Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Nuori avovaimo tarvitsee mammojen apua, onko edessä ero? :(
11.01.2012 |
Hei!
Olen 22-vuotias lapseton nuori nainen, joka jostain syystä hengaa paljon täällä av:lla, vaikken olekaan mamma. Päätin nyt kirjoittaa tänne, kun ajattelin että täältä voisi saada apua mammoilta, jotka on nuorempana käyny mahdollisesti läpi asioita jotka voisivat mua nyt auttaa.
Tilanne on siis tämä (pitkä sepustus, olen huono selittämään lyhyesti):
Olen seurustellut avomieheni kanssa 5vuotta, joista melkein 3vuotta siis avoliitossa. Hän on ensimmäinen poikakaverini ja ainut kenen kanssa olen ikinä ollut sängyssä. Varmaankin viimeiset 2 vuotta on ollut todella kuivaa sängyssä: seksiä melko harvoin, mies kyllä haluaisi, mutta minä en. Olemme keskustelleet asiasta paljon ja miettinyt kuinka löytää intohimo jälleen. Vähäiset haluni johtuvat osittain yhdyntäkivuista, joihin apua on jonkin verran löytynyt gynekologin määräämästä estrogeenivoiteesta, mutta nyt olen huomannut että ei minua kyllä muutenkaan huvita. Seksi on hyvää kun sitä on ja saan kyllä huipennuksen joka kerta, mutta vaikeinta minulle on se siihen ryhtyminen. En tunne vetoa enää mieheeni, toisiin miehiin kyllä, esim. nyt viimeisen vuoden sisällä olen ihastunut todella pahasti 2 eri kertaa. Molemmilla kerroilla ihastumisilla ei olisi ollut mitään tulevaisuutta/ihan utopisia, mutta nän noista miehistä unia, sain perhosia vatsanpohjaan, minkä lisäksi ihastusten aikoihin itkeskelin paljon yksikseni kaikkea elämässäni pielessä olevaa (ei intohimoa suhteessa, turhia riitoja kavereiden kanssa, pettymys itseeni opiskelujen suhteen tms).
Nyt tällainen alakulo on taas tullut pintaan ja olen miettinyt eroa. Alkaa itkettää kun ajattelenkin asiaa, enkä halua erota, mutta mietin että ehkä minun on pakko. Minulla on hauskaa mieheni kanssa ja rakastan häntä, mutta juuri seksin puute ja vetovoima muihin miehiin on saanut minut miettimään, että onko suhteemme muuttunut liian kaverilliseksi? En tiedä olenko mieheni kanssa koska pelkään olla yksin, miten pystyn elämään tai asumaan yksin ilman häntä? Olen niin tottunut mieheeni ja tunnen turvalliseksi hänen kanssaan. Silti olen surullinen, koska tiedän että suhteessamme ei ole kaikki kunnossa. Olen miettinyt tulevaisuutta hänen kanssaan, häitä, lapsia yms.. Tänään tulin vain surulliseksi kun näin jonkun hääohjelman ja siinä pari oli niin onnellinen ja minusta tuntuu että minä en tule sitä hänen kanssaan saavuttamaan. Ihan sattuu ajatella näin.
Olen miettinyt eroa ennenkin. Aina kuitenkin jokin on estänyt minua; olen ajatellut että ei kanatta heittää hyvää miestä hukkaan vain koska ei ole intohimoa.. Sitten aina luen lehdistä että intohimo ja seksi ovat suhteen kulmakiviä tai että seksi väljähtyy avioliitossa, niin mietin että mitähän mulle tapahtuu jos me mennään naimisiin, seksuaaliset halut katoaa kokonaan enkä halua enää ketään?
Pelottaa. Mua oikeasti pelottaa. Minulla on nyt kovin vähän kavereita täällä opiskelupaikkakunnallani, miten käy jos miehenikin häviää elämästäni, olen aina yksin? Kelpaanko kellekkään muulle, olen ihan sievä mutten mikään missi.. Kuinka voin ikinä olla kenenkään muun kanssa alasti, pääsenkö nyt sitten koskaan naimisiin? Entä käytännön asiat? Onko minulla rahaa elää, kun vuokrat on korkeat ja opiskeluiltani ei jää aikaa töille, joten elän tukien varassa? Entä huonekalut, minulle kuuluvat vain matto ja ruokapöytä. Ja jos muutan syksyllä jatko-opiskelemaan vielä uuteen paikkaan, josta en tunne ketään, miten pärjään?
Tässä kirjoituksessani ei ole oikein enää mitään pointtia ja koko tarina rönsyilee… Kai haluan kysyä onko muilla kokemuksia pitkästä ja ensimmäisestä suhteesta eroamisesta? Voi kuinka olisin halunnut olla se pari joilla loppu hyvin, kaikki hyvin, yhdessä lukiosta asti…
Pelottaa. Ahdistaa. Itkettää. Ja av-palsta on ainut mihin voin tuntemuksiani purkaa.
Kommentit (78)
Anteeksi, en jaksanut lukea niita. Sana tyostaminen oli kaikkein hassuin, ja hormoniehkaisy ja pariterapiakin sarahtivat korvaan.
On se vaan joskus niin monimutkaista, kun jotkut sen sellaiseksi tekevat, mutta onhan ap:n elamassa paljon muutakin onneksi nyt kuin nuo suhteet ja tyostaminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
et ainakaan ala vauvoja tekemöään suhteen pelastamiseksi!
En haluakaan vauvoja vielä! :)
Suomessa on rakennettu sellaiset yhteiskunnan turvaverkot, että kyllä se todellakin pärjäät ilman miehen elatusta. Kun et varmaan opiskelijana ole mihinkään luksus elämänlaatuun ulkomaanmatkoineen tottunutkaan.
En ole tottunut luksuselämään, mutta pidän kalliista tavaroista, olen tuhlailevainen... Vaikka tuon lopettaisinkin, jos muutan suunnittelemalleni paikkakunnalle, yksiöidenkin vuokrat siellä ainakin 600e (ellei halua johonkin kauheeseen 70-luvun loukkoon) ja tukea tulee 470e/kk eli olisi pakko mennä töihin...
sori, en lukenut ketjua, aloituksen perusteella heitän tällaista. Eli jokaisen naisen pitää elää rauhassa sinkkuna kunnes tietää mitä haluaa! Ja elää normaalin nuoren ihmisen opiskelijaelämää, nyt tarviit vuoden normaalia biletystä ja irtosuhteita! Sitten on aikaa vakiintua vielä vaikka kuinka.
Haluan ennemmin sitä yksinelämistä, en ole mikään hillitön bilettäjä ja onko irtosuhteissa järkeä?
-ap
Sohvalla nukkuessa paa tuulettuu ja varmaan joku toinen ymparistokin jossain vaiheessa olisi piristava kaikille.
En muista mikä numero olin, mutta kirjoitin aiemmin omista kokemuksistani ja siitä, kuinka pillerit veivät ihan kaikki halut. Kokeile muutaman kuukauden ajan herääkö halut, voit yllättyä. Älä kuitenkaan lataa mitään ennakko-odotuksia tai paineita itsellesi.
Minulle tulee viesteistäsi sellainen olo, että sinua vedetään moneen suuntaan juuri nyt: lähipiiri kyselee kihloista ja toisaalta esimerkiksi mediassa ollaan aina sitä mieltä, että nuoren pitää elää ja kokea ja ehtiä olemaan monen ihmisen kanssa. En sano, että siinä sinänsä mitään vikaa olisi (itsekin olen koeajanut monenlaista tyyppiä...), mutta ei yhden kumppanin kanssa olemisessakaan mitään kummallista ole. Elämässä merkkaa kuitenkin muut jutut paljon enemmän kuin roihuava intohimo.
En muista mikä numero olin, mutta kirjoitin aiemmin omista kokemuksistani ja siitä, kuinka pillerit veivät ihan kaikki halut. Kokeile muutaman kuukauden ajan herääkö halut, voit yllättyä. Älä kuitenkaan lataa mitään ennakko-odotuksia tai paineita itsellesi.
Nehän voi aina aloittaa uudestaan jos tarvii? Eikai siinä mitään muuta haittaa ole kuin se että kuukautiset on useammin/ei voi säädellä niitä.
Minulle tulee viesteistäsi sellainen olo, että sinua vedetään moneen suuntaan juuri nyt: lähipiiri kyselee kihloista ja toisaalta esimerkiksi mediassa ollaan aina sitä mieltä, että nuoren pitää elää ja kokea ja ehtiä olemaan monen ihmisen kanssa. En sano, että siinä sinänsä mitään vikaa olisi (itsekin olen koeajanut monenlaista tyyppiä...), mutta ei yhden kumppanin kanssa olemisessakaan mitään kummallista ole. Elämässä merkkaa kuitenkin muut jutut paljon enemmän kuin roihuava intohimo.
Olipa jotenkin hyvin sanottu. Oon jotenkin elämässäni nyt muutenkin "risteyksessä", paljon muitakin muutoksia siis tulossa kuin vain suhde...
Jotenkin siis olisi lottovoitto jos ongelmamme korjautuisivat..
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta silti semmonen ehdistunut, sekava... Enää ei itketä niin kovin, joku "työnnä asia pois mielestäni" vaihde mennyt päälle...
-ap
mutta silti semmonen ehdistunut, sekava... Enää ei itketä niin kovin, joku "työnnä asia pois mielestäni" vaihde mennyt päälle...
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juteltiin juuri puolison kanssa. Ei hänestä oikein saa mitään irti. Kävi ilmi, että ei oikein ollut edes miettinyt meidän suhteen tulevaisuutta/ongelmia näiden puhumattomien päivien aikana, ainoastaan ollut vihainen kun sanoin että hän on tylsä. Jotenkin tämä junnaa nyt niin paikallaan, voih, haluan vaan unohtaa kaiken tän paskan ja edes näytellä että kaikki on ok.
Miehenikin myönsi että ei hänenkään mielestä suhteessamme ole muuta ongelmaa kun se seksin vähyys.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun kohdalle kolahtaa, niin se on menoa eikä mietintää. Odottele sitä Oikeaa, äläkä velvollisuudentunnosta pysyttele nykyisen kanssa. Hyvää se ero trekee nykyiselle kaverillesikin - siitä olen varma.
Eron aika on nyt tullut, riippuvuus ei ole sama kuin rakkaus, eikä kenenkään kanssa olla vain siksi että saisi häät. Olet todella nuori vielä, ihmisen aivothan ovat "aikuiset" vasta 25-vuotiaana. Olen varma, että jos et nyt eroa, niin silloin viimeistään, mutta monta vuotta menee hukkaan.
Älä sääli toisen tunteita vaan ota vastuu omasta elämästäsi ja mikä sinut tekee onnelliseksi ja aikuiseksi ihmiseksi. Vielä sellainenkin asia, jos eroat niin jo muutaman viikon päästä mietit tosissasi, että miksi et eronnut paljon aiemmin. Kaikki helpottuu kun saat vain päätöksen tehtyä, kaikki käytännön asiat selviävät, ethän voi muutenkaan elää toisesta riippuvaisena lopun elämääsi.
Ota itseäsi niskasta kiinni ja ole reipas! Elämä kantaa ja tuo eteesi vielä vaikka mitä uutta ja ihanaa, mitä et nykyisessä suhteessa saavuta!!! Terveisin: Tämän kaiken kokenut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mina ainakin nykyaan vain notkun netissa, taalla on niin mielenkiintoisia aiheita, olen loytanyt taalta ihan oman menneisyytenikin ja vanhoja ystavia.
Joku jo taalla sanoikin, etta on selvaa, etta se oikea on joku muu. Se on ihan selvaa.
olen sinua pari vuotta nuorempi, mutta myös avoliitossa ensimmöisen kunnon poikaystävän kanssa, ja yhdessä oltu 5 vuotta. minullakin haluja ja erilaisia mietteitä, "jos sitä kuitenkin olisi onnellisempi sinkkuna.." vaikka uskon etten olisi yhtään sen onnellisempi. haluaisin hetkeksi koittaa siipiäni yksin maailmalla! olen tästä maininnut miehelleni, mutta ei oikein lämmennyt ajatukselle mutta ymmärtää että kun koko nuoruutemme olemme olleet yhdessä niin nyt alan kyseenalaistaa kaikkea, kun aikuisuuteen ollaan astumassa. ihastumisen olen kokenut minäkin.. se varmaan osaltaan saa nämä tunteet pintaan
ja usko pois noi tunteet ei mihinkään häviä vaikka ikää tulee.Moni kavereistani on eronnut 30-v kynnyksellä,vaikka olisi pitänyt erota silloin kun ei ole vielä niitä lapsia eikä isoa asuntolainaa. Se on todella rumaa jälkeä ja ikävää niille lapsille kun lähdetään riekkumaan ja kokeilemaan sinkkuelämää. Sitä samaa huolettomuutta ei voi kokea samalla tavoin kun on ne lapset. Joten suosittelen itsenäistymistä,omilla jaloilla seisomista,matkustelua,bailausta,festareita yms.Ei sit tarvi itkeä kadotutun nuoruuden perään kun on 33-v. Se meno vaihe tulee todella monelle,kuka sitä ei ole elänyt,en sano että kaikille,mutta tosi monta kierrosta tässä on nähty. Ja se sinkkuna olo esim.35-v 3 lapsen äitinä EI ole sama asi akuin 24-v lapsettomana. Joten tytöt maistakaa elämää ja antakaa palaa,olkaa rohkeita. Itse olen todella tyytyväinen,että söhelsin,matkustin ja reissasin ja kohelsin ennen perhettä. Ei ole tullut sellaista tunnetta että jostain olisi jäänyt paitsi. t:äiti 39-v lapset 5 ja 3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet vasta 22 vuotias. Ei sinulla ole mitään syytä pelätä jääväsi yksin, sinulla on vielä koko elämä edessä. Häistä haaveilu on epärealista pumpuliromantiikkaa jäädä avoliitoon, jos tunteet ovat jo nyt väljähtäneet.
Sinun pitää arvostaa itseäsi niin korkealle, että uskallat tehdä päätöksen omaksi hyväksesi.
Voi, kun joku olisi minulle sanonut nuo samat sanat aikoinaan, enkä olisi antanut pelkojeni kahlita päätöksiäni. Nyt lähes 40-vuotiaana uskalta olla sitä mitä on, eikä enää pelkää mitä elämä tuo tullessaan:)
Luota itseesi. Sinä pärjäät yksinkin, etkä ole kenellekään mitään velkaa. Tiedän/muistan ahdistavuuteen asti tuon tunteen omasta menneisyydestäni, mitä selität: kun hän on kuitenkin niin hyvä mies eikä suhteessa ole mitään "oikeaa" vikaa, ja se tunne, kun sydän ja järki eivät tiedä mitä pitäisi tehdä... Minäkin lähdin nuoruuden pitkästä suhteestani, ja se oli oikea teko, meitä molempia kohtaan.
Ei ole olemassa yhtä oikeaa kumppania, mutta ymmärräthän, että mahdollisuudet itsellesi _sopivamman_ kumppanin löytymiseen (jonka kanssa voisi olla sitä huumaavaa syvän rakkauden tunnetta, vuosien jälkeenkin!) kasvavat, kun lähdet tästä suhteesta. Kukaan ei voi kertoa mitä sinun pitää tehdä, jäädä vai lähteä, mutta kaikesta kertomastasi minusta paistaa läpi se, että jollain tasolla olet jo tehnyt päätöksen lähteä. Et vain uskalla ehkä myöntää sitä itsellesikään... Räpistelet suhteessa, yrität vakuutta itseäsi/meitä siitä, kuinka hyvä siinä loppujen lopuksi on olla, mutta kaikesta käy ilmi se, että sinä tulet lähtemään omillesi, ennemmin tai myöhemmin.
Mitä sen jälkeen tapahtu, who knows. Toivon, että jos lähdet, mahdollisten alkuvaikeuksien (muista, että vaikeuksista me kasvamme) jälkeen kasvat itsenäiseksi, vahvaksi aikuiseksi naiseksi, omaksi itseksesi, opit tuntemaan kuka sinä itse olet ilman ketään toista. (Enkä sano, ettei tämä olisi mahdollista nuorena alkaneessa parisuhteessa, peilaan vaan kertomaasi jotenkin omaan menneisyyteeni, ja tiedän, että MINÄ en olisi kasvanut minuksi muuta kuin olemalla yksin.) Ehkä aika sen jälkeen voisi olla kypsä yrittämään nykyisen miehesi kanssa uudelleen, ehkä et kaipaa vuosiin ketään, ehkä rakastut piankin toiseen... Elämä on siitä ihanaa, että koskaan ei tiedä, mitä on nurkan takana! =) Mutta siitä pitää vain uskaltaa ottaa selvää.
Luota itseesi, oikeasti. Sinä pärjäät. Tsemppiä elämääsi! =)
Ja ei seksiin ryhtyminen koskaan huvita, ei oikein kenenkään kanssa. Nykyiseni kanssa olen ollut 3v, sitä ennen sänkykumppaneita 3. Kenenkään kanssa ei ole suuremmin huvittanut, eikä ole ollut mikään maata järisisyttävä kokemus. Mutta kyllä se ihan mukavaa läheisyyttä on kun siihen ryhtyy ja mies pitää pitää tyytyväisenä :) En hänelle mene ikinä sanomaan, että en seksiä erityisemmin kaipaisi. Ei ole kenenkään muunkaan kanssa erityisemmin kaivannut niin ajattelen vain etten itse pidä seksistä niin paljoa.
Pelkän intohimon varaan rakennettu suhde ei pysy, joten sinuna en lähtisi intohimoa etsimään. Se hiipuu joka tapauksessa ajan kanssa ja lämmin rakkaus ja läheisyys on lopulta kantava voima.
Oot saanut täällä paljon sellaisia viestejä, joissa kehotetaan eroamaan asap. Luin vielä kertaalleen sun kirjoittamat viestit läpi ja jos olisin tilanteessasi, miettisin huolella.
Sanot kuitenkin rakastavasi miestäsi ja että teillä on hauskaa yhdessä. Pelkäät vain suhteenne muuttuneen liian kaverilliseksi ja intohimon hukkuneen. Kokeile ensin sitä pillereiden jättämistä ja miettikää miehenne kanssa millä herätellä intohimoa - kannattaa ainakin koittaa, sen jälkeen voi ainakin keveämmällä omallatunnolla erota. Jos mietit miehestä itsellesi aviomiestä ja lastesi isää sen takia, että rakastat häntä, yrittäisin vielä.
Jos sen sijaan olet suhteessa sen takia, että pelkäät yksinolemista, tulevaisuutta sinkkuna, asumisjuttuja ja jos oikeasti ajattelet miestäsi enemmän kaverina kuin elämänkumppanina, niin ne olisi ainakin minulle päteviä syitä eroon. Käytännön jutut oppii jokainen ja sinä oot vielä niin nuori, että ehdit kokeilemaan useammankin sulhaskandidaatin. Se on sitä aikuiseksi kasvamista, että uskaltaa seisoa omilla jaloillaan.
Toisaalta rivien väleistä oon lukevinani sellaista, että esimerkiksi kaverittomuus vaikuttaa elämääsi myös, samoin tuo alakulo. Sellaisessa tilanteessa saatat ladata parisuhteeseen liian suuret odotukset ja vaatia miestäsi olemaan puolison lisäksi esimerkiksi kaveri. Se ei taas pidemmän päälle kannata. Tai voit olla vaikkapa lievästi masentunut, joka vaikuttaa ajatteluusi suhteestasi. Sanot miehesi olevan "koko elämäsi". Entäs jos hankkisit elämään muutakin kuin opiskelun ja parisuhteen? Saisit vähän muutakin ajateltavaa.
Alue: Aihe vapaa
et ainakaan ala vauvoja tekemöään suhteen pelastamiseksi!
Kuule, loppuelämä on TOOOOSI pitkäaika tahkota sen miehen kanssa, jos nyt 22-v:näkään ei nappaa. Siispä kannattanee kokeilla jonkun muunkin henkilön kanssa, että miltä elämä näyttää.
Suomessa on rakennettu sellaiset yhteiskunnan turvaverkot, että kyllä se todellakin pärjäät ilman miehen elatusta. Kun et varmaan opiskelijana ole mihinkään luksus elämänlaatuun ulkomaanmatkoineen tottunutkaan.
sori, en lukenut ketjua, aloituksen perusteella heitän tällaista. Eli jokaisen naisen pitää elää rauhassa sinkkuna kunnes tietää mitä haluaa! Ja elää normaalin nuoren ihmisen opiskelijaelämää, nyt tarviit vuoden normaalia biletystä ja irtosuhteita! Sitten on aikaa vakiintua vielä vaikka kuinka.