Nyt en enää jaksa.

pakko kysyä, että onko sinua tutkittu? siis keskenmenojen syitä ajatellen?



ihan vaan siksi kysyn kun tiedän ihmisiä, jotka ovat saaneet toistuvia keskenmenoja ja kun on aloitettu lääkitystä niin raskaus onkin kestänyt ja saaneet elävän lapsen. Siis että syy voi olla vika esim hyytymistekijöissä, jolloin verenohennuslääkitys voi auttaa jne.

Viimeiset 13 vuotta on jo surtu. Ei minulla ole mitään.

On tutkittu kaikki mahdollinen, ei ole auttanut lääkityskään, kesken menee.

Itselläni takana 4 keskenmenoa ja muutama tunti sitten varmistui 5. keskenmeno tosiasiaksi.



Kaikki olleet suht myöhäisiä kohtukuolemia, viimeisin vasta rv 25, nyt viikkoja olisi ollut kasassa lähes 19.



Ei tätä jaksa eikä kestä :(



Onko sinulla lääkitystä/hoitoja ollut? Minulla eivä auta nekään näköjään.



Suuri ero tilanteeseesi on se, että minulla on jo kolme isoa lasta, joista toki olen erittäin kiitollinen. Silti olisin vielä sen yhden halunnut. Vauvakuume on hirveä sairaus! Ja sitä ei moni ymmärrä. En tiedä miten kestäisin, jos en olisi saanut ensimmäistäkään.



Sekavin ajatuksin.. Itku tulee varmaan myöhemmin.

Noinko se menee?



Minullakin on lapsi kuollut, sanon siis vaan näkemiin surulle? Ooooookei!



4

olivat eri vastaajille.



AP joka ei meinaa muistaa tätä lisätä loppuun.

...sanattomana ;(



yhden enkelin äiti myös

Niin kuin joku jo kysyikin, onko lapsen adoptoiminen mahdollinen vaihtoehto?

Viimeiset 13 vuotta on jo surtu. Ei minulla ole mitään.

kun suru on suuri, niinkuin se sinulla on, niin sinä näet vain sen mitä olet menettänyt..siitä tulee elämän merkityksellisin asia.

Silloin tuntuu, että ei ole mitään, ei yhtään mitään mikä voisi auttaa tai helpottaa tai tehdä elämästä yhtään parempaa. Sillä mikään ei voi tuoda sinulle takaisin niitä ihania lapsia, jotka sinä olet menettänyt. Sitä elämää, jota olisit halunnut heidän kanssaan täällä elää.

Mutta kyllä sinulla on, sinulla on, näin oletan, puoliso joka rakastaa sinua. Sinun elämälläsi on tarkoitus, vaikka siltä ei tuntuisikaan. Sinä olet ihme, ainutlaatuinen yksilö, jota kukaan ei voi korvata, jonka "tehtävää" ei kukaan muu kuin sinä voi täyttää.

sua itsellesi lähellesi sellaisia ihmisiä jotka kantavat surua kanssasi, jotka kuuntelevat, lohduttavat..

Ja myös hormonihoitoja on taustalla koska en ovuloi normaalisti. Tosin tämä viimeisin raskaus alkoi luomusti, mutta lopputulos oli jälleen yhtä masentava.



Tällä hetkellä adoptioprosessi tuntuu liian rankalta, enkä tiedä olenko edes henkisesti siinä kunnossa että se olisi mahdollistakaan.



Ja hei et kai oikeasti kuvittele että olisi vielä olemassa joku jolle voisin purkaa tuntojani tai joka jaksaisi tai edes pystyisi minua mitenkään lohduttamaan enää tässä vaiheessa. Sukulaiset elävät omia elämiään lapsineen ja vanhempani ovat täysin ymmärtämättömiä tämän asian suhteen. Ei se paljon lohduta jos miehen kanssa yhdessä itkemme paskaa elämäämme.



AP

kyllä sä olet ollut tosi sisukas, kun olet jaksanut noin pitkään yrittää ja menettää. Siis oikeasti.



Siinä vaiheessa kun tuntuu, että ei enää jaksa on vielä mietittävä, että mitä seuraavaksi. Lopettaako yrittämisen ja aloittaa surutyön myös sen asian suhteen ettei koskaan tule saamaan eläviä biologisia lapsia? Se luopuminen voi tuntua mahdottomalta...mutta itse ainakin muistan kun luovuin lapsettomuushoidoista (en vaan jaksanut niitä enää...) niin vaikka se oli yhdellä tapaa suru, niin se oli myös iso helpotus. Mun ei tarttennu enää yrittää ja pettyä koko ajan.



mutta vain sinä tiedät missä raja kulkee ja mitä haluat...

ja tyhjältä ilman lasta. Olen aina haaveillut suuresta perheeastä, äh en minä tiedä. En pysty vielä ajattelemaan, en vaan jaksa. Välillä tuntuu että muutun taas kiukuttelevaksi lapseksi, tekisi mieli polkea jalkaa ja huutaa, kiljua niin paljon että korvat soi. En vaan halua tämmöistä elämää enää yhtään.

38

tai ilmeisesti ei...

Ja myös hormonihoitoja on taustalla koska en ovuloi normaalisti. Tosin tämä viimeisin raskaus alkoi luomusti, mutta lopputulos oli jälleen yhtä masentava.

Tällä hetkellä adoptioprosessi tuntuu liian rankalta, enkä tiedä olenko edes henkisesti siinä kunnossa että se olisi mahdollistakaan.

