Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Nuori avovaimo tarvitsee mammojen apua, onko edessä ero? :(
11.01.2012 |
Hei!
Olen 22-vuotias lapseton nuori nainen, joka jostain syystä hengaa paljon täällä av:lla, vaikken olekaan mamma. Päätin nyt kirjoittaa tänne, kun ajattelin että täältä voisi saada apua mammoilta, jotka on nuorempana käyny mahdollisesti läpi asioita jotka voisivat mua nyt auttaa.
Tilanne on siis tämä (pitkä sepustus, olen huono selittämään lyhyesti):
Olen seurustellut avomieheni kanssa 5vuotta, joista melkein 3vuotta siis avoliitossa. Hän on ensimmäinen poikakaverini ja ainut kenen kanssa olen ikinä ollut sängyssä. Varmaankin viimeiset 2 vuotta on ollut todella kuivaa sängyssä: seksiä melko harvoin, mies kyllä haluaisi, mutta minä en. Olemme keskustelleet asiasta paljon ja miettinyt kuinka löytää intohimo jälleen. Vähäiset haluni johtuvat osittain yhdyntäkivuista, joihin apua on jonkin verran löytynyt gynekologin määräämästä estrogeenivoiteesta, mutta nyt olen huomannut että ei minua kyllä muutenkaan huvita. Seksi on hyvää kun sitä on ja saan kyllä huipennuksen joka kerta, mutta vaikeinta minulle on se siihen ryhtyminen. En tunne vetoa enää mieheeni, toisiin miehiin kyllä, esim. nyt viimeisen vuoden sisällä olen ihastunut todella pahasti 2 eri kertaa. Molemmilla kerroilla ihastumisilla ei olisi ollut mitään tulevaisuutta/ihan utopisia, mutta nän noista miehistä unia, sain perhosia vatsanpohjaan, minkä lisäksi ihastusten aikoihin itkeskelin paljon yksikseni kaikkea elämässäni pielessä olevaa (ei intohimoa suhteessa, turhia riitoja kavereiden kanssa, pettymys itseeni opiskelujen suhteen tms).
Nyt tällainen alakulo on taas tullut pintaan ja olen miettinyt eroa. Alkaa itkettää kun ajattelenkin asiaa, enkä halua erota, mutta mietin että ehkä minun on pakko. Minulla on hauskaa mieheni kanssa ja rakastan häntä, mutta juuri seksin puute ja vetovoima muihin miehiin on saanut minut miettimään, että onko suhteemme muuttunut liian kaverilliseksi? En tiedä olenko mieheni kanssa koska pelkään olla yksin, miten pystyn elämään tai asumaan yksin ilman häntä? Olen niin tottunut mieheeni ja tunnen turvalliseksi hänen kanssaan. Silti olen surullinen, koska tiedän että suhteessamme ei ole kaikki kunnossa. Olen miettinyt tulevaisuutta hänen kanssaan, häitä, lapsia yms.. Tänään tulin vain surulliseksi kun näin jonkun hääohjelman ja siinä pari oli niin onnellinen ja minusta tuntuu että minä en tule sitä hänen kanssaan saavuttamaan. Ihan sattuu ajatella näin.
Olen miettinyt eroa ennenkin. Aina kuitenkin jokin on estänyt minua; olen ajatellut että ei kanatta heittää hyvää miestä hukkaan vain koska ei ole intohimoa.. Sitten aina luen lehdistä että intohimo ja seksi ovat suhteen kulmakiviä tai että seksi väljähtyy avioliitossa, niin mietin että mitähän mulle tapahtuu jos me mennään naimisiin, seksuaaliset halut katoaa kokonaan enkä halua enää ketään?
Pelottaa. Mua oikeasti pelottaa. Minulla on nyt kovin vähän kavereita täällä opiskelupaikkakunnallani, miten käy jos miehenikin häviää elämästäni, olen aina yksin? Kelpaanko kellekkään muulle, olen ihan sievä mutten mikään missi.. Kuinka voin ikinä olla kenenkään muun kanssa alasti, pääsenkö nyt sitten koskaan naimisiin? Entä käytännön asiat? Onko minulla rahaa elää, kun vuokrat on korkeat ja opiskeluiltani ei jää aikaa töille, joten elän tukien varassa? Entä huonekalut, minulle kuuluvat vain matto ja ruokapöytä. Ja jos muutan syksyllä jatko-opiskelemaan vielä uuteen paikkaan, josta en tunne ketään, miten pärjään?
