhteeseen kumppaninsa - ja millä perusteilla suhteeseen " tehdään"  lapsia. On olemassa hyviä miehiä - ja heitä on paljon! Moni mies olisi valmis sitoutumaan lapseen ja tulemaan isäksi - myös meissä naisissa on " vikaa" , eivät nämä heteroparisuhteen potentiaaliset (yleiset?) ongelmat ole yksin miehestä lähtöisin. Miksi isyyden merkitystä tässä nyt niin halutaan mitätöidä?
 Isättömyyttä on aina jossakin muodossa ollut - ja tulee varmasti aina olemaankin, mutta että sitä vielä tahdotaan ehdoin tahdoin " tuottaa"  ja lisätä, että se olisi olotila mihin pyritään? Tätä minä kyseenalaistan ja tätä minä ihmettelen =0/, olen kuitenkin aina ollut siinä uskossa, että ideaalinen tilanne olisi se, että lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa noin niinkuin lähtökohtaisesti - sitä mitä elämässä myöhemmin tapahtuu, me emme kukaan osaa varmaksi sanoa. [/color]
 Minulla on onni ja ilo elää avioliitossa rakastamani miehen kanssa, ja hän isänä osallistuu täysipainoisesti perhe-elämään. Jos meidän perheemme olisi syntynyt esimerkiksi luovutetun sperman avulla, olisi tuo aviomies silti lapsemme isä. Olisiko sinun mielestäsi tuollaisessa tilanteessa merkitystä biologialla? Tai onko adoptioisä lainkaan isä?
 [color=green]Minulla on, Tinuri, sama onni ja ilo kuin sinulla =0) - koetko sinä, että me olemme jotenkin eriskummallisen etuoikeutetussa asemassa? Meillä on käynyt satumaisen hyvä " onni"  ;0)? Minä uskon, että hyviä miehiä - ja hyviä parisuhteita on enemmänkin, niistä ei vaan niin puhuta, niistä ei pidetä meteliä - eivätkä ne ole nyt " tapeetilla" . Siksikin mediassa käytävästä keskustelusta voi helposti (todellakin) saada sen kuvan, että aivan kuin naiset olisivat " pakotettuja"  saamaan lapsia vaihtoehtoisilla menetelmillä - koska kunnollisia miehiä ei ole tarpeeksi.
 Kysymykseesi vastaten sanoisin, että biologialla on aina merkitystä. Adoptio vanhempi on isä / äiti siinä missä muutkin ovat - ei tässä ole tarkoitus arvottaa vanhemmuutta. Minun tarkoituksenani on perään kuuluttaa lapsen oikeutta omiin biologisiin vanhempiinsa siinä mielessä, että hänellä täytyy olla mahdollisuus saada selville omat biologiset " juurensa"  niin halutessaan. Sukusolu ei voi mielestäni koskaan olla anonyymi. Halusimme tai emme, se kantaa mukanaan geneettistä " tiedostoamme"  - me olemme puoliksi osa isäämme ja puoliksi osa äitiämme. Eikä minun mielestäni aikuisella ole oikeutta määrittää lapsen puolesta sitä tahtooko hän kenties joskus tulevaisuudessa selvittää omia biologisia taustojansa - vaiko eikö hän tahdo, se mahdollisuus pitäisi kuitenkin olla olemassa.
 Jatkuu...
 Lapsen oikeudesta molempiin biologisiin vanhempiin: Kyllä, ihminen on sellainen biologinen olento, joka lisääntyy kahden sukupuolen kautta. Aina (vielä ainakin ;D) tarvitaan kaksi erilaista sukusolua. Miksi sitten ihmistä ei ole rakennettu myös sellaiseksi, että hän muodostaisi elinikäisen parisuhteen vastakkaisen sukupuolen kanssa ja molemmat puolisot osallistuisivat yhtä lailla lapsen kasvattamiseen?
 Nykymuotoinen hoiva-isyys on todella tuore vesimiehen ajan ilmiö. Ei isillä ennen vanhaan ollut tarvetta (tai mahdollisuutta?) hoivata jälkeläisiään. Yhteisöissä lapset kasvoivat naisten ympäröimänä. Miehen malli taisi olla aika etäinen. Miksi nyt sellaisen perään niin kovasti huudetaan? Mikä pelko siellä huudon takana on?