Ja hei et kai oikeasti kuvittele että olisi vielä olemassa joku jolle voisin purkaa tuntojani tai joka jaksaisi tai edes pystyisi minua mitenkään lohduttamaan enää tässä vaiheessa. Sukulaiset elävät omia elämiään lapsineen ja vanhempani ovat täysin ymmärtämättömiä tämän asian suhteen. Ei se paljon lohduta jos miehen kanssa yhdessä itkemme paskaa elämäämme.

AP

kyllä mä ap uskon, että niin kamala kuin kohtalosi onkin ollut lasten saannin suhteen, niin samanlaisia ihmisiä senkin suhteen löytyy. Mä joskus eksyin jonkun naisen nettisivuille, jotka se oli tehnyt surutyönään ja jos nyt oikein muistan niin hän oli kokenut 15 keskenmenoa, aikaisemmin ja myöhemmin, lääkityksen turvin ja ilman.

mutta toinen asia sitten on se, onko siitä apua, että tietää tai juttelee edes jonkun sellaisen kanssa joka on kokenut samaa... jollekulle se auttaa ja toiselle ei välttämättä.

mä luin äskettäin sellaisen kirjan kun Ra(a)jaton. sen on kirjoittanut mies jolla ei kirjan nimen mukaisesti ole raajoja ollenkaan, mutta joka on ikäänkuin ylittänyt rajansa siinä mielessä, että käynyt pitkät sisäiset prosessit sen suhteen että näkee omassa elämässään rajattomat mahdollisuudet. Tässä yks youtube pätkä hänestä...never give up..

jos tykkäät lukea niin saattaisit pitää kirjasta.

ja tyhjältä ilman lasta. Olen aina haaveillut suuresta perheeastä, äh en minä tiedä. En pysty vielä ajattelemaan, en vaan jaksa. Välillä tuntuu että muutun taas kiukuttelevaksi lapseksi, tekisi mieli polkea jalkaa ja huutaa, kiljua niin paljon että korvat soi. En vaan halua tämmöistä elämää enää yhtään.

kiukuttele, polje jalkaa ja huuda... pura se viha ja pettymys ja paha olo, ei se tosiasioita miksikään muuta (siis tuo sulle sitä suurperhettä) mutta helpottaa varmasti olotilaa.anna tunteille tilaa, koe ne , niin sen jälkeen jaksat taas miettiä miten tästä eteenpäin.

olen TODELLA, TODELLA pahoillani puolestasi. Omien epäonnisten kokemusteni pohjalta voin vain aavistaa mitä joudut käymään läpi.. En itsekään tietäisi, miten selviäsin,jos olisin joutunut kohtaamaan tuon kaiken mitä sinä. Olet ollut todella vahva. Toivoin vain lisää voimia sinulle, että jaksat vielä tämänkin, muuta en osaa sanoa.

vielä joskus. Toisaalta se että raskauksia on kuitenkin ollut on luonut uskoa siihen että joku niistä kestäisi loppuun asti.

Halu saada elämältä enemmän.



Kyllähän noita rankkoja tarinoita on tullut itsekin luettua ja kuultua, mutta ei ne vähennä oman surun määrää yhtään.



AP

Lueskelin tätä ketjua ja täytyy kyllä sanoa että maailma on epäoikeudenmukainen paikka.



En osaa kyllä neuvoa tai auttaa APtä millään lailla.



Mutta näille kyselijöille jotka kyselevät että miten on jaksanut yrittää näin kauan... Minä ymmärrän APtä että ei ole luovuttanut. Minäkään en luovuta, se vaan ei ole mahdollista.



Jos vahvasti näkee itsensä äitinä lapsille niin siinä ei auta muu kuin vain yrittää kaikkensa. Luovuttaminen ei vain ole vaihtoehto, ennemmin sitä vaikka tappaisi ittensä kuin lakkaisi yrittämästä. Tai siis jos olisi siinä tilanteessa että toivoa ei enää olisi saada sitä lasta niin luultavasti siinäkään tilanteessa ei vain tyytyisi siihen elämään lapsettomana vaan tuntuisi paremmalta vaihtoehdolta vain kuolla kuin elää lapsettomana. Jos kuolee niin sitten ei ainakaan enää satu.



AP, oletko saanut apua masennukseesi?



Minä olen nyt yrittänyt lasta useamman vuoden enkä ole kertaakaan ollut raskaana. Mutta toivoa on vielä... En ole valmis jäämään lapsettomaksi. Minä en ainakaan aio luovuttaa ikinä.

vielä joskus. Toisaalta se että raskauksia on kuitenkin ollut on luonut uskoa siihen että joku niistä kestäisi loppuun asti.

Halu saada elämältä enemmän.

Kyllähän noita rankkoja tarinoita on tullut itsekin luettua ja kuultua, mutta ei ne vähennä oman surun määrää yhtään.

AP

niin, todellakaan se että jollain toisella olis tapahtunut vaikka jotain kamalampaa tai samaa kuin sinulle/minulle, ei se omaa surua yhtään vähennä. ei, mutta se mitä itse olen saanut vertaistuesta on se, että huomaa, että toisetkin tuntevat samoin, ovat ajatelleet samojakin asioita, ...sitä jakamista ja kokemusta että ei olla yksin. Ehkä joitain ajatuksia , sellaisia helmiä niistä on voinut napata omaankin ajatusmaailmaansa..vinkkejä miten jaksaa eteenpäin jne

halu saada lapsi ja vieläpä elävänä kotiin asti...se on niiin valtava, että empä minäkään tiedä mitään muuta niin isoa tunnehalua elämässä kokeneeni..