Tässä kirjoituksessani ei ole oikein enää mitään pointtia ja koko tarina rönsyilee… Kai haluan kysyä onko muilla kokemuksia pitkästä ja ensimmäisestä suhteesta eroamisesta? Voi kuinka olisin halunnut olla se pari joilla loppu hyvin, kaikki hyvin, yhdessä lukiosta asti…
Pelottaa. Ahdistaa. Itkettää. Ja av-palsta on ainut mihin voin tuntemuksiani purkaa.
Kommentit (78)
Aloin seurustella nykyisen ex-aviomieheni kanssa 18-vuotiaana. Kaikki oli ok, mutta mietin jo suhteemme alkuvaiheessa monesti eroa, sillä vaikka miehessä ei ollut mitään vikaa, suhteesta vaan puuttui intohimo jo lähes alusta lähtien, olimme enemmänkin kavereita, mutta koska tuntui typerältä päästää hyvä mies menemään ja yksinolo pelotti, jäin suhteeseen. Vuodet vierivät, totuimme yhdessäoloon, menimme naimisiin, saimme lapsia. Ongelmat unohtuivat tai ehkä enemmänkin hautautuivat normaalin lapsiperhearjen alle, mutta nousivat säännöllisin välein esiin juuri siten, että ihastuin ja tunsin intohimoa muihin miehiin. Päädyin pettämäänkin joitain kertoja, ja kun se ei lopulta aiheuttanut minussa edes tunnontuskia, minun oli lopulta pakko myöntää, että olen väärän miehen kanssa. Erosimme sovussa, ja täytyy sanoa, että mielessä on käynyt, että olisi ehkä pitänyt uskaltaa erota jo silloin nuorena eikä jäädä suhteeseen yksin jäämisen pelossa ja siksi, että epäilin, etten parempaakaan löydä.
Usko pois, jossain on olemassa mies, joka saa sukat pyörimään jalassasi ja jonka kanssa oikeasti voit olla onnellinen. Onnellisuutesi ei toki ole kenenkään toisen vastuulla, mutta oikean ihmisen kanssa voit löytää ne asiat, joita nyt kaipaat.
uten moni on sinulle jo edellä sanonutkin, minäkin suosittelisin aikalisää. Eroaminen ei ole koskaan helppoa, mutta se käy vaikeammaksi ja vaikeammaksi ajan myötä. Nyt voisi olla oikea hetki muuttaa omilleen ja miettiä, mitä oikeasti elämältä haluat. Ehkä se on lopulta nykyinen miehesi, sitähän ei voi tietää. Tsemppiä ja voimia ja uskallusta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitoas taas vastauksista!
Täytyy sanoa, että olen niin kahden vaiheilla, kun on tullut niin monenlaista vastausta...
Tuntuu tällä hetkellä siltä, että katson tämän kevään loppuun ja aion yrittää, en halua katua että luovutin liian aikaisin. Aion siis jättää pillerit pois, sillä se on oikeastaan ainut apu jonka tällä hetkellä näen. Ainut mikä siinä taas pelottaa, on painon nousu ja mahdollinen ihon huononeminen..
Kuten joku sanoikin, mieheni on minun paras kaverini. Kummallakaan meistä ei ole täällä opiskelupaikkakunnalla kovin paljoa kavereita, ja aika oikeastaan kuluu koulun, kodin ja salin välillä. Toisaalta jos toinen välillä lähtee kavereiden kanssa iltaa viettämään, on se toiselle ok eikä aiheuta mitään riitoja. Tuntuu että itse tarvitsen uuden kaupungin ja uudet naamat, mahdollisuuden uusiin ympyröihin jotta saisin ystäviä. Joitain kavereita minulla on, mutta paras ystäväni asuu vanhassa kotikaupungissani ja pikku hiljaa välit ovat viilenneet, joten tuntuu että olen sitten korvannut hänet miehelläni. Voin siis rehellisesti sanoa että mieheni on elämäni tärkein ja rakkain ihminen. En silti koe olevani riippuvainen, ja uskon että jos ero tulee, selviäisin kyllä ensishokin jälkeen.