 Olipas hyvä kysymys, Uppis! Tässä ollaan näköjään vähän eri linjoilla ;D, mutta hyvä, että keskustelua syntyy :D
[/quote]
 
 Miksi sitten ihmistä ei ole rakennettu myös sellaiseksi, että hän muodostaisi elinikäisen parisuhteen vastakkaisen sukupuolen kanssa ja molemmat puolisot osallistuisivat yhtä lailla lapsen kasvattamiseen?
 [color=green]Minä uskon, että tämä elin iän kestävä (hetero) parisuhde on mahdollista =0) - ja että lapset kuuluvat siihen luontevana osana. Ympäristössäni on paljon kannustavia malleja siitä, että tämänkaltainen elämisen muoto voi onnistua ja olla antoisaa molemmille osapuolille - puhtaasta rakkaudesta, ei kulissien ylläpitämisestä ;0). [/color]
 Nykymuotoinen hoiva-isyys on todella tuore vesimiehen ajan ilmiö. Ei isillä ennen vanhaan ollut tarvetta (tai mahdollisuutta?) hoivata jälkeläisiään. Yhteisöissä lapset kasvoivat naisten ympäröimänä. Miehen malli taisi olla aika etäinen. Miksi nyt sellaisen perään niin kovasti huudetaan? Mikä pelko siellä huudon takana on?
 [color=green]Totta - mutta miksi ihmeessä mennä tämän asian suhteen kehityksessä taaksepäin? Eikö se ole nimenomaan hienoa, että nykyään isät(kin) osallistuvat - ja ottavat vastuuta lapsistansa, haluavat viettää aikaa heidän kanssaan? Tässä asiassa pitää mielestäni myöskin muistaa se, että lapset ovat myöskin aina oman aikakautensa lapsia - se että nykyään arvostetaan isyyttä paljon, ja isät ovat " näkyviä"  isiä isolla I:llä yhteiskunnassamme, saa myöskin isättömyyden korostumaan - lapsi voi kokea jääneensä paitsi jostakin tärkeästä. On hienoa, että mm. naisparit ja yksinäiset naiset ovat tämän " miehen mallin"  suhteen valveutuneita, mutta en usko, että se naapurin setä / äidin eno koskaan korvaa arjessa olevan isän merkitystä.
 Sitä minä pidän hed. hoitolaki keskustelussa kummallisena, että tukea omille ratkaisuille haetaan niin kummallisista paikoista ja kyseenalaisin keinoin. Esimerkiksi nyt tämä isän merkityksen mitätöinti tai vetoaminen siihen, että " syntyyhän niitä lapsia puliveivareillekin" . Mielestäni näitä kahta asiaa ei voi suoraan verrata keskenään, se että lapsia syntyy sellaisillekin jotka eivät ole kykeneväisiä heistä huolehtimaan, ei vie pois lapsesta (mahdollista) isättömyyden tuskaa.
 Lieneekö enää tarpeen sanoa, että myöskään minun mielestäni lapsen saaminen ei ole (eikä sen tulisi olla) jokaisen aikuisen subjektiivinen oikeus - tämäkin on asia, josta hyvin vähän kuulee kunnollista kommenttia naisparien tai yksinäisten naisten taholta.
 Ja vielä lopuksi sellainen kommentti etten minäkään (suinkaan!) ole naisparien / yksinäisten naisten lapsen saantia vastaan sinänsä - esimerkiksi tilanne, missä naispari ja miespari yhdessä lähtee vanhemmuuteen, on ihanteellinen siinä mielessä, että siinä lapsi saa kaksi isää ja kaksi äitiä kerralla, jotka hänestä välittävät ja kantavat vastuuta hänestä arjessa =0).
