Millä asioilla selvisit lapsen kuolemasta?

Mutta muut lapset piti arjessa kiinni, ei voi kieriä pelkässä omassa tuskassa, oli ymmärrettävä muidenkin suru ja se, kuinka mun on kyettävä tukemaan heitäkin.



Lapset tarvitsee ruokaa, puhtaita vaatteita ja vanhempiaan. Näistä syistä sain/saan itseni riivittyä aamuisin sängystä ylös.

En tappanut itseäni perässä? Olen normaalissa elämässä mukana, työssä käyvä äiti, olenko selvinnyt?



Vertaistuki koko ajan, kriisipsykologi heti kärkeen ovat olleet tärkeitä. Onneksi kaikki läheiset eivät hylänneet, vaan ovat jaksaneet kannatella.

Ajattelin että lapset pitää vauhdissa ja on se niin mutta tahdon elää, menen vaan mukana.



Koitin musiikkia, liikuntaa, terapiaa. Ja silti painajainen jatkuu vaan. En vaan kestä hyväksyä tätä.



Lapset ruokin, vaatetan ja kaikki on vaan onttoa paskaa. Huominen tulee ja elämä jatkuu ihan samana.



Koitan vaan tuijottaa miten itse jaksaa, miten mies jaksaa ja miten lapset jaksaa.



Mistä napista voi painaa että voisi vaan olla?



ap

Monet saa tukea, minä itsekin, Käpystä. Se on kaikille lapsikuolemaperheille.

ettei jaksa enää. Siis jaksan mutta pelkään jos ei enää jaksaisi.



Valtaosa meidän terapiasta on ollut sitä että mennään sinne kertomaan miten ollaan eletty pari viimeistä viikkoa ja niissä ollaan toimittu aika hyvin kuulemma.



Vertaistoiminnassa käytiin kerran.



En käy töissä, tahtoisin ja pelkään vaan että tekisin liikaa. Koitan vaan opetella olla ja surra jotenkin. Kohta varmaan alkaa suku sanomaan että lopeta jo.



ap

ja kerran käytiin mutta sitten taisi tulla vaan joku pysähtyminen.

Käydään lähinnä vaan lapsien riennoissa, nehän pitää liikkeessäkin..



En vaan oikein näe minkäänlaista muutosta tulevaisuuteen. No joskus ehkä töihin mutta johonkin kaikki vaan hiipui.

Päivät vaan menee ohi.



Oliko muilla tälläistä?



ap

ja kerran käytiin mutta sitten taisi tulla vaan joku pysähtyminen.

Käydään lähinnä vaan lapsien riennoissa, nehän pitää liikkeessäkin..

En vaan oikein näe minkäänlaista muutosta tulevaisuuteen. No joskus ehkä töihin mutta johonkin kaikki vaan hiipui.

Päivät vaan menee ohi.

Oliko muilla tälläistä?

ap

Tuo kuulostaisi enemmän jo masennukseen sairastumiselta eikä enää pelkältä surureaktiolta. Vai kuinka pitkä aika lapsesi kuolemasta on? Jos alle vuosi, sitten tuollainen olo on varmaan vanhemmilla aika tavallinen. Entä oletko raskaana, sehän saattaa heitellä mielialoja miten vain.