Taloudellisesta puolesta sen verran, että uskon että vanhempani auttavat minut alkuun, mikäli ero tulee ja töitä ei löydy, en pelkää jääväni tyhjän päälle..
Ahdistus on nyt hieman helpottanut, kyllä oli ihana nukkua oman miehen kainalossa ja oli ihanaa kun joku oli lohduttamassa kun kuulin hieman järkyttäviä(sairauteen liittyviÄ) uutisia eräästä sukulaisestani.
Kyllä minä miestäni rakastan.
-ap
Mulla oli muuten ihan täysin samanlainen tilanne reilu 2 vuotta sitten. Alettiin seurustelemaan, kun olin 18 vuotta, muutettiin yhteen noin vuoden päästä. Seurusteltiin 3,5vuotta joista 2 vuotta asuttiin yhdessä. Vuoden yhdessä asumisen jälkeen alko tuntuun siltä, että seksi oman miehen kanssa ei kiinnosta, vaan haluais kokeilla muuta. Otettiin aikalisä. Asuttiin edelleen yhdessä, mutta molemmilla oli vapaus ja lupa mennä miten haluaa ja kennen kanssa haluaa. Kuitenkin siinä kävi niin, että vaikka oli vapaus, oltiin aina samassa sängyssä ja seksielämä parani. Varmaan tieto siitä, että olis saanut mennä muuhunkin sänkyyn sitten innosti molempia panostamaan aloitteisiin. Sit kuitenkin muutin pois hetkeksi ja oli hetki, ettei oltu niin hyvin tekemisissä. Kuulin, että miehellä oli jotain juttua toisen tytön kanssa. Olin ihan rikki ja murtunut, itkin ja soitin, että voisimme palata yhteen. Palasimme yhteen ja vähän aikaa oli kivaa ja kaikki meni hyvin. Koskaan ennen ei oltu riidelty mistään, tän jälkeen riideltiin, enimmäkseen kännissä, mutta sillonhan se totuus tulee ilmi?.. Seksi taas väheni, mutta muuten oli läheisyyttä ja turvallisuuden tunnetta.
Lähdin sit opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, miehen oli tarkoitus tulla puolen vuoden päästä perässä, kun sai myös koulupaikan. En päässyt ensimmäisen 3kk koulun alkua kotona käymään, koska välimatkaa oli 600km. Soiteltiin joka päivä, kunnes yhden viikonlopun jälkeen miehestä ei kuulunut mitään pariin päivään. Aloin fb chatissä kyseleen mikä on, kun ei oo soittanut, oli kuulemma miettinyt meidän suhdetta, ettei halua enään jatkaa. Se oli sitten siinä. Olin ihan rikki, vaikka tiesin itsekkin sisimmässäni, ettei hän ollut se mun "oikea". Kyllä mun mielestä suhteessa pitää olla seksiä ja intohimoa.
Ja pahoittelen jos teksti on epäselvä ja sekava, mutta olen nyt sitä mieltä, että ap:n kannattaa otta ainakin se aikalisä suhteelle, katsella vähän muihin pöytiin ja miettiä uudestaan. Voihan se olla, että sen jälkeen palaatte yhteen tai sitten ette. Mutta mihinkään terapiaan ei nuin nuorena kannata mennä! Se on sitten kun ollaan jo avioliitossa ja on lapsia. Kyllä elämässä pitää nähdä ja kokea. Tsemppiä ap! :) Tiedän kokemuksesta, että on rankaa ja vaikeaa, eikä tiedä mitä tehdä, mutta kyllä se helpottaa! Älä väkisin jää suhteeseen kaverin kanssa.
Tiedän kokemuksesta, että on rankaa ja vaikeaa, eikä tiedä mitä tehdä, mutta kyllä se helpottaa!
Kiitos tuesta, tuntuu että teidän kaikkien vastaajien kiejoitusten ansiosta olen saanut voimaa katsoa eteenpäin elämässä, ja tiedän että kuinka tahansa tässä käykin, niin selviän.
Älä väkisin jää suhteeseen kaverin kanssa.
Jotenkin tuntuu, että ei me silti ollakkaan vaan kavereita, vaikka joskus siltä tuntuu, jotenki on kuitenkin se rakkauden tunne ja yhteenkuuluvuuden tunne...
