Ihan sairaan pelottavaa, että teidän lapsilla on mielikuvituskavereita.

olet sinä, ap

pelottavaa, että joku vanhempi on noin pihalla lapsen tavallisesta kehityksestä. (Ei, en tarkoita, että kaikilla lapsilla tarvitsisi olla mielikuvituskavereita ollakseen normaali, mutta on ihan normaalia ja tavallista, että niitä on.)

Eihän se kerro muusta kuin vilkkaasta mielikuvituksesta, mikä on lapsille tavanomaista. Lähinnä hivenen omituista, ettei kenelläkään kolmesta lapsestasi ole ollut...

Minulla oli lapsena mielikuvituskaveri Marika. Vanhempanikin sitä vasta muistelivat. Ja omasta mielestäni olen ihan teve aina ollut.

sitä lisääntyvätkin, voisi edes alkeellisia tietoja hankkia lapsen kehityksestä. Kiellätkö kaiken muunkin mitä et ymmärrä, ap?

"It has been theorized that children with imaginary companions may develop language skills and retain knowledge faster than children without them, which may be because these children get more linguistic practice while carrying out "conversations" with their imaginary friends than their peers get.[3]



Kutner (n.d.) holds that:



Imaginary companions are an integral part of many children's lives. They provide comfort in times of stress, companionship when they're lonely, someone to boss around when they feel powerless, and someone to blame for the broken lamp in the living room. Most important, an imaginary companion is a tool young children use to help them make sense of the adult world.[4]



Taylor, Carlson & Gerow (c2001: p. 190) hold that:



...despite some results suggesting that children with imaginary companions might be superior in intelligence, it is not true that all intelligent children create them.[5]



A long-time popular misconception is that most children dismiss or forget the imaginary friend once they begin school and acquire real friends. According to one study, by the age of seven, sixty-five percent of children report that they have had an imaginary companion at some point in their lives.[6] Some psychologists[who?] have suggested that children simply retain but stop speaking about imaginary friends, due to adult expectations and peer pressure. Still, some children report creating or maintaining imaginary friends as pre-teens or teenagers. Few adults report having imaginary friends. Dr. Benjamin Spock believed that imaginary friends past age four indicated that something was "lacking" in the child or his environment. Some child development professionals still believe that the presence of imaginary friends past early childhood signals a serious psychiatric disorder.[7][8] Others disagree, saying that imaginary friends are common among school-age children and are part of normal social-cognitive development.[9]"



http://en.wikipedia.org/wiki/Imaginary_friend

että kolmen(!) lapsen ÄIDILLÄ on noin huterat tiedot lapsen normaalista kehityksestä ja paska asenne.

Mun mielestä olisi tosi pelottavaa katsoa, kun lapsi puhuu "ei-kenellekään".

sun lapset koskaan puhu yksin leikkiessään?

huh. pahin aloitus pitkään aikaan.

Mielikuvituskaverit eivät ole ainoastaan hauskoja näkymättömiä ystäviä, ne voivat myös auttaa silloin kun lasta pelottaa tai hän on yksinäinen. Vanhempien kannattaakin suhtautua lapsen mielikuvituskavereihin suopeasti. Niillä on lapsen kehitykselle tärkeä merkitys.





Eräänä päivänä Matias ryntää keittiöön ja huudahtaa: “Äiti, oveen koputettiin!” Äiti ei ole kuullut mitään, mutta pojan jatkaessa inttämistään hän menee avaamaan ulko-oven. Rapussa ei ole ketään, mutta Matias huudahtaa iloisesti “hei” ja puhua pulputtaa koko matkan omaan huoneeseensa. “Haluatko nähdä leikkijunani, Tuomo?” Siitä päivästä lähtien Tuomo putkahtelee tämän tästä Matiaksen seuralaiseksi.



Matiaksen äiti kuvaili tähän tapaan päivää, jolloin mielikuvituskaveri muutti heidän perheeseensä. Monella muullakin lapsella on näkymätön ystävä. Mutta mitä mielikuvituskaveri lapselle oikein merkitsee? Haastattelimme psykologianlehtori Eva Hoffia, joka on tutkinut asiaa.



“Mielikuvituskaverin kanssa touhuaminen on omanlaistaan leikkiä. Vaikka lapset eivät itse sitä tiedäkään, näkymättömän ystävän kanssa leikkiminen rakentaa heidän minäkuvaansa ja he oppivat sen ansiosta paljon itsestään. ‘Tässä olen minä ja tässä on minun kaverini’ ”, Eva Hoff kuvailee.