 Jatketaan myöhemmin, nyt koitan jälleen lähettää tämän...[/color]
 
uppo-nalle2:
[color=green]Totta tämäkin - mutta se ei mielestäni oikeuta kyllä tätä nykyisen kaltaista ilmapiiriä, missä isyyden merkitys lyödään ihan pohjalukemiin sitä argumenttia käyttäen, että niin harva isä todellakin on " hyvä" isä lapselleen / lapsilleen. Vedotaan heteroparisuhteen ns. " tyypillisiin" ongelmiin kuten mm. alkoholismiin, väkivaltaan ja syrjähyppyihin - puhutaan etäisestä, harrastavasta isästä ja keskenkasvuisesta miehestä, joka ei ole valmis kantamaan lapsesta aiheutuvaa vastuuta yhdessä naisen kanssa kumppanina parisuhteessa.[/color]
[color=purple]Höh, minä en ilmeisesti sitten ole osallistunut tällaisiin keskusteluihin ollenkaan. Olen toki aina ihmetellyt, kun minun lähi- ja tuttavapiirissäni on paljon lapsiperheitä (myös sateenkaarisellainen ;D), joissa lähes kaikissa (poikkeus vahvistanee säännön) on mitä upein isä, vastuullinen, tasa-arvoinen kumppani. Sitten taas kun lukee tuota AV-palstaa, täytyy aivan tosissaan miettiä, ovatko nämä tarinoita todellisuudesta vai taruakin ihmeellisempää totta? Viittaan lukuisiin pettämis-, ryyppäämis- ja hulttioisuuskeskusteluihin, joissa naiset/äidit valittavat perhe-elämän kurjuutta. Onko minulla laput silmillä? Tosin näin isänpäivän aikoihin lehdet ja tv ovat olleet pullollaan isyyden ja isien ylistystä, ehkä olen katsellut isyyttä ruusunpunaisten lasien läpi viime aikoina ;D?[/color]
uppo-nalle2:
[color=green]Miksi niin vähän (onko tämä tabu?) käydään keskustelua siitä millä kriteereillä nainen valitsee heterosuhteeseen kumppaninsa - ja millä perusteilla suhteeseen " tehdään" lapsia. On olemassa hyviä miehiä - ja heitä on paljon! Moni mies olisi valmis sitoutumaan lapseen ja tulemaan isäksi - myös meissä naisissa on " vikaa" , eivät nämä heteroparisuhteen potentiaaliset (yleiset?) ongelmat ole yksin miehestä lähtöisin. Miksi isyyden merkitystä tässä nyt niin halutaan mitätöidä?[/color]
[color=purple]Hmm... Tämä on kauhean laaja kysymys... Ehkä tabukin. Jotenkin lähtisin purkamaan tätä ongelmaa sitä kautta, että ihmisillä on niin paljon odotuksia nykyään. Täytyy olla hyvä romanttinen parisuhde, ulkoiset puitteet kunnossa, kivat lapset ja kultainen noutaja :P. Parisuhteesta haetaan usein nimenomaan sitä romanttisen rakastumisen tunnetta ja kaikenkattavaa tyydytystä, vieläpä " heti mulle kaikki nyt" , minäminäminä -pohjalta. Eihän yksikään parisuhde kestä noin kohtuuttomia odotuksia, että vielä pitäisi tehdä toinen ihminen onnelliseksi! Viimeistään siinä vaiheessa kun siihen ihanaan unelmasuhteeseen (prinsessähäät ja asuntolaina ensin) syntyy vauva, realismi alkaa tehdä säröä haavemaailmaan. Väsymys, rahatilanne, mitä vaan.
Sen olen kyllä huomannut, että meillä naisilla on taipumus (*yleistää*) sulkea silmämme niiltä asioilta, jotka eivät sovi meidän haavemiehen kuvaamme. On niin kiire tehdä pesää ja tilata boordeja vauvanhuoneeseen, että ihan ilmiselvät varoitusmerkitkin jäävät huomaamatta. Siinä sitten ollaan muutaman vuoden päästä katkeraa parin muksun äitiä, haaveet murskana ja sehän on tietysti miehen syy ;P. (Tämä menee jo ihan OT?)