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että lähinnä toi sun mittava teinisepustus herätti ärsytystä.
HALOO: jos noin nuorena on suhteessa tuollaisia fiiliksiä, niin sä lähdet siitä ilman muuta vetämään. Suhde ei ole sun juttu ja mikä parasta, olet niin nuori että ehdit saada sen oikeasti hyvän jutun. Nuorena on syytäkin etsiä jotta on vertailukohteita ja osaa arvostaa sitä oikeaa hyvää suhdetta kun sen löytää.
Eli nyt huitin helvettiin tosta suhteesta, joka on jo kuollut ja kuopattu . MItä sä ajattelit? Elää seuraavat 10 vuotta tota kitkutusta ja tulla sit seuraavaksi 32-veenä valittaa että hui kun pelottaa lähteminen.
JOs olisit 40 ja elänyt 20 vuotta avioliitossa ja teillä olisi lapsia, mä sanoisin että yrittäkää vielä. Mutta ei tossa sun tilanteessa ole mitään järkeä vanuttaa jäähtynyttä suhdetta. SE on vain ja ainoastaan raukkamaista. PISTE.
Näihin on niin mukava vastailla. Eikö hitto näihin voisi saada jonkun varoitustekstin tai jotain? Kun ei noita aloituspäivämääriä aina muista katsoa, näitä vanhojen nostoja ei kuitenkaan ole ihan niin usein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Edelleen ollaan yhdessä ja jätin juuri pillerit pois.
Enää ei masenna:)
ja naurattaa että joku tosiaan nosti tän ketjun taas pinnalle:DDDD
-ap
Edelleen ollaan yhdessä ja jätin juuri pillerit pois.
Enää ei masenna:)ja naurattaa että joku tosiaan nosti tän ketjun taas pinnalle:DDDD
-ap
sun miehellä on toinen nainen... Kirjoitit nimittäin aika tunnistettavasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Edelleen ollaan yhdessä ja jätin juuri pillerit pois.
Enää ei masenna:)ja naurattaa että joku tosiaan nosti tän ketjun taas pinnalle:DDDD
-ap
sun miehellä on toinen nainen... Kirjoitit nimittäin aika tunnistettavasti.
kerro lisää:D
-ap
Kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää. Eikö tällainen vaihtoehto tullut mieleen pohtiessasi omia ongelmiasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää. Eikö tällainen vaihtoehto tullut mieleen pohtiessasi omia ongelmiasi?
Kenestähän oikeasti mahdat puhua, kun voin 100% varmasti sanoa että hän ei oo mua pettänyt:D
-ap
Kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää. Eikö tällainen vaihtoehto tullut mieleen pohtiessasi omia ongelmiasi?
Kenestähän oikeasti mahdat puhua, kun voin 100% varmasti sanoa että hän ei oo mua pettänyt:D
-ap
että miten voi olla 100% varma ettei ole pettänyt? Mikä teillä on pettämistä? Oletteko 24/7 käsikädessä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää. Eikö tällainen vaihtoehto tullut mieleen pohtiessasi omia ongelmiasi?
Kenestähän oikeasti mahdat puhua, kun voin 100% varmasti sanoa että hän ei oo mua pettänyt:D
-ap
että miten voi olla 100% varma ettei ole pettänyt? Mikä teillä on pettämistä? Oletteko 24/7 käsikädessä?
Niin ette ihmettelisi.
Plus ollaan kotihiiriä, ja vietetään oikeasti 90% vapaa-ajasta keskenämme.
Mua ihan naurattaa ajatuskin pettämisestä:D
-ap
Kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää. Eikö tällainen vaihtoehto tullut mieleen pohtiessasi omia ongelmiasi?
Kenestähän oikeasti mahdat puhua, kun voin 100% varmasti sanoa että hän ei oo mua pettänyt:D
-ap
Kerro vähän.
että miten voi olla 100% varma ettei ole pettänyt? Mikä teillä on pettämistä? Oletteko 24/7 käsikädessä?
Niin ette ihmettelisi.
Plus ollaan kotihiiriä, ja vietetään oikeasti 90% vapaa-ajasta keskenämme.
