Montako korkeakoulutettua 30-vuotiasta tunnet, joilla on

Muutamalla, jos nyt vaihdetaan tuo omakotitalo omistusasunnoksi. Mutta ovat vähemmistössä.

Useimmilla on kyllä jotain näistä, ehkä kaikki muukin voi olla paitsi lapset. Omasta kaveripiiristäni olen huomannut, että jos lapsia on siunaantunut alle kolmekymppisenä, ne ovat ihan järjestään olleet vahinkoja. Riippuu tietysti alasta, mutta omalla alallani halutaan yleensä luoda uraa ja vakiinnuttaa asema työelämässä, ja vasta sitten tehdä lapsia. Nyt alkaa olla ensimmäinen vauvabuumi kaveripiirissäni, ja ikää meillä on 31-35. Itse olen 32, eikä vielä ole vauvakuumetta. Ymmärrän kyllä että viiden vuoden sisällä pitää joku päätös tehdä, eikä se ole ollenkaan varmaa että niitä lapsia ylipäänsä saa. Olen kyllä sen vaihtoehdonkin hyväksynyt.

AP:lla asenne kohdillaan: mikäli ei ole saavuttanut tiettyä (hänen määrittämäänsä) materian tasoa, on ikuisen nuoruuden haihattelija. Itselläni on aviomies, ei lapsia, ei omakotitaloa, eikä vakityötä. Teen projektihommia kansainvälisille järjestöille. Tällä hetkellä työpaikkani sijaitsee Välimeren rannalla:) 

Omakotitaloa en halua, lapsia ehkä. En silti koe venyttäväni nuoruuttani 40-vuotiaaksi saakka, minun elämäni vain on erilaista.

[quote author="Vierailija" time="12.01.2012 klo 23:53"]

vakituinen työpaikka, lapset, avioliitto ja omakotitalo?

Ihan huvikseni kysyn vaan. Aika moni ikätoveri ei ole vielä näin jämähtänyt. Välillä tunnen itseni ihan muumioksi. Toisaalta en kyllä tajua sitäkään miksi nuoruutta pitää venyttää lähemmäs 4-kymppiseksi.

[/quote]Yhden. Tosin en ole varma onko vakipaikka. 31v nainen.

Minä tunnen yhden 26-vuotiaan akateemisesti koulutetun naksen, joka on juuri saanut vakituisen viran, on yksi lapsi, rivitalohuoneisto ja häät tänä kesänä. Mielestäni hänellä on asiat äärimmäisen hyvin!

[quote author="Vierailija" time="08.06.2013 klo 11:44"]

Minä tunnen yhden 26-vuotiaan akateemisesti koulutetun naksen, joka on juuri saanut vakituisen viran, on yksi lapsi, rivitalohuoneisto ja häät tänä kesänä. Mielestäni hänellä on asiat äärimmäisen hyvin!

äh, siis naisen.

[/quote]

Tunnen monta, jolla on akateeminen koulutus, vakituinen työ (tai vaikka määräaikainen toimi, niin kova urakiito päällä että varmasti aukeaa uusi tehtävä, kun edellinen loppuu). Mutta kun on Helsingistä,niin ylipäänsä tunnen vähän omakotitaloasujia.

Siitä on kai aika tarkkojakin laskelmia, että menee usein monta vuotta, ennen kuin akateemiset ottavat tuloissa kiinni alemmilta koulutusasteilta valmistuneet ammattimiehet (duunariammatit ovat hyvin sukupuolittuneita Suomessa ja naiset matalapalkkaaloilla).

Akateemisen ura- ja palkkakehitys jatkuu usein tasaisempana koko työuran loppuun asti ja he ovat pidempään työelämässä hankkimassa kovempaa eläkettä. Eli vanhuusiässä tuloerot menevät koulutetun väestön hyväksi. Näin siis nykykehityksellä ja keskimäärin. Poikkeuksia on tietty aivan joka lähtöön.  

Akateemiset urat vaativat usein myös enemmän räätälöintiä, joten lasten hankinta jää helposti paljon myöhäisemmäksi. Minusta 30-vuotta ei ole vielä mikään ikä "mitata" tällaisia asioita. Akateemisissa töissä silloin on vielä aika aloittelija. Ehkä 40-vuotiaana alkaa tosiaan näkymään, saiko niitä lapsia ja onko uraa tai vakitöitä. Mutta tätä ei pidä säälitellä, koska silloin tosiaan on vielä 25, parhaimmillaan melkein 30 vuotta aikaa olla asiantuntijatehtävissä.

Tunnen joitain, mutta osa on ehtinyt jo erota ainakin siitä ekasta avioliitosta. 

Miehelläni oli nuo kaikki jo 25-vuotiaana (lapsi, vtm:n paperit, avioliitto ja vakituinen työpaikka) PAITSI siis ei omakotitaloa ja lapsia on vain yksi (joita emme aio hankkiakaan, alle kolmekymppisenä aiomme kyllä ostaa n. 400 000 euron kerrostaloasunnon)

En taida tuntea kuin yhden. Ystäväpiirini koostuu lähinnä akateemisista ihmisistä, mutta lähes kaikki asuvat kaupungissa ja harvalla on vielä lapsia.

