Nuori avovaimo tarvitsee mammojen apua, onko edessä ero? :(

ei ole mikään ihme että nuo ajatukset tulevat tässä vaiheessa pintaan. Valitettavasti usein kyllä käy niin, että jos se oma mies ei sytytä niitä suurempia tunteita niin jossain vaiheessa astuu kuvaan se toinen mies, joka sen tekee. Se saattaa tulla vasta 10 vuoden kuluttua tai myöhemmin... mutta siinä vaiheessa kun on jo perhe kasassa niin tulee rumaa jälkeä.



Ota ihan rauhallisesti. Teillä ei ole kiire mihinkään, olet tosi nuori. Älä tee mitään harkitsematonta!

Tuntuu siltä, että kyse on klasissesta "onko ruoho vihreämpää muualla". Kun ei ole kokemusta kuin yhden kanssa niin mietitään saisiko parempaa seksiä muualta, kestäisikö intohimo pidempään. Pelätään, että menetetään koko nuoruus kun sitoutuu liian aikasin. Halutaan jännitäviä kokemuksia. Arki iskee joka suhteeseen sen verran voin sanoa.

Tai muu hormoniehkäisy jos käytät sellaista. ei ole ihan paskapuhetta niiden vaikutus seksielämään. omasta kokemuksesta voin sanoa että vaikka haluttomuus kohdistui omaan mieheen, niin muut ukot kyllä kiinnostivat. Aloita vaikka sillä, jos tilanne ei muutu muutamassa kk:ssa niin sitten funtsisin muita vaihtoehtoja.

kumma kyllä. Kokeile minipilleriä tai kondomia.



Muistuttaisin, että sulla on nyt hyvä mies, ja tuolla maailmalla on paljon paskaa jätkää liikenteessä. Hyvästä kannattaa pitää kiinni ja yrittää niitä omia seksihalujaan parantaa. Ja vaimona, joka on ollut 14 v. naimisissa, sanon että kerran viikossa voi antaa, vaikka ei heti huvittaisikaan. Sillä kun vauhtiin pääsee, niin alkaa nautiskella. Sanoithan itsekin, että pääset huippuun sitten kuitenkin. Ryhtymisen vaikeus on enemmän omaa laiskuuttasi.



Gyne on vissiin tutkinut, ettei sulla ole endometrioosia, joka aiheuttaa yhdyntäkipuja? (Ja lapsettomuutta.)



Jos vielä vuoden päästä pillerien jättämisestä tuntuu, että ei isketä, niin ero on viisaampi vaihtoehto. Teet silloin kuten minä: vuokrasin kolmion, ja otin sinne kämppiksen eli vuokra puoliksi.

Aloin seurustella 17-vuotiaana ja yhteen muutettiin, kun olin 18v. Kihlat vaihdettiin aika pian seurustelun alkutaipaleella. 5 vuotta myöhemmin olin vastaavanlaisessa tilanteessa kuin sinä nyt. Puoliso oli ihan ok eikä mitään järisyttäviä riitojakaan ollut, mutta se kaikki halu ja hehku oli kadonnut. Olimme kuin sisko ja veli (minun mielestäni).



Minun onneni oli se, että puoliso lähti armeijaan ja sain oikeasti hengähdystauon ja aikaa miettiä mitä haluan. Kun ajan myötä huomasin, ettei puolison lomilletulo aiheuttanut mitään reaktiota itsessäni niin totesin, että eiköhän tämä kerro jo kaiken. Lopullinen ratkaisu erolle syntyi siinä vaiheessa, kun puoliso lomallaan kysyi milloin menemme naimisiin. Silloin tiesin siltä seisomalta, että tämä ei ole se mies jonka kanssa haluan elää loppuelämäni.



Ero oli onneksi siisti ja olemme vielä tänäkin päivänä ystäviä. Nykyinen mieheni astui elämääni puolen vuoden sinkkuilun jälkeen ja nyt on perhettäkin kertynyt. Eksäkin löysi elämänsä naisen ja perusti perheen. Siispä loppu hyvin kaikki hyvin :)

mieleen miten nuoruus menee tavallaan hukkaan kun pitää sitoutua ja ruveta elämään aikuisen elämää eikä niitä kypsyystaitoja oikein vielä ole!



Omiani kannustin elämään ystäväpiirissä ja matkustelemaan porukassa ja kyllä he sitä tekivätkin. Ammattiin opiskelu myös MUST. Vasta sitten tuli avioituminen. Aika kivasti on mennyt!

Itse nuorempana koin seurustelueron, joka miehen kannalta maistui siltä, että tyttökaverin, potentiaalisen vaimoehdokkaan, piti "ne juoksunsa juosta".