Mua ihan naurattaa ajatuskin pettämisestä:D
-ap
Ensinnäkin: Kiitos teille kaikille vastauksistanne, kyynelsilmin täällä niitä luin.
Menin nukkumaan sillon kuuden jälkeen ja heräsin noin ½ tuntia sitten. Olen edelleen yöpuku päällä ja olo on todella alakuloinen/masentunut, ei kiinnosta siivoaminen (kämppä kuin pommin jäljiltä), ei koulu, ei ruoka...
Monet sanoivat, että pitäkää taukoa. Kuten sanoin, olen ollut ihastunut aiemmin ja en ole tätä miehelleni kertonut, mutta noina aikoina olemme puhuneet erosta ja viimeisimmän ihastumisen kohdalla oikein vakavasti. Puhuimme pitkään ja itkettiin ja mietittiin taukoa ja muita järjestelyitä, mitkä huonekalut kellekin, kuinka tästä eteenpäin... Loppujen lopuksi tajusin kuinka helvetin vaikea prosessi se olisi ollut ja päätin antaa asioiden vaan olla ja tuo kausi meni ohi ja olin jälleen onnellisempi mieheni kanssa, iloinen ettei erottu, vaikka seksiä ei edelleenkään ollut kuin ehkä 1krt/kk.
Toisin sanoen tiedän siis miten eroprosessi alkaisi kun sitä on vähän harjoiteltukin...
Toisaalta tuntuu, että "älä luovuta" ja minusta oikeasti tuntuu että mun mieheni, oma rakkaani on mun koko elämä ja elämä ilman häntä olisi niin raskasta että tuntuu että' sydän revitään irti. Tiedän että hän on aviomies- ja isä-materiaalia.. Lapsia en halua vielä, haluan ensin opiskella ja menestyä, sitten vasta lapset, ehkä 6 vuoden päästä voisi alkaa niitä miettimään....
Jotenkin helpoimmalta (en tiedä onko sitten paras..) ratkaisulta tuntuu nyt se, että voisin nyt mietiskellä tässä tämän kevään ja jättää pillerit pois (arvasitte oikein, mulla on hormonaalinen ehkäisy, ja jos oikein muistan halut alkoi katoamaan joskus pillereiden aloittamisen jälkeen, olen vain miettinyt että miten ne ovat vieneet halut omaan mieheen, muttei muihin? Toisaalta en tyydytä itseäni kuin todella harvoin, niin eikö se silloin kerro ettei niitä haluja oikein ole yksinkään?) ja katsoa kuinka käy. Mietiskellä nyt kevät, ja keskittyä lopettelemaan opinnot ja tekemään opparia...
Jos keväällä pääsen unelmieni opiskelupaikkaan, olisi edessä paikkakunnan vaihdos, mikä olisi oiva sauma uudelle alulle, mikäli ero tuntuu silloin vielä ajankohtaiselta... Jotenkin tuntuu, että mihin nämä murheet katoaisivat kevään aikana, ellei pillerien jättäminen olisi joku taikatemppu, joka tepsii tähän...
Toisaalta jos ero tuntuu ajankohtaiselta vielä mahdollisen muuton aikoihin, voisin kokeilla tuota taukoa. Se voisi olla muutenkin edessä kun poikakaverilla opiskelut jatkuvat varmaan vielä syksyyn, ennen kuin hän valmistuu. Mikäli tauko/ero sijoittuisi tuohon saumaan, herättäisi se myös mahdollisimman vähän kysymyksiä esim. minun vanhemmissani.. Avomieheni on tosi hyvissä väleissä perheen kanssa ja kun käymme kotipaikkakunnallamme (molemmat samasta kaupungista), olemme oikeastaan aina yötä minun lapsuudenkodissani.
Täytyy myöntää, että oma äitini on aina paasannut, että älä vakiinnu liian nuorena kuten hän... Vaikka hän isääni rakastaa, on hän myöntänyt että häntä harmittaa ettei kokeillut elämää yksin, omilla siivillään..