Takaisin asiaan: Siinä pettymyksen ja katkeruuden keskellä sitten " niskavuorelaisittain" pärjätään hampaat irvessä ja minimoidaan se isän merkitys. Mitäpä sitä puhumaan tasaveroisesta vanhemmuudesta... Vaikka isän vieraantuminen perheestä olisikin ollut estettävissä.[/color]
uppo-nalle2:
[color=green]Minulla on, Tinuri, sama onni ja ilo kuin sinulla =0) - koetko sinä, että me olemme jotenkin eriskummallisen etuoikeutetussa asemassa? Meillä on käynyt satumaisen hyvä " onni" ;0)?[/color]
[color=violet]Kyllä, pidän itseäni onnekkaana. Enkä pidä tällaista tilannetta itsestäänselvyytenä. Toivottavasti osaamme puolisoni kanssa asiaankuuluvalla tavalla arvostaa toisiamme jatkossakin, ja ihanaa lastamme, mahdollisia tuleviakin sellaisia... Päivä kerrallaan luottavaisena![/color]
uppo-nalle2:
[color=green]Sukusolu ei voi mielestäni koskaan olla anonyymi. Halusimme tai emme, se kantaa mukanaan geneettistä " tiedostoamme" - me olemme puoliksi osa isäämme ja puoliksi osa äitiämme. Eikä minun mielestäni aikuisella ole oikeutta määrittää lapsen puolesta sitä tahtooko hän kenties joskus tulevaisuudessa selvittää omia biologisia taustojansa - vaiko eikö hän tahdo, se mahdollisuus pitäisi kuitenkin olla olemassa.[/color]
[color=purple]Olen samaa mieltä anonyymiudesta, että varmasti jokainen ihminen viimeistään murrosiässä omaa identiteettiään etsiessä ajattelee biologista olemustaan, perimäänsä. Äidin tukka, isän nenä jne ;D. Olen myös sitä mieltä, että luovutetuilla sukusoluilla alkunsa saaneella lapsella tulisi olla oikeus täysi-ikäisenä saada luovuttaja tietoonsa. Luovuttajaa ei voitaisi kuitenkaan velvoittaa mihinkään muuhun, jo lahjoituksen tekeminen on riittävä. Lahjaksihan luovuttajat niitä sukusolujaan antavat :D, eivät tullakseen isäksi (tai äidiksi, munasolun luovuttamalla).
Lainsäätäjä on nyt kuitenkin tähän mennessä tehnyt mahdottomaksi sen, että esimerkiksi naisparin hoitoihin käytettäisiin muuta kuin anonyymiä spermaa. Ehkä valmisteltavassa laissa toteutuu nyt se, että luovuttajalla on valta päättää, käytetäänkö hänen solujaan yksinäisille naisille tai naispareille. Katsotaan, miten tilanne etenee![/color]
Kiinnostavaa keskustelua täällä käydään, muutamia hajatuksia sekaan heittää hän.
Piltti mainoskin tuossa vieressä sanoo, että " Isi, anna aikaa lapselle" . Olette siis asian ytimessä. :)
Tinuri:
[color=purple]
...ihmisillä on niin paljon odotuksia nykyään. Täytyy olla hyvä romanttinen parisuhde, ulkoiset puitteet kunnossa, kivat lapset ja kultainen noutaja :P. Parisuhteesta haetaan usein nimenomaan sitä romanttisen rakastumisen tunnetta ja kaikenkattavaa tyydytystä, vieläpä " heti mulle kaikki nyt" , minäminäminä -pohjalta. [/color]
Niinpä juuri. Aika monessa tapauksessa näyttää siltä, että perheestä on tullut suoritus ja romanttisesta parisuhteesta terapiamuoto. Usein parisuhteella paikataan omia lohkeamia ja haavoja, joista nyt tänä uutena aikana ollaan entistä tietoisimpia. Ja samalla tehdään lisää niitä haavoja, joita sitten taas paikataan, ja oravanpyörä on valmis.
Entäs sitten ennen vanhaan; silloin vain elettiin. Ihmisillä oli niin paljon touhua, etteivät he ehtineet tonkimaan omaa sisäistä likasäkkiään. Harvemmin heinäpellolla kyseltiin: " onkohan tää nyt siis se mun juttu ollenkaan? Ja siis, miten mä voin tietää, haluanko mä edes koskaan ton renki-Heikin tai pehtoori-Aapon kans naimisiin, jos mä vaik' elelenkin ihan yssiksein siellä öljylampun valossa..." ;)
En todellakaan väitä, että silloin oltaisiin oltu onnellisempia. Kyllähän me kaikki näemme omista isovanhemmistamme ja vanhemmistamme, minkälaisia jälkiä tuon ajan tunneilmasto on jättänyt esim. sotaa edeltäneeseen sukupolveen ja heidän jälkeläisiinsä. Kyllä suomalaisessa perhemallissa on menty aimo harppauksin parempaan suuntaan.