Mulla on nuo kaikki. Ollut jo jonkin aikaa. Viimeiset 10 vuotta ollut jotenkin hektistä ja suorittamista. Nyt on vastapainoksi sellainen välivaihe, että haluan antaa takapihan vadelmapensas rivistöjen villiintyä, raahata aurinkotuolin villiintyneen vadelmaviidakon keskelle ja lukea pehmopornoa, ajaa moottoripyöräkortin, nauttia lapsista jotka onkin yhtäkkiä jo aika isoja ja helppohoitoisia ja avioliitosta joka on ihmeen kuuma vaikka ollaan oltu jo 15v yhdessä :)

t. 30vee

Monta. Ja itse saman kokeneena en kyllä sitä jämähtämiseksi kutsuisi, sen verran haipakkaa elämisen tahti kolmen lapsen, työn ja remontin keskellä oli. Matkoilla käytiin ja tuttuja tavattiin - mitään olennaista ei ollut jäänyt silloinkaan tekemättä.

Tunnen!

Ja tunnen sellaisia, joilla oli nuo kaikki nuorina, mutta ehtivät eroamaankin ennen kuin täyttivät 30.

Tunsin yhden tuollaisen pariskunnan.

Itse menin naimisiin ollessani 24-vuotias, vakiduunipaikan sain 30-vuotiaana. Omakotitaloa en omista, mutta oma neliö minulla oli stadissa jo tuon ikäisenä, ja sen hinnalla saa muualta kyllä kevyesti omakotitalon. Lapsia saimme, kun olin 33- ja 34-vuotias, mies kolme vuotta vanhempana.

Minusta joku asumismuoto on ihan preferointikysymys, kaikki eivät halua omakotitaloa tai edes omistusasuntoa.

Vakiduuneja on akateemisten naisten vaikea nykyään saada monellakin alalla, mutta ikuinen tahdonvastainen pätkätöisyys syö kyllä ihmistä.

Lasten hankkiminen on myös osin preferointiasia, on monia, jotka eivät ihan vielä kolmikymppisenä halua lapsia, kaikki eivät halua niitä koskaan...

En taida tuntea ketään. Saman olen huomannut, että maaseudulla asuvilla amiksilla tuntuu olevan noita kaikkia ennen 25 ikävuotta, enkä oikeastaan kadehdi heitä. Akateemisissa naisissa tuntuu olevan enemmän myös niitä, jotka oikeasti pohtivat onko elämän tarkoitus sittenkään lastenteko vai voisiko elämän käyttää muutenkin. Toki useimmat perheen haluavat, mutta vasta sitten kun on oltu ja eletty sinne kolmenkympin paremmalle puolelle. Mutta ei se haittaa koska moni ei halua 1-2 lasta enempää.

Suurimmalla osalla tuntemistani akateemisista (itseni mukaan lukien) oli 30-vuotiaana avioliitto, vakityö, lapsia ja omistusasunto. Omakotitalo vain yhdellä. Nyt lähenee 40-v ja okt tai rivari useimmilla.

Miten nuo liittyy aikuistumiseen, itse olen pian 40 ja korkeakoulutettukin...minulla ei ole mitään ap:n mainitsemista ja olen ihan aikuinen.

Meillä ei ole omakotitaloa eikä mulla vakityötä. Vastaan kuitenkin, koska meillä on vähän muuta tullut tilalle. En koe jämähtäneeni - enkä toisaalta eläväni ikuista nuoruuttakaan.



Olemme olleet naimisissa yli 10 vuotta, olen lisensiaatti ja meillä on kaksi nyt kouluikäistä lasta (jotka hoidin kotona 3,5v ja 2-vuotiaiksi). Asumme tällä hetkellä ja vielä jonkin aikaa tästä eteenpäin ulkomailla puolison työn vuoksi. Nyt olen siis jälleen kotiäitinä suuren osan ajasta. Käyn välillä Suomessa "työkeikalla" ja lisäksi teen jatko-opintoja yliopistolle.



Mielestäni tämä on aika ihana elämänvaihe.

Kolmekymppiset eivät pysty/halua ostaa 300 000 taloa. Lapset ja työpaikat toki on.

Muualla asuvilla ystävilläni on omakotitalo.

kaikki jo 26-vuotiaana.

lapsia ennen 30. ikävuotta hankkineet ovat pääsääntöisesti vähän koulutettuja, matalapalkka-aloilla työskenteleviä/työttömiä ja nuorena avioituneita ja lainat ottaneita.



Itse en moista elämää halua ja saman olen huomannut monissa yliopistotutuissa. Kyse ei välttämättä ole nuoruuden pitkittämisestä, vaan siitä ettei lapsia edes haluta (tai niitä halutaan 1-2), omakotitaloasuminen ja isot velat eivät houkuttele eikä sitä miestäkään tarvita täysipainoiseen elämään.



Elämäntapoja on monia, akateemiset varmaan vakiintuvat elämässään myöhemmin kuin duunarit.