Ajattelin olla kotiäiti vähintään 3 vuotta MUTTA

Meijän lapsi on vaan 1,5v.

semmoinen neuvo vaan, että jos hoitoon laitat niin saat maksaa korkojen kera kaikki illat :/



Ei se siellä hoidossa uhmaa, vaan säästää kaiken (ja vielä lisääkin) illaksi kotiin.



En suosittele kokeilemaan.

ja kestää ;)

oikeesti menee päiviä ja viikkkoja ihan rauhallisesti, sitten alat juuri ihmetellä onko uhma mennyt ohi ja kas, sit alkaa rytinä taas ;)

kyllä se siitä.

enemmän kuin koskaan. Milloinkaan ei ole niin tärkeää olla lapsen kanssa, kuin silloin kun lapsi on keskellä kriisiä, hukassa itsensä kanssa ja aivan mahdoton. Lapsi tarvitsee sinua kertomaan, mitä tehdä ja että ei haittaa, vaikka joskus mikään ei onnistu, kaikesta selvitään.



Mut mua pisti silmään toi, että sua ahdistaa se, että suutut lapselle. Se on ihan normaalia, ja on kohtuutonta vaatia itseltään sitä, ettei ikinä menetä hermojaan. Suuttuuhan ne hoitajatkin lapsille päiväkodissa, ei ne mitään superihmisiä sielläkään ole. :) Tässä on sullekin kasvun paikka, oppia hyväksymään itsessäsi sellaisia puolia, joita et ehkä ole ennen huomannutkaan.

mutta jos se yhtään lohduttaa, sama tilanne on täälläkin. Tosin en pääse edes karkuun töihin, koska parin kuukauden päästä syntyy vauva. Moneen kertaan olen miettinyt, että vauvan hankintaa olisi pitänyt lykätä, mutta ei voi enää mitään. Meillä mies halusi vauvaa enemmän kuin minä, mutta kaipa tästäkin selvitään...



Meillä lapsi kiukuttelee sitä vähemmän, mitä enemmän saa huomiota ja tekemistä. Heti jos yritän tehdä jotain omaa vähänkään pidempään, alkaa uhmaaminen ja sabotointi. Pitäisi siis kai vain jaksaa koko ajan touhuta jotain tai olla ulkona, mutta aina ei vain jaksa :/

Meillä taaperoiden kiukkuamisia on helpottanut selvästi vanhempien rauhallisuus.

Silloin kun itse on kiukkuinen, ovat lapsetkin hankalia. Väsyneenä oma kiukku yltyy lapsen kiukusta ja lapsen kiukku kasvaa vanhemman hermostuessa.

Vaan kun löytää oman hyvän mielensä ja lehmänhermon, muuttuvat lapset helpommiksi eivätkä uhmakohtaukset ole yhtä pahoja.

En tiedä mistä tämä johtuu. Omista lapsista olen tämmöisen asian huomannut.



Kannattaa siis pitää huolta omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta.

Pahinta on ehkä se kun mieheni ei alkuunkaan ymmärrä miksi minulla muka on niin rankkaa poikamme kanssa. Kun lapsi on hänelle aina kuin pieni enkeli kun isi tulee töistä kotiin. Ja isin kanssa on kaikki hauskempaa, on riehumisleikkejä ja hassuttelua. Minä olen vain se tylsimys joka huutaa puoli päivää kurkku suorana "EI!" ja yrittää saada lapsen syömään, nukkumaan ja pukeutumaan vastentahtoaan.



Tänään mieleni teki lyödä lasta pahimmassa raivokohtauksessa, ja siis ei, en ole tekemässä niin, eikä tunne ollut niin vahva että pelkäisin oikeasti pystyväni siihen, mutta tajusin vaan että oma hermostumiseni ei varmaan ainakaan auta tilannetta, en vaan osaa olla muullakaan tavalla. Lapsi ei kertakaikkiaan ymmärrä sanaa ei, tai ei välitä. Nauraa vain ja lyö jos yritän kieltää.



Väsyttää.

Meillä taaperoiden kiukkuamisia on helpottanut selvästi vanhempien rauhallisuus.

Silloin kun itse on kiukkuinen, ovat lapsetkin hankalia. Väsyneenä oma kiukku yltyy lapsen kiukusta ja lapsen kiukku kasvaa vanhemman hermostuessa.

Vaan kun löytää oman hyvän mielensä ja lehmänhermon, muuttuvat lapset helpommiksi eivätkä uhmakohtaukset ole yhtä pahoja.

En tiedä mistä tämä johtuu. Omista lapsista olen tämmöisen asian huomannut.

Kannattaa siis pitää huolta omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta.

johtuu ihan siitä, että kiukuttelulla lapsi pohjimmiltaan hakee turvaa. Ja rauhallinen mutta jämäkkä aikuinen on turvallinen. Lapsi huomaa, että hänen sekavat ja pelottavat tunteensa eivät järkytä maailmaa (=vanhempi). Jos aikuinen "sekoaa" lapsen vaikeista tunteista, lapsi kokee turvattomuutta ja hakee turvaa entistä kiihkeämmin.