Toisaalta nyt kiikutaan sellaisella aallonharjalla, jossa roolit ja mallit kohta humpsahtavat häränpyllyä ympäri, ja identiteetit siinä samalla. Mies-nais-asetelma ja isä-äiti-kuvio ovat niin suuressa muutoksessa, että ei ihme jos alkaa päässä jätättää... Tarvitsemme sopeutumisaikaa, kaiketi. Isän ja äidin roolien uusjako juontuu osin myös naisten uusista vaateista oman ajan ja vapauden suhteen.
Uuden ajan perhemalli perustuu siihen individualismin antamaan lupaukseen, että jokaisella on oikeus itse määritellä elämäntapansa ja sen kulku. Kukaan ulkopuolinen ei määrittele kenenkään toisen oikeutta lapseen ja perheeseen - paitsi tietysti laki asettamissaan rajoissa. Mutta ongelmia uudet mallit saattavat aiheuttaa, jos kohta niitä aiheuttivat ennen vanhaan käytössä olleet mallitkin.
Lapsipsykologit ja koulukuraattorit valmistautukoot uuden ajan lapsiin, joiden mielessä myllertävät kysymykset tyyliin, " kenen aineksia sinne koeputkeen lurautettiin, ja haluaisinko tuntea sen tyypin? Vai olisiko parempi mielikuvitella isä juuri sellaiseksi Teräsmieheksi, niin kuin tähänkin asti olen tehnyt" .
Lapsi tarvitsee rakkautta tullakseen ehjäksi ja kokonaiseksi ihmiseksi. Tarvitseeko hän ruoan ohella juurikaan muuta? Siis pelkistetyimmillään. Aika hurjista lähtökohdista monet lähtevät tähän maailmaan, ja selviytyvät hienosti. Ja toisaalta aika monenlaisille solmuille ihmiset itsensä laittavat, vaikka lähtökohdat olisivat paperilla miten hyvät tahansa. Näyttää siltä, että kasvaakseen täyteen henkiseen mittaansa, ihmisen pitää kohdata tietty määrä vastoinkäymisiä. Jos tie on liian tasainen, vastoinkäymiset kehitetään itse, niin se näyttää hyvin usein olevan.
Oma isäni ei juurikaan osallistunut meidän lastenhoitoon tai kasvatukseen, taisi opettaa laittamaan kengännauhat kiinni, mutta silti minusta tuli " isin tyttö" . Se, mikä puuttuu, kiinnostaa...
Mieheni, jonka maassa on 70 milj. asukasta, sanoo hedelmällisyyshoitokeskustelun velloessa kuumimmillaan, että " teidän suomalaisten ei kannattaisi miettiä, kenellä on oikeus hankkia lapsia ja kenellä ei, tai teiltä loppuu pian porukka kesken." Onhan se tietysti niinkin. :)
 jos tarjottaisiinkin maailman jokaiselle naiselle (juu, haavekuvahan tämä on...) mahdollisuus ilmaiseen ehkäisyyn? Tyyliin kapseli käsivarteen. Ei meidän suomalaisten lisääntyminen maailmaa kaada, ongelma on muualla. En ihan tosissani usko, että kehitysmaissa nälässä elävä nainen ihan tosissaanhenkensä kaupalla haluaisi synnyttää sen viidennenkin lapsen kuolemaan nälkään. Käsittääkseni ongelma siellä on ehkäisyvälineiden hinnassa, saatavuudessa ja yllätys yllätys, miesten asenteissa.
 Suomessakin tehdään ns turhia abortteja teineille. Tokihan seksiä ei pitäisi harrastaa jos ei osaa ehkäisystä huolehtia (ja mikään ehkäisy ei ole 100% varmakaan) mutta ehkä ei olisi haittaa siitäkään että haluaville tarjottaisiin vaikkapa tuota kapselia ilmaiseksi.
 Mutta niin meininki ei voi jatkua, että ihmiskunta lisääntyy nykyistä tahtia. Mihis me mahduttaisiin?
Eiväthän ne lapset toki vailla rakkautta olisi tulevaisuudessakaan - sen muoto on vain (mielestäni) hiukan erilaista.