Vauvani kuolemasta on hieman yli vuosi ja tällä hetkellä tuntuu, että olen selvinnyt ja pärjään ihan hyvin. Tietysti muistelen lasta usein, oikeastaan joka päivä. Olen surullinen usein, itkeskelen ja sellaista, mutta suru ei kuitenkaan enää hallitse elämää. Ensi alkuun (ekat 8-9kk) hoidin vain elossa olevat lapset, siinä se pärjäämisen taso oli, että sain heidät jotenkuten hoidettua. Ja miehestä piti myös huolehtia, hän oli täysin voimaton ja lamaantunut, pitkään ja enemmän kuin minä. Kun kuolemasta alkoi tulla vuosi täyteen, huomasin olevani välillä iloinen ja onnellinenkin. Ne olivat vain ohikiitäviä hetkiä ja niiden jälkeen iski syyllisyydentunto sen iloisuuden tunteen takia. Nyt olen päässyt siitäkin eteenpäin ja parin viime kuukauden aikana olen pystynyt olemaan onnellinen tuntematta siitä huonoa omatuntoa :) Ja nyt kun siihen pystyn, tuntuu todella, että olen selvinnyt ja uskon, että jatkossakin pärjään. En itse alussa halunnut jutella psykologin kanssa, mutta tuossa vuoden kohdalla sitä tarjottiin minulle uudelleen ja kävin lyhyessä terapiassa. Suhtauduin siihen skeptisesti, mutta yllättäen siitä tuntui olevan paljon apua. Vertaistukiryhmissä en ole käynyt, mutta sattumalta kahdella tutullani on vauva kuollut ja heidän kanssaan olen lähentynyt ja voinut jutella.

Sanoisin siis, että itselläni pärjäämisen avut ovat olleet jäljelläolevat elävät lapset (se on ollut kaikkein tärkeintä), mies, psykologi ja kaverit. Ja ajan kuluminen.

Toivottavasti sinäkin ap selviäisit lapsesi kuolemasta! Otan osaa suruusi ja toivotan sinulle onnellisempaa jatkoa.

tein töitä, töitä ja töitä.

Minä varmaan puhuin sukulaisten ja lähimpien suut ja korvat täyteen ihan kaikkea lapsestani ja hänen kuolemastaan. Tämän lisäksi kävimme puhumassa ammatti-ihmiselle. Onneksi sain puhua.



Minulla ei tosin ollut muita huollettavana kuin itseni, mieheni ja lemmikit. Miehen kans käytiin yhdessä juttelemassa ammatti-ihmisellä. Ja jossain vaiheessa minä en oikeastaan enää tarvinnut sellaista apua. Mie kävi vielä jonkin aikaa yksin, hyvä niin.



Ehkä omaan toipumiseen auttoi juuri se ettei ollut muita huollettavia. Kävin koiran kanssa pitkiä lenkkejä ja sain olla yksin omien ajatuksien kanssa.



Yritä ap laittaa nyt itsesi hetkeksi etusijalle. Ota itsellesi ja ajatuksillesi aikaa. Kirjoittaminen voi myös olla asia joka auttaa. Tai ihan mikä vain itsestäsi hyvältä tuntuu. Et jaksa tukea muitakaan jos et itse ole kunnossa. Muut lapsesi tarvitset terveen äidin.



Jaksamista ja voimia. Elämä jatkuu, vaikka se joskus tuntuukin niin epäreilulta ja uskomattomalta.



Tänään on oman esikoiseni hautajaisista 2 vuotta, ikävä on kova edelleen.

Ja töissä en ole vaan kotona.Käyn terapiassa ja arki välillä jopa mukavaa,kun taas suru ottaa osansa.Onneksi on eläviä lapsia myös.Muutamat ystävät hylkäsivät ja se tuntuu edelleen pahalta.Kukaan muu kuin vertainen ei voi meitä ymmärtää..

mä sanoisin että uskolla (jonka toki lapsen kuolema myös ravisteli). Tai siis usko on ollut tärkein tekijä (jälleennäkemisen toivo ja se, että mä tiedän lapsellani olevan kaiken hyvin..) , sitten terapia ja vertaistuki ovat myös olleet tärkeitä.



menetin esikoiseni, joten aikaa suremiseen oli kun ei ollut muita hoidettavia/huollettavia. Kun sai tulla uudestaan raskaaksi ja sai tyhjään syliinsä täytettä niin se kyllä auttoi myös eteenpäin.



osanottoni lapsesi menetykseen. Toivon sinulle kärsivällisyyttä suruntiellä kulkemiseen sekä voimia.