Arvostan häntä siitä, että hoiti homman tyylikkäästi ja juoksunsa, mitä sitten ikinä tekikään, hoiti sitten eron jälkeen. Ero sattui ja todella paljon, mutta järjellä ajatellen parempi silloin kuin myöhemmin tai jonkun pettämisen tms kautta.



Itse tiedät parhaiten, että onko kyseessa suhteen leipääntyminen arkitasolle vai suurempi kriisi. Mutta olet todella nuori, että satuhäät ehtii tehdä myöhemminkin, että sitä ei kannata surra eikä sen takia suhteessa pysyä.



Jos pysyt suhteessa, niin pysy oikeista syistä.

kuten muutkin on sanoneet

Olen liki nelikymppinen nainen ja olin aikoinani vastaavassa tilanteessa. Aloitin seurustelun 18-vuotiaana ja olimme umpirakastuneita pari vuotta. Menimme kihloihin, muutimme yhteen jne. Aloitimme opiskelut omilla tahoillamme ja erityisesti silloinen avomieheni otti opiskelun aika tosissaan, ts. luki yötä myöten ja romantiikka kuihtui pikku hiljaa. Minä aloin käymään enemmän opiskelijariennoissa ja rakastin flirttailla muiden miesten kanssa. Aktiivista seksielämää meillä ei ollut ollut vuoteen...Mutta muiden miesten katseet saivat aikaan merkillisiä tunteita.



Eräänä iltana sitten tapasin nykyisen mieheni. Se oli menoa ensi katseesta asti. Kahden viikon kuluttua ilmoitin silloiselle avomiehelleni, että en enää rakasta häntä, kuten naisen kuuluu. Hän ilmoitti tuntevansa samoin. Itkimme ja keskustelimme ja olimme läheisempiä kuin pariin vuoteen. Asuimme yhdessä vielä pari kk, kunnes hän sai asunnon. Olimme pitkään vielä senkin jälkeen yhteyksissä ja koimme olevamme sisko ja veli...



Olen edelleen naimisissa ravintolassa tapaamani miehen kanssa. Avioliittoon on kuulunut ylä- ja alamäkiä ja myös seksin puuttumista eri syistä johtuen. Olemme kuitenkin aina pystyneet keskustelemaan asioista ja olemme päättäneet rakastaa ja olla yhdessä koko loppuelämän. Nyt on kausi, jolloin meillä menee paremmin kuin pitkään aikaan ja olemme siis olleet yhdessä 17 vuotta.



Sanoisin sinulle, että juokse juoksusi nyt. Olet vielä niin nuori vaikka sinusta ei ehkä siltä tunnukaan :) Minä tein aikoinani sen virheen, että aloin leikkiä kotia ja aikuista, vastuullista naista liian aikaisin. Joten väkisin tuli sitten vaihe, jolloin pieni irroittelu ja vastuuttomuus nosti päätään.



Olisiko mahdollista keskustella avomiehesi kanssa tuntemuksistasi? Ehdottaa ehkä pientä aikalisää, jonka aikana molemmat voisivat miettiä ja katsella ympärilleen? Eihän sitä tiedä vaikka molemmat toteaisivat, että ei se ruoho ollutkaan vihrempää aidan toisella puolella...



Tsemppiä pohdintoihin!

Kirjoituksesi oli kuin omani muutama vuosi sitten. Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä 16 vuotiaasta saakka ja nyt 3-kymppisenä yhdessä 13 vuotta, naimisissa 5 vuotta. Välillä on ollut jaksoja, että ei ole ollut seksiä, ei intohimoa eikä juuri mitään muutakaan. Miehen koko olemus on lähinnä ärsyttänyt :) Jaksot voivat kestää päivän, viikon, kuukauden, jopa puoli vuotta, mutta ne ovat menneet ohi ja sen jälkeen olemme olleet onnellisempia kuin ennen. Nykyään (pieniä lapsia...) jo tiedän, että ajoittainen seksittömyys ei ole suhteen turma ja paremmat ajat ovat vain ajan ja pienen vaivan kysymys. PItää vain "pakottaa" itsensä seksiin miehen kanssa. Mitä enemmän seksiä, sitä enemmän sitä haluaa. Mitä enemmän murehtii sitä, että ei halua, sitä vähemmän haluaa. Näin ainakin minulla.