Joku vastaajista sanoi, että olen aikuistumassa... Niin kai minä olen, nyt kolmen vuoden opiskelun jälkeen alkaa vasta selvitä mitä minä tulevaisuudelta haluan, kai se on hyvä asia :)
Olen leikilläni miettinyt että jos nyt eroaisin ja sitten vuosi oltaisi erillään, ja jos minä en löydä ketään niin tämä nykyinen avomies olisi odottanut minua ja loppu hyvin kaikki hyvin... Minusta tuntuu että hän on sellaista tyyppiä, että vaikka minua rakastaakin, kokisi hän suurena loukkauksena eromme ja tuskin enää haluaisi minua takaisin...
Voi voi, kyllä on vaikeaa. Tilanne voisi olla toinen jos olisin vaikka lukiossa seurustellut enemmän/aikaisemmin niin olisi edes jotain vertailupohjaa....
Terveisin vähän masentunut ap
Sinun kohdallasi erittäin huomionarvoista on se, että olet vielä nuori, eikä teillä ole lapsia. Toisessa tilanteessa ehkä raju yrittäminen, parisuhdeterapiat ym. voisivat tulla kysymykseen, mutta sinä olet nuori vielä!! Kysy itseltäsi seuraavat kysymykset:
-olenko valmis tekemään kaikkeni tämän suhteen eteen, selvittämään haluttomuuden syyt pohjia myöten, käymään parisuhdeterapiassa ym?
-Uskonko, että halukkuus ja intohimo palaa vielä suhteeseen?
-Jos halukkuus ei palaa yrittämisestä huolimatta, oletko valmis elämään loppuelämäsi suhteessa, jossa seksi ei tyydytä?
Jos vastaat kysymyksiin ei, kannattaa pistää peli pian poikki, eikä pitkittää turhaan. Erosta toipuu kyllä, et olisi ensimmäinen eroaja. Tulevaisuus ilman turvallista kumppania voi tuntua pelottavalta, mutta opit tuntemaan itsesi ja saat mielihyvää, kun huomaat pärjääväsi yksinkin. Läheisriippuvaisuudestakin voi päästä eroon.
kun sanot, että tietyssä vaiheessa ero herättäisi vähiten kysymyksiä sinun vanhemmissasi! Ethän vain ole jäämässä suhteeseen vanhempiesi tai jonkun muun suhteenne ulkopuolisen mielipiteiden takia? Lähdit tai jäit, päätös pitää olla sinun ja lähteä sinun omista lähtökohdistasi, ei siltä pohjalta, mitä sinun vanhempasi tai joku muu asiasta ajattelee, muistathan tämän.
en todellakaan... Mutta olen miettinyt että miltä se sitten tuntuu kun kysymyksiä satelee joka puolelta miksi erositte? Nyt lähinnä tulee kysymyksiä, että milloin kihlat?
Kirjoittajalle 44:
Olen valmis yrittämään kunnolla, mutta jos asiat ei muutu niin en usko että olisin valmis jäämään tähän suhteeseen.
-ap
Alue: Aihe vapaa
parikymppisenä aika matelee vielä.
Sulla tulee kohta kova kiire tehdä kaikkea. Kannattaa tehdä nyt paljon. Opiskella rajusti ja painaa duunia. Jättää miesasiat ja seksiasiat sivuun.
Painat kovasti duunia että kykenet tulevaisuudessa elättämään mahdolliset lapset ja miehen, jos on tarpeen.
Älä murehdi mitään vaan paina duunia. Opiskele rajusti. Liikaa miettimällä tulet vain hulluksi. Jaottele päivän aika niin että 3/4 menee päivästä työntekoon tai opiskeluun ja loput annat ruokailuun, lepoon ja lemmikeille+miehelle.
Yeensä miehet karisee, jos eivät oikeasti rakasta. Ne karisee, kuin joulukuusen neulaset.
Nyt seuraavat 8-10-vuotta painat duunia tai opiskelet niin perkeleesti että sulla on vahva pohja elättää lapset ja mies, jos on tarpeen.
Moni kykenee elättämään lapset, mutta ei miestä. Se ei riitä. Vahvuuden merkki on että kykenee elättämään lähiomaisia, vaikka omia vanhempia. Miehen elättäminen vastaa noin 2-3 vanhuksen elättämistä. Silloin ollaan vahvoilla pohjilla ja pärjätään elämässä. Eikä haittaa vaikka mies lähtee tai vanhemmat kuolee säästyy enemmän sukanvarteen.
-Menestyjä lady