Melkein kaikki lapset kokevat näkymättömän ystävänsä myönteisenä. Mielikuvituskaveri on kuin sisäinen valmentaja. Jos lapsi tuntee itsensä yksinäiseksi tai pelkää, mielikuvituskaveri voi tulla apuun ja lohduttaa. Toisaalta näkymättömän ystävän kanssa voi yksinkertaisesti pitää hauskaa. “Mielikuvituskaverin kanssa voi tehdä sellaisiakin asioita, jotka olisivat muutoin mahdottomia. Vaikkapa matkustaa maailman ympäri.”



Eva Hoffin mukaan noin puolella lapsista on mielikuvituskaveri vähintään kolmen kuukauden ajan. Monilla lapsilla kaveri matkaa mukana vuosikausia. Osalla lapsista on sama näkymätön ystävä parivuotiaasta kymmenvuotiaaksi, kun taas osa vaihtaa kaveria kasvaessaan.



Tutkimusten mukaan näkymättömät ystävät ovat yleisimpiä sellaisten lasten keskuudessa, jotka viettävät runsaasti aikaa yksinään, mutta paljon riippuu myös lapsen luonteesta. Jotkut lapset pitävät mielikuvitusleikeistä enemmän kuin toiset, ja jotkut ottavat mielikuvituskaverin mukaansa jopa leikkiessään toisten lasten kanssa. “Kaksi tapaamaani lasta leikki keskenään omien mielikuvituskavereidensa - oravan ja hiiren - kanssa. Yhdessä he keksivät mitä seuraavaksi tapahtuisi. ‘Nyt orava hyppää puuhun’ ja ‘nyt hiiri hyppää perässä‘.”



Vanhemmat saattavat joskus tuntea olonsa epämukavaksi lapsen leikkiessä mielikuvituskaverinsa kanssa. Miten asiaan tulisi oikein suhtautua? “Tärkeintä on kunnioittaa lasta. Missään nimessä ei tule nauraa tai kuuluttaa kaikille, että lapsella on mielikuvituskaveri.”



Eva Hoff lisää, että lapselta voi hyvin kysyä, kenen kanssa hän puhuu, kun hän juttelee mielikuvituskaverinsa kanssa. “Minä tulin ihan uteliaaksi, kun kuulin sinun juttelevan jonkun kanssa. Kukakohan se mahtaa olla?”



“Lapsi tulee kuitenkin jättää rauhaan, mikäli hän ei halua keskustella mielikuvituskaveristaan. Jankuttamaan ei pidä jäädä. Lapsella on oma fantasiamaailmansa, eikä aikuisen tule tunkeutua sinne, ellei lapsi itse halua.”



Jotkut lapset antavat perheen osallistua varsin paljon mielikuvituskaverinsa elämään. “Tämä on oravan paikka, orava haluaa myös kakkua” ja siihen tapaan. Vanhempien on hyvä osallistua leikkiin, mutta tehdä se lapsen ehdoilla ja antaa hänen keksiä sen käänteet.



“Mikäli aikuinen alkaa määrätä leikin suuntaa sanomalla ‘nyt oravaa alkoi väsyttää, se haluaa mennä nukkumaan‘, hän vie samalla lapselta mahdollisuuden hallita omaa leikkiään ja mielikuvitusmaailmaansa. Lapsen täytyy antaa itse määrätä, mitä siellä tapahtuu.”



Kirjallisuudesta löytyy paljon mielikuvituskavereita. Kenties kaikkein tunnetuin niistä on Mikko Mallikkaan kaveri Mulperi, josta on tainnut tulla aika monen lapsen näkymätön ystävä. Vanhempien onkin hyvä lukea lapsilleen mielikuvituskavereista kertovia kirjoja. Näkymätön ystävä pönkittää ja vahvistaa lapsen itsetuntoa. Ottamalla kirjoista mallia lapsen on helpompi löytää oma mielikuvituskaverinsa.



”Muistan vieläkin, miltä omat mielikuvituskaverini Anna ja Mika näyttivät seisoessaan päiväkodin sadekatoksen alla”, tämän artikkelin suomentaja Susanna Sjöman muistelee. ”Heillä oli aina yllään keltaiset sadetakit ja sydvestit. Heillä oli joka päivä syntymäpäivä. Kerran kun he olivat meillä kylässä, äiti meinasi istua heidän päälleen. Mutta onneksi hän pyysi heti anteeksi, kun kerroin, että tuolilla istuttiin jo, eikä kukaan loukkaantunut. ”

Top 4: neljä upeaa kirjaa mielikuvituskavereista



1. Gunilla Bergström, Mikko Mallikas ja Mulperi



2. Astrid Lindgren, Katto Kassinen



3. Astrid Lindgren, Kultasiskoni



4. J. M. Barrie, Peter Pan