Ja mitä noihin ihastumisiin tulee, sekin on normaalia. Itse olen ihastunut kymmeniä kertoja suhteemme aikana ja tuntenut himoa muita miehiä kohtaan. Pettänyt en ole ikinä ja nuo tunteet olen pitänyt omana tietonani. Hetken ihastuksesta saa niitä vatsanpuruja ja itselle hyvän mielen mutta loppujen lopuksi ihastus unohtuu ja muistaa, että kyllä se oma ukko on paras. Ja tietty voi aina kokeilla projisoida niitä ihastumisen kohteen aiheuttamia tunteita omaan petikaveriin ihan mielikuvituksen voimalla ;)



Oma kokemukseni siin on, että hyvät ja huonot ajat vaihtelevat mutta parisuhde on aikalailla tahdon voimasta kiinni. Minä olen ainakin päättänyt, että jaksan aina katsoa sinne seuraavaan hyvään aikaan saakka... Ja sitten onkin taas ihanaa :)

mut sanoisin että ottakaa aikalisä. Selkeästi kaipaat muitakin kokemuksia. Jos et tee sitä nyt, teet sen myöhemmin kun on jo avioliitto ja lapsia. Pikkulapsiaika voi olla välillä aika puuduttavaa parisuhteen kannalta, ei ne seksihalut silloinkaan itsestään syty, varsinkaan jos ovat jo ennestään kortilla. Voittehan olla vaikka vuoden erossa, saat perspektiiviä elämääsi ja miehiin. Olet aika nuori vielä mielestäni ja ihan normaalia tuossa iässä kokeilla omia siipiä. Kuten sanoin: parempi nyt kuin sitten elämän lopullisesti vakiinnuttua.

Seksi tapahtuu aivoissa. Jos et halua miestäsi, siihen on varmasti jokin syy. Et vaan ehkä tiedosta sitä vielä. Mutta ei kirvestä kannata vielä kaivoonkaan heittää, jos teillä muuten on hyvä ja kiva suhde.



Olet varmasti mukava ihminen ja saat uudella paikkakunnalta ystäviä, jos vain rohkeasti ja positiivisesti menet juttelemaan uusille ihmisille. Yhteinen tekeminen synnyttää aina jutunjuurta, kannattaa mennä mukaan kaikkiin opiskelijarientoihin ihan vain tutustuaksesi uusiin kavereihin! Tsemppiä!

siltä, että olet aikuistumassa :) eli mietit, mitä loppuelämältäsi haluat ja miten sen voisi saavuttaa. Se on tosi hyvä asia, vaikka tuo hetkellisesti epävarmuutta elämään.



Olet todella nuori, aivan varmasti "ehdit" löytää kumppanin ja saada ne häät, jos nyt eroat. Mutta en usko, että tässä on kyse pelkästään suhteestasi, vaan elämänvaiheesta. Sulla on hirveästi mahdollisuuksia ja paljon aikaa kokeilla kaikenlaista niin opiskelujen, työn, suhteiden, asuinpaikan jne. suhteen. Mieti mitä haluat ja lähde sitten toteuttamaan sitä. Ei haittaa jos se onkin väärä valinta, sittenpähän ainakin tiedät sen.



Voimia!

hän on ensimmäinen poika ystäväni nyttemin aviopuoliso.lapsia kertynyt liuta mutta sen vaan sanon.ei meilläkään ole helppoa ollut mutta yhdessä pysytty.välillä menee hyvin joskus päin mäntyjä mutta nyttemmin ajttelen että ratkaisu ei olisi ollut ero aikoinaan koska aidan toiselta puolelta ei löydy parempaa.ongelmista selvii jos on halua.seksiinkin tulee muutosta aijan kanssa jos vaan yrität.

Mina en ainakaan ajattelisi niin, etta avioliitto on itseisarvo.

Olen aina unelmoinut häistä ja miettinyt omiakin häitä jo valmiiksi, voin siis kertoa että olisi tosi iso pettymys jos en pääse naimisiin. Haluan häät ja haluan olla avioliitossa, niin hyvässä kuin pahassa... Tosin eihän avioliitto ole syy jäädä tähän suhteeseen, vaikka rakastankin miestäni niin että sattuu.

-ap

jos olisi ikää mittarissa ja lapsia. Mutta nuorena ei kannata tyytyä tuollaiseen. Kyllä se kertoo paljon, että olet ihastunut muihin miehiin. Itse oli 22v niin rakastunut mieheeni, etten edes katsellut muita miehiä enkä todellakaan ole nytkään ikinä ihastunut keneenkää toiseen.

Itse olin kuin sinä. Tosin suhteessamme oli riitojakin.



Ajattelin, että kun ollaan oltu pitkään yhdessä, ei kai voi erota ainakaan kovin helposti. Pelottivat kaikki nuo mainitsemasi asiat.



