Kysymys: "Oletko ollut terveenä viime aikoina"? Sai jauhot suuhun ja hymyilemään.

osaa suhtautua vakaviin sairauksiin paljon luontevammin kuin nuoret. On iän tuomaa elämänkokemusta ja suhteellisuudentajua. Nuorilla meni usein pasmat sekasin kun kerroin diagnoosistani.

Itse salailin ensin koska asiaa oli vaikea käsitellä itsekin, mutta huomasin että kun muutuin avoimeksi sain todella paljon tukea yllättäviltäkin tahoilta. Onnea hoitoihisi ja hyvää vointia!

t. eräs syövän sairastanut.

vanhoissa ihmisissä on paljon katkeria omaan napaan tuijottajia, kaikki eivät ole Eriksonejaan lukeneet.

Ehkäpä se oli tilannekomiikkaa. Vain minulle aukeavaa. Minusta kysymys oli hauska, ihana, raikas tuulahdus menneisyydestä. Vuosi sitten en olisi moiseen kysymykseen pysähtynyt hihittelemään.

Todennäköisesti kysymyksellään mummo tarkasteli, onko meillä ollut jo flunssaa ja muita perinteisä pikkulapsiperheissä kulkevia vitsauksia.

Miten toivoisin minuun suhtauduttavan? Haudan vakavan tyynesti... Ei vaan, itse ainakin oikein toivon mustaa hurttia huumoria.

oikein paljon voimia ja paranemista!!!!

jos saa kysyä,niin mikä syöpä sulla on?

Vanhat ihmiset eivät myöskään nyky sijaishuolto, lastensuojeluasioita tunne. Joten ajattelevat huutolaisaikoja. (ohis:Vai onko nykyisin vain termi muuttunut, lapsethan kaupataan nytkin sille, joka halvimmalla hoitaa...)



Vanhemmille ihmiselle syöpä voi olla sanana pahempi kuin nuorille.



Toiovotaan, että selviän :)

Ja tietty sen voittamiseen.



Mä itse sairastuin aikuisiän diabetekseen viime keväänä. Mua kyrsiin niin paljon ne "vähättelevät" ja niin tietävät ihmiset jotka ensimmäiseksi ovat lohduttamassa lauseella "jos mä saisin valita sairauden, niin valitsisin diabeteksen".

Moni luulee että tää on sairaus jossa vaan lasketaan hiilarit ja pistetään insuliiniä, että se on siinä, no ei se ihan niin mene. Jatkuvaa taistelua tää on verensokereiden ja syömisten kanssa. Henkisesti tosi rankkaa, varsinkin silloin kun tekee kaiken oppikirjojen mukaan mutta silti verensokerit heittelehtii miten sattuu.



Ei sairauksia voi laittaa mihinkään järjestykseen, mikä on helpoin ja mikä on vaikein.



Kaikille en ole edes kertonut mun sairaudesta, juurikin sen takia että en yksinkertaisesti jaksa sitä päivittelyä ja voivottelua ja kertomuksia tutuntutusta jolta on amputoitu varpaat tai on sokea. Sinänsä ristiriitaista kun tää sairaus tuntuu olevan monen tyypin ekana haluama sairaus jos nyt joku pitää valita!



Mutta ap, osaan jotenkin kuvitella miltä toi kysymys on tuntunut ja hyvät jatkot sinne.

Minä en oikeasti ymmärrä että ei kerrota lähipiirille vakavasta sairaudesta. Tietty mummoille ja muille joita näkee kerran vuodessa ei ehkä tarvitse kertoa, mutta musta on hirveän itsekästä pimittää tietoa läheisiltä ja rakkailta.



Itse ainakin pidän parempana sitä, että jakaa kokemuksensa ja taakkansa muiden kanssa, jotta ei tarvitse kaikkea yksin kantaa. Suomessa on liiaksi sellainen "pärjään kyllä yksinkin"-kulttuuri joka mun mielestä on hirveän surullista. Sillä mitä merkitystä on perheellä, jos sen kanssa ei jaa niin iloja kuin surujakin?



Ps. Tämä ei koske siis aloittajaa, vaan yleisellä tasolla tuli vaan mieleeni.



Pps. Itsellä on tällä hetkellä sellainen tilanne, että syöpäepäily on hyvin vahva, mutta ei vielä varmistunut. En pysty kuvittelemaankaan että salaisin asian diagnoosin varmistuttua perheeltäni. He ovat minun tukeni ja turvani tässä maailmassa.