Jos saisin elää nuoruuteni uudelleen, eroaisin juuri tuossa vaiheessa. Itse jäin liian pitkäksi aikaa roikkumaan suhteeseen. Silti löysin vielä Sen Oikean.



Pärjäät kyllä.



Aina voitte palata myöhemmin yhteen, jos siltä tuntuu. Muutama kaverini on tehnyt niin ja ollut uudessa yrityksessään onnellinen.

Hei! Minulla oli aikoinaan samantapainen tilanne. Olimme seurustelleet 7 vuotta, joista 6 avoliitossa. Seksi väheni ja loppui viimeisten vuosien aikana kokonaan. Tunsimme toisemme läpikotaisin ja olimme aivan kuin sisko ja veli. Riitoja ei ollut, mutta ei intohimoakaan. Aloin kaivata romantiikkaa, mutta mieheni kanssa mikään ei tuntunut miltään. Ajattelin, että varmaan kaikki suhteet jossain vaiheessa laimenevat, mutta mietin, että olenko todella valmis luopumaan romantiikasta ja seksistä koko loppuelämäkseni niin nuorena. Vastaus omaan kysymykseeni oli EN, joten montaa vaihtoehtoa ei jäänyt.



Me olimme tuolloin 25-vuotiaita, eikä meillä ollut lapsia. Tuntui tosi pelotavalta hypätä tuntemattomaan, yksinoloon, kun elämäni miehen kanssa oli kuitenkin ollut hyvin turvallista ja seesteistä. Mietin päätöstä yhden tuskaisen vuoden. Kun olin eropäätöksen tehnyt, olo helpottui heti ja tuntui, että pystyin taas hengittämään. Erosimme itkien, mutta olo oli silti hyvä.



Eron jälkeen minulla kesti puolitoista vuotta kasata omaa identiteettiäni uudelleen. Sain paniikkihäiriöitä, jouduin pettymään useasti deittaillessani ja kulutin itseni burn outiin asti ihmissuhdekiemuroissa. En oikein tiennyt kuka olin, ja miten olla toisen miehen kanssa. En osannut kuitenkaan olla yksin ja janosin miestä rinnalleni. Ehdin jopa useastikatua eroamme entisestä puolisostani, mutta nämä katumuksen hetket olivat hyvin nopeasti ohimeneviä.



Identiteetti kasaantui kuitenkin pikkuhiljaa vahvaksi ja aloin nauttia myös yksinolosta. Kaksi vuotta eron jälkeen tapasin nykyisen aviomieheni. Se oli menoa kertaheitolla. En ole koskaan kokenut sellaista intohimoa aiemmin. Hyvin pian menimme naimisiin ja lapsikin pistettiin vahingossa alulle. Olemme olleet nyt 4 vuotta naimisissa ja olemme hirveän onnellisia. Olen välillä törmännyt entiseen mieheeni ja olemme ystävällisissä väleissä, mutta häntä katsoessani olen hirveän onnellinen siitä, että aikoinaan tein sen vaikean ratkaisun ja erosimme. Olisi kauheaa jos kaikki nämä vuodet, joina olen kokenut niin paljon, oppinut tuntemaan itseni ja tavannut unelmieni miehen, olisimmekin eläneet sisaruselämää.



Tsemppiä, ratkaisu voi olla vaikea, mutta usein sen arvoinen!

Todennkäisesti kuivuus ja haluttomuus johtuu sulle sopimattomasta ehkäisymenetelmästä.

Teetpä niin tai näin, luultavasti perusluonteesi mukaisesti kuitenkin koet toimineesi väärin.



Minusta on väärin miestäsi kohtaan pysyä yhdessä, jos mitään tunteita häntä kohtaa ei ole, ei myöskään muita sitoumuksia kuten yhteisiä lapsia, velkoja ym.



Mutta voi olla että vuosikymmenien kuluttua katuisit, kun luovuit niin hyvästä miehestä.

Sinun sijassasi kannattaisi kokeilla erossa elämistä, vaikka asumista vuoden tai pari eri paikkakunnalla. Kyllä siinä ajassa selviäisi, onko tämä se elämäsi mies vai joku muu.

joka erosi pitkäaikaisesta poikaystävästään juuri noista syistä että piti nähdä muutakin ja ei ollut aika vakiintua... Vuosi siinä meni ja nainen huomasi että ei se prinssi valkoisella ratsullaan tullutkaan häntä hakemaan ja että ei se sinkkuelämä niin kivaa ollutkaan. Palasivat yhteen, onneksi mies jaksoi odottaa häntä.



En tiedä onko tuollakaan tarinalla onnellista loppua, mutta ihan vaan tiedoksi että et ole ainut nuori joka noita asioita